Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.
Keskustelu kaksikielisistä kouluista on käynyt tänä syksynä vilkkaana. Kaksikielisellä koululla tarkoitetaan tässä johdannossa ja viikon kysymyksessä koulua, jossa annetaan perusopetusta sekä suomeksi että ruotsiksi.
Debatin käynnisti Ruotsin vihreiden entinen puheenjohtaja Maria Wetterstrand Hufvudstadsbladetiin syyskuussa kirjoittamassaan kolumnissa. Suomessa osittain asuva Wetterstrand, jolla on kaksi yhteistä lasta puolisonsa, Suomen vihreiden puheenjohtajan Ville Niinistön kanssa, valitteli kaksikielisten koulujen puutetta Suomessa.
Suomen nykyinen perusopetuslaki ei tunnista kaksikielisiä kouluja, vaan suomen- ja ruotsinkielisiä oppilaita on lain mukaan opetettava erikseen. Laki kieltää nimenomaan suomen- ja ruotsinkielisen opetuksen yhdistämisen, mutta suomen- tai ruotsinkieliseen opetukseen on mahdollista yhdistää muilla kielillä – esimerkiksi englanniksi – annettavaa opetusta.
Suomen- ja ruotsinkielisiä opetusryhmiä ei saa yhdistää, mutta lainsäädäntö antaa eri kieltä käyttäville opetusryhmille mahdollisuuden saada opetusta samassa koulurakennuksessa. Erikielisten ryhmien oppilaat voivat siis käyttää kouluruokalaa, liikuntatiloja tai välituntipihaa. Käytännössä tällaisia eri kieliryhmille yhteisiä tiloja on käytössä vain vähän.
Lain taustalla on halu suojella alueellisia kielivähemmistöjä. Suomenkielisellä alueella ruotsinkielisille ja ruotsinkielisellä alueella suomenkielisille on haluttu antaa takeet siitä, että se saavat perusopetusta äidinkielellään. Tämän uskotaan vahvistavan koululaisten äidinkielen osaamista ja identiteettiä ja tarjoavan siten kaikille opiskelijoille yhdenvertaisen aseman perusopetuksessa.
Säädöksen kumoamisen ja opetusryhmien yhdistämisen sallimista on perusteltu sillä, ettei suomen ja ruotsin erillään pitäminen vastaa kansainvälistymiskehitystä ja kansainvälisyyskasvatuksen tavoitteita. Monen mielestä kaksikielinen opetus olisi kaksikielisten perheiden lapsille luonteva oppimismuoto, josta saattaisivat olla kiinnostuneita yksikieliset perheetkin. Opetuskielten yhdistämiseen on nähty myös taloudellisia perusteita: etenkin pienissä kunnissa opetusryhmien yhdistäminen avaisi säästömahdollisuuksia.
Opetusministeri Jukka Gustafsson (sd) on puolustanut nykyistä lainsäädäntöä vedoten koululaisten äidinkielen osaamisen ja identiteetin kehittymisen turvaamiseen. Keskustelun jatkuessa hän on kuitenkin pitänyt mahdollisena lakimuutoksen tarpeen selvittämistä, jos hallituksella on siihen poliittista tahtoa ja muutos nähdään kaksikielisyyttä vahvistavana.
Etenkin monet suomenruotsalaiset pelkäävät, että kaksikielisten koulujen salliminen murentaisi ruotsin kielen asemaa ja merkitystä Suomessa. Ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtaja Stefan Wallin on korostanut, että oikeus käydä koulua omalla äidinkielellä on tärkeä vahvan kielellisen ja kulttuurisen identiteetin kannalta. Muutoksen riskejä esillä pitäneen Wallinin mukaan kaksikielinen koulu ei todennäköisesti kykenisi tarjoamaan ruotsin- tai suomenkielisille lapsille aidosti vahvaa kieliympäristöä, sillä kaksikielisessä koulussa "pienempi" kieli – pääkaupunkiseudulla ruotsi, Pohjanmaan rannikkoseudulla suomi – jäisi väistämättä jalkoihin.
Rkp:n entisen puheenjohtajan, vuosina 1979–1982 opetusministerinä toimineen Pär Stenbäckin mukaan uutta koulumuotoa voitaisiin ainakin kokeilla perustamalla Helsinkiin kaksikielinen suomen- tai ruotsikielinen koulu, esimerkiksi Helsingin ranskalais-suomalaisen koulun mallin mukaan. Myöhemmin samankaltaisia kouluja voitaisiin tarpeen mukaan perustaa esimerkiksi Vaasaan tai Turkuun, Stenbäck ehdottaa. Myös oikeusministeri Anna-Maija Henriksson (r) on sanonut pitävänsä asiaa selvittämisen arvoisena.
Helsingin Sanomien tänä syksynä teettämässä gallupkyselyssä 55 prosenttia pääkaupunkiseudun 7–16-vuotiaiden lasten vanhemmista kannatti kaksikielisiä kouluja. Keskimääräistä enemmän ajatusta kannattivat Espoossa asuvat, hyvätuloiset, koulutetut johtajat ja ylemmät toimihenkilöt. 67 prosenttia kaikista gallupin vastaajista sanoi, että lainsäädännön niin salliessa he voisivat panna lapsensa suomea ja ruotsia käyttävään kaksikieliseen kouluun.
Viikon kysymys:
Pitäisikö kaksikieliset koulut sallia?
KYLLÄ
Kaksikielisyys on rikkaus ja mitä varhaisemmassa vaiheessa opetus alkaa, sen helpompaa lapselle. Mukaan pitäisi ottaa vielä venäjän kieli.
Kieli on olemassaolon vankila. Kaksi- ja monikielisyys mahdollistaa edes hetkittäiset "vankilapaot".
Kaikki kunnia Pisa-menestykselle, mutta ilman muutosta ja jatkuvaa uuden luomista eilisen mitaleista tulee huomisen ankkuriketju.
Kyse ei tosin pitäisi olla vain suomesta ja ruotsista vaan muistakin mahdollisista kieliyhdistelmistä.
Tämä saisi myös suomenkieliset lapset oppimaan ruotsia luontevasti. Miksi ei voisi olla sekä täysin suomen- ja ruotsinkielisiä kouluja että vaihtoehtona kaksikielisiä kouluja?
Ihmettelen suomenruotsalaisten pelkoa, että suomalais-ruotsalaiset kaksikieliset koulut olisivat ruotsinkielisiltä kouluilta pois tai heikentäisivät niiden asemaa. Suomenruotsalaiset ovat jatkuvasti huolissaan kielensä asemasta. Minä olen huolissani suomenkielisten suomalaisten haluttomuudesta opiskella ruotsia.
Pakkoruotsi on menossa askel askeleelta hautaan, ja kaksikieliset koulut voisivat pikkiriikkisen vähentää ruotsin taidon rappiota Suomessa. Kyllähän me ruotsia tarvitaan, viimeistään sitten, kun EU hajoaa ja Kalmarin unioni perustetaan uudestaan.
On outoa, että ihmisen kaksikielisyyttä pidetään hyvänä ominaisuutena, mutta kaksikieliset koulut ovat laittomia.
Kaksikielisten lasten pitäisi voida käydä kaksikielistä koulua.
Identiteetti ja äidinkieli ovat vahvempia kuin kouluopetus. Vaikka kuusivuotias tyttäreni on kaksikielisessä koulussa, jossa opiskellaan espanjaksi ja englanniksi, hän tuntee itsensä puoliksi suomalaiseksi ja puhuu, lukee ja kirjoittaa suomea hyvin.
Kaksikielisiä kouluja on vastustettu, koska ne voisivat murtaa ruotsinkielisten ruotsikielistä identiteettiä. Lapsella voi olla myös kaksikielinen identiteetti. Ainakin Helsinkiin mahtuu yksikielisten koulujen rinnalle myös kaksikielisiä
Pääkaupunkiseudulla on jo nyt, ei vain kaksikielisiä, vaan jopa 20-kielisiä kouluja. Minunkin lapseni ovat onnekseen päässeet lähikouluun, jossa opetetaan yli 20 eri äidinkieltä ja koulun pihalla saa kuulla mitä erilaisimpia maailman kieliä. Tämä herättää luonnollisen kiinnostuksen muihin kieliin ja kulttuureihin.
On peräti outoa, että Suomessa joku kieliryhmä vielä haluaa "suojella" omiaan eristämällä heidät muista kielistä, niin ettei edes välitunneilla saisi kuulla muita kieliä kuin omaansa. Millaista kansainvälisyyskasvatusta tämä on?
Opetuslautakunnassa olen nähnyt tilastoja, joiden mukaan ruotsinkielisten koulujen perusopetusryhmät ovat erittäin pieniä, keskimäärin vain 10 oppilaan ryhmiä – ja silti ruotsinkielisten oppilaiden oppimistulokset ovat heikommat kuin suomenkielisten, valtakunnallisten tasokokeiden tulosten mukaan.
Mitä sellaista ruotsinkielisten koulujen kulttuurissa on, että se johtaa heikompiin oppimistuloksiin kuin suomenkielisissä kouluissa? Olisiko jopa hyvä, että he saisivat vaikutteita muualtakin kuin omasta suljetusta piiristään?
Ei haittaa ollenkaan, jos ruotsinkieliset osaisivat paremmin suomea ja suomenkieliset selvästi paremmin ruotsia. Nykyisin koulutetaan turhan paljon kielipuolia varttiummikkoja eli suomalaisia, jotka eivät puolin ja toisin osaa maan virallisia kieliä. Ruotsinkielisten ja suomenkielisten identiteetti ei ensisijaisesti synny koulussa, vaan kotona.
Kun kotona on opittu ruotsi ennen kouluikää, on vaikea nähdä, miten koulussa kuultu suomi vaarantaisi oppilaiden identiteetin. Olen seurannut sukuni kaksikielisiä perheitä ja havainnut, että lapset oppivat papan ja äidin kielet itsestään. Se on suuri etu. Ei haittaa vaikka kaksivuotias sanoo muffaa mummuksi. Hän oppii pian, että isoisä Arska ei ole mummu.
Esimerkiksi Vaasan seudulla on aivan tarpeettomia intohimoisia kielikiistoja. Luonnollinen kaksikielisyys on rikkaus, ei uhka. Miksi ei Vaasan korkeakouluissa voisi sallia opiskelua yli kielirajojen?
Jos Åbo Akademin Vaasan osasto ja Vaasan yliopisto sekä ammattikorkeakoulut sallisivat toiskielisille valinnaisia opintojaksoja, oppineisuus ja keskinäinen ymmärrys lisääntyisivät.
Miten voidaan vaatia ymmärrystä mamuja kohtaan, kun on niin vaikea hyväksyä toiskielistä suomalaista? Vaasan seudulla erikielisten kuntien yhdistämisajatukset herättävät intohimoja ja ankaraa keskinäistä syyttelyä. Syyllisiä on molemmissa leireissä; ei hurriviha asioita paranna.
Sallittakoon ne sillä edellytyksellä, että ne perustuvat vapaaehtoisuuteen. Jos voidaan taata jokaiselle mahdollisuus äidinkieliseen kouluun, niin miksipä eivät kielet voisi olla suomi ja ruotsi, jos ne kerran voivat olla esimerkiksi suomi ja venäjä ja suomi ja ranska? Turhia kieltoja kannattaa aina karsia.
Kaksikielinen koulu voinee näillä edellytyksillä toimia vain suuremmissa keskuksissa, mutta mikseipä edes niissä?
Takapajulassa elämme, kunnes opimme toisin. Kaksikieliset koulut olisivat oiva väline toisin oppimiseen.
Monikielisesti ja siten myös monikulttuurisesti oppimisen kieltäminen lailla on pelkkänä ajatuksenakin vastenmielistä. Tällaiset lait pitävät yllä ihmisten erottelua ja lokerointia ja hankaloittavat sekä kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen syntyä että erilaisuuden ymmärtämistä.
Ruotsinkieliset pelkäävät, että kaksikieliset koulut murentaisivat ruotsin kielen asemaa. Ajatus on ontuva.
Eikös se pikemminkin vahvistaisi ruotsinkielen asemaa, jos suomenkieliset olisivat lähemmin tekemisissä ruotsinkielen kanssa? Lapsille tulisi selkeä tunne siitä että molemmat kielet ovat hyödyllisiä ja molempia kannattaa osata.
On todella outoa vahvistaa ajatusta jonka mukaan ruotsi olisi kieli joka ei siedä rinnalleen toista kotimaista kieltä.
Ja samoin ajatus puhtaasti suomenkielisestä koulusta on yhtä outo.
Jos tässä nyt ollaan kaksikielinen maa jonka asukkaille kaksikielisyys on rikkaus, eikös silloin pitäisi pyrkiä siihen rikkauteen oikeassakin elämässä – eikä vedota siihen, että toinen kieli tukahduttaa toisen?
Jonkinlaista johdonmukaisuutta toivoisi tähän asiaan.
Mutta vielä olennaisempaa olisi monipuolistaa suomalaista kielikeskustelua, jotta se koskettaisi muitakin kieliä kuin suomenruotsia.
Aivan yhtä tärkeätä on tukea kaikkien lapsien äidinkielen osaamista, oli heidän äidinkielenään sitten saame, somali tai vaikka darin kieli.
Ruotsin kielen asema pitää tutkia jonkin muu tahon kuin ruotsinkielisen intressiryhmän. Selvityksen pitää ottaa mukaan kaksikielisyys yleensä ja selvittää yhtä aikaa venäläis-suomalaisen koulun mahdollisuutta.
Meillä on jo aika kattava ruotsinkielinen osaaminen, mutta yhteiskuntamme kaipaa muita kaksikielisiä, jotka osaavat molempia kieliä kunnolla.
Selvityksen lähtökohtana on oltava: a) kaksikielisen koulun muodot ja mahdollisuudet yleensä b) mitkä kielet suomen kielen rinnalla voisivat toimia ja palvella yksilöitä ja yhteiskuntaa.
Ei ole järkeä estää kaksikielistä opetusta suomen ja ruotsin välillä, jos se on sallittua muilla kieliyhdistelmillä. Samalla on kuitenkin huolehdittava siitä, että lapsilla säilyy mahdollisuus myös yksikieliseen opetukseen äidinkielellään.
Tuskinpa kaksikielisten koulujen salliminen johtaisi ruotsinkielisen opetuksen heikkenemiseen. Päinvastoin, se voisi tuoda ruotsin lähemmäs myös suomenkielisiä oppilaita, joille nykyään ruotsi kovin helposti jää vieraaksi kieleksi, ei toiseksi kotimaiseksi.
Halukkailla tulisi olla mahdollisuus panna lapsensa kaksikieliseen kouluun. Per Stenbäckin esitys kokeilusta on järkevä.
Outoa, jos kaksikielisiä kouluja ei voisi edes kokeilla. Vasta kokeilun jälkeen on mahdollista tehdä päätelmiä siitä, onko kaksikielinen koulu hyvä vai huono.
Ja tack, kahdesta syystä: Vanhemmat pitävät mallia käyttökelpoisena ja se olisi julkisen rahoituksen kannalta järkevää.
On vain tutkittava tarkkaan "lapsi pesuveden mukana" -ilmiö.
Per Stenbäckin ehdotus kokeilukoulujen perustamisesta on hyvä. Niistä saatujen kokemusten pohjalta voitaisiin laajentaa toimintaa.
Rkp:n vaistonvarainen kaikkien uusien asioiden torjuminen ei edistä suomenruotsalaisen väestön tulevaisuutta.
Kaksikieliset koulut ovat paras tapa opettaa toista kotimaista kieltä ja siihen liittyvää kulttuuria. Kaksikielisen koulun myötä toisesta kielestä tulee normaali osa elämää ja ihmissuhteita.
Ruotsin osaaminen, joka nyt on jopa pääkaupunkiseudulla paikoin erittäin heikkoa, vahvistuisi. Suuressa osassa Suomen kouluja oppilaat kuulevat ruotsia vain ruotsin tunneilla laboratorio-olosuhteissa. Soveltaminen normaalielämään jää oman aktiivisuuden varaan, usein kokonaan pois.
Olen itse käynyt Suomalais-venäläisen koulun. Opetus järjestettiin niin, että opettaja käytti tunneilla pääasiassa äidinkieltään, olipa se sitten suomi tai venäjä. Erikoissanasto käytiin läpi ja ydinasiat selitettiin ja myös toisella kielellä. Opiskelin venäjäksi esimerkiksi biologiaa, matematiikkaa ja musiikkia. Äidinkielen opetus oli eriytetty. Molemmat kulttuurit olivat läsnä joka päivä. Joulun aikaan koulussa nähtiin sulassa sovussa niin Lucia, Joulupukki, Jeesus-lapsi kuin Pakkasukkokin. Saimme kaksi kieltä ja kulttuuria, emme luopuneet mistään.
Kahdella kielellä opiskelu on toki haasteellisempaa kuin äidinkielinen koulu. Siksi oppimisvaikeuksien ja muiden hankaluuksien hoitoon on panostettava enemmän. Äidinkielen kehittymisestä tai koulupäivien pituudesta huolissaan olevat vanhemmat voivat jatkossakin ilmoittaa lapsensa yksikieliseen kouluun.
Käytännön toteutuksessa voidaan kiinnittää erityistä huomiota kielivähemmistöjen tukemiseen.
Kun uusi kieli on osa omaa arkea ja oppimaansa kieltä kuulee, ja sitä pystyy päivittäin käyttämään, se muuttuu kiinnostavaksi. Sitä paitsi kielikylpyoppiminen on hauskaa, siitä on pakkoruotsi kaukana. Kielikylvystä tulisi helposti järjestettävä ja itsestään selvä osa oppimista kun koulu on kaksikielinen.
Monikulttuurisuutta pitäisi muutenkin käyttää opetuksessa paljon enemmän hyödyksi. Kun maahanmuuttajalapset opiskelevat suomen kieltä, voisivat suomenkieliset lapset puolestaan hyötyä siitä, että saisivat maahanmuuttaja oppilaiden kautta mahdollisuuden opetella aivan uusia kieliä. Sillä tavalla keskinäinen ymmärryskin lisääntyisi.
Pelkoon perustuva bunkkeroitumisstrategia on kokeiltu, ja tulokset ovat huonot. On aika siirtyä ystävälliseen lähentymisstrategiaan.
Vähemmistön paras turva on suuri suomenkielisten joukko, joka osaa ruotsia hyvin, tuntee paljon ruotsinkielisiä ja käyttää kieltä mielellään.
Vastaus kytkeytyy käsitteisiin "ruotsin kielen asema" ja "ruotsin kielen osaaminen".
Mitä kukaan on koskaan menettänyt, jos on osannut aidosti ja luontevasti käyttää kahta (tai useampaa) kieltä?
Vastaus: Ei mitään. Siksi vastaukseni on vahva kyllä. Myös ja juuri kovasti rakastamani ruotsin kielen osaamisen vahvistamiseksi.
Monet täysin suomenkieliset vanhemmat vievät lapsensa ruotsinkieliseen päiväkotiin. Näille suomea äidinkielenään puhuville lapsille olisi luontevaa jatkaa kaksikielisessä kouluympäristössä.
Miksei myös syntyjään ruotsinkielisille? Ruotsin kielen asema ei heikentyisi, mikäli varmistettaisiin, että syntyperäinen ruotsinkielinen oppilas saisi opetusta haluamassaan laajuudessa ruotsiksi.
Monikielistyvässä ja -kulttuuristuvassa Suomessa ajatus siitä, että maan kahdella virallisella kielellä on aina ollut kiellettyä saada opetusta samassa koulussa, on kummajainen, aikansa elänyt.
Suomessa on iät ajat ollut olemassa vaikkapa suomalais-venäläisiä, suomalais-ranskalaisia tai suomalais-saksalaisia kouluja. Miksei siis, edelleenkään, suomalais-ruotsalaisia kouluja?
Siksikö, että kyse on enemmän ruotsin kielen asemasta kuin sen osaamisesta yhteiskunnassa. Siis vallasta vähintään yhtä paljon kuin kielestä ja kulttuurista.
Ja se on jo toinen, paljon isompi kysymys – puhumattakaan vastauksesta.
Kyllä kaksikielisiä kouluja voisi olla, niiden perustamista voisi säädellä vaikkapa lupakäytännöllä niin, että ruotsinkielinen kulttuuri ei vaarannu.
Voisihan käydä myös niin, että nyt suomenkieliset koulut haluaisivat kaksikielisiksi. Ja kouluissa voisi myös rohkaista molempien kielien puhumiseen myös leikkimielisesti vaikka niin, että vuoroviikoin koulussa puhuttaisiin välitunneilla ruotsia tai suomea.
Kaksikielinen koulu on enemmän kuin kahden kielen oppimisen summa.
Kun koululla on kaksikielinen ja -kulttuurinen idea, se säteilee myös kaikkeen muuhun kouluun liittyvään, ei pelkästään itse opetukseen.
Jo idea, että kaksi kieltä elää koulun arkipäivässä rinnan, auttaa pyristelemään pois kapeasta, yksikulttuurisesta ajattelusta.
Ja kolmikieliset koulut. Ja nelikieliset koulut. En oikeastaan ymmärrä miksi valtiovallan pitäisi säädellä sitä, montako kieltä haluamme lapsillemme opettaa ja kuinka sujuvasti.
Itse olen pakkoruotsin ja pakkoenglannin kannattaja, olen valmis myös harkitsemaan pakkovenäjän ja pakkokiinan kannattamista. Harvoin kielitaidosta kenellekään haittaa on ja Mannerheimin lapsuudenkodissa harjoitettiin pakkoruotsin lisäksi muistaakseni myös pakkosaksaa, pakkoranskaa ja pakkovenäjää, kutakin yhtenä päivänä viikossa. Pakkosuomea sitäkin vähemmän, sen hän joutui opettelemaan vasta aikuisiällä. Sillä kun ei oikein ole käyttöä muualla kuin pienen viisimiljoonaisen suomalaisporukan kesken.
Omasta kouluajasta minulle on jäänyt ihan kohtalainen englannin-, ruotsin- ja suomenkielen taito, niistä on ollut huomattavan paljon hyötyä elämässä. Derivoinnin, kemialliset kaavat ja Suomen kuntien lukumäärän ole autuaasti unohtanut, onneksi ne löytyvät helposti netistä – päinvastoin kuin sujuva vieraskielinen puhe. Varmaan koulussa yhä edelleen opetetaan Pohjanmaan joet – Oulun–Siika–Pyhä–Kala – mutta enemmän käyttöä lapsillamme olisi elämän varrella vaikkapa osakesäästämisen perusteista ja kymmensormijärjestelmästä. Molempien pitäisi kuulua kansallistaitoihin siinä kuin luku- ja kirjoitustaitokin.
Vähemmistökieltä ei pitkällä tähtäimellä säilytetä vetäytymällä siilipuolustukseen vaan tekemällä se eläväksi mahdollisimman monelle.
Samalla lapset saisivat esimakua kielten sekamelskasta, joka heitä aikuisina maailmalla odottaa.
Suomenkieliset lapset pitäisi saada kosketuksiin ruotsin kielen kanssa mahdollisimman varhain, ennen kuin ehtivät omaksua muodissa olevaa ruotsin kielen vähättelyä.
Ehdottomasti pitää sallia. Kaksikieliset koulut olisivat mahtava, keskeinen työkalu, jolla tehdä Suomi aidosti kaksikieliseksi niin, että siitä olisi hyötyä yhä useammalle. Se on erittäin hyvä idea, ja sitä paitsi pidän valinnanvapautta tärkeänä asiana noin yleensäkin.
Kuvitelmissani kaksikielinen koulu olisi avoin, oppiva ympäristö, jossa tuettaisiin oppilaiden kielellistä kehittymistä pedagogisesti ja aktiivisesti.
That said, en laittaisi omaa lastani kaksikieliseen kouluun.
Lapsestani on tulossa täysin kaksikielinen, koska meillä vanhemmilla on eri äidinkielet, ja kumpikin puhuu lapselle omaansa. Päiväkoti on ruotsinkielinen ja niin tulee tuleva koulukin olemaan. Suomessa suomalaistuu ilman pienintäkään vaivannäköä, ja ellei määrätietoisesti päätä pitää huolta omasta äidinkielestään, käy helposti niin että se kärsii toisen kielen kustannuksella. Minä ainakin uskon, että suomea lapseni tulee puhumaan täysin sujuvasti ja täydellisesti siitä huolimatta ettei se ole hänen äidinkielensä. Asuuhan hän Suomessa, ja hänelle puhutaan ja luetaan sillä kielellä joka päivä. Toisin päin niin ei yhtä automaattisesti tapahtuisi. Eli olen vahvasti ja sydämellisesti ja iloisesti ja reippaasti kaksikielisten koulujen puolesta, mutta en käyttäisi lastani kielellisenä koekaniinina, koska olen skeptinen sen suhteen että se toimisi tasapuolisesti.
Kielet (sekä suomi että ruotsi) ovat minun tärkeimmät työkaluni, ja siksi ehkä korostan niiden tärkeyttä omassa elämässäni liikaa. Pidän kielen (etenkin äidinkielen) osaamista ja sen täydellistä hallintaa ihmisoikeutena ja perustarpeena. Siksi en laittaisi lastani kaksikieliseen kouluun, ennen kuin näkisin että se toimii. Aika sikaa ajatella noin. Ihanaa kun ei ole poliitikko ja voi olla tällä tavalla tekopyhä ja vastuuton.
Suomenkielisen kansanosan keskuudessa ruotsin kielen taito on järkyttävästi heikentynyt. Kaksikielinen koulu voisi synnyttää luontevia tilanteita joissa suomenkieliset lapset kommunikoivat ruotsiksi.
Toisaalta ymmärrän hyvin ruotsinkielisten huolen, että tällainen koulu vain vahvistaa suomen kielen voittokulkua. Ei kun kokeilemaan, jotta nähdään mitä käytännössä tapahtuu sen sijaan että vain arvaillaan vailla tietoa.
Voimmehan pitää nykyiset yksikieliset ruotsinkieliset koulut ennallaan, ja muuttaa osan suomenkielisistä kouluista kaksikielisiksi. En yksinkertaisesti voi mitenkään käsittää, miten tällainen ratkaisu voisi millään tavalla heikentää ruotsinkielisten tai ruotsin kielen asemaa Suomessa. Kaiken järjen mukaan juuri päinvastoin.
Suomenruotsalaisten päättäjienkin olisi siis ehkä aika nousta poteroistaan ja hyväksyä, että yksi ainoita aitoja keinoja edistää ruotsin kielen asemaa ja osaamista maassamme on juuri kaksikielisten koulujen luominen. Tähän keinoon parantaa ruotsinkielen asemaa olisikin nyt syytä tarttua rohkeasti. Itse asiassa mitään realistisia muita keinoja ei juuri ole olemassa – eikä näköpiirissä.
Kyselin asiaa myös kotona. Tyttäreni menisivät mielellään kaksikielisen kouluun. "Isä sittenhän mä oppisin myös ruotsia", "Meidän tarhassakin voisi olla kaikkia kieliä."
Vuosikausia on ollut järjetöntä tuhlausta, että suomen- ja ruotsinkieliset eivät ole voineet olla edes saman koulurakennuksen eri pihoilla ja tätä on perusteltu oudolla idealismilla. Jaksaako joku tosiaan uskoa, että tämän taustalla on pelko oman identiteetin katoamisesta; höpö, höpö.
Liikkeelle voisi lähteä Pär Stenbäckin esittämällä mallilla ja edetä sitten kokemusten ja tarpeen pohjalta.
Koska se antaisi valinnan vapauden ja samalla motivoi opiskelijoita vuorovaikutteeseen kommunikointiin, ja kehittäisi myös luovuutta ja sosiaalisuutta. Mikä tässä on niin ongelmallista? Tai ketkä tekee tästä ongelman?
Miksei, jos samalla pidetään kiinni oikeudesta oppia omalla äidinkielellä. Loppupeleissä koulun suurin anti on kielissä: kaikkea muuta tietoa pitää päivittää kun taas kielioppisäännöt muuttuvat suhteellisen hitaasti.
Ainakin minä olen kohdannut reissatessani vain ihailua kun olen kertonut suomalaisten hallitsevan oman äidinkielensä lisäksi usein myös yhden tai kaksi muutakin kieltä.
Vastakkainasettelu suomen- ja ruotsinkielisyyden välillä vähenisi.
Tosin välitunnit saattavat aiheuttaa saman mitä Facebook, Skype ja mesetys nykyajan vaihto-oppilaille, joiden kielitaito ei näiden vuoksi kehity entisaikojen malliin.
Hiljainen, pohjoinen valistunut kansa, kaksi kieltä ja vahva kielimuuri. Historia painaa vielä pahasti päälle. Tämän hetkinen laki ei vastaa enää oikeasti kenenkään etuja, pitää vain kahta kielikulttuuria turhaan erillään.
Suomen kieli on eksoottisuudessaan yksi maailman kauneimmista kielistä, mutta ei edesauta muiden kielten opettelua samoin kuin mitä esimerkiksi ruotsin kielen osaaminen tekee. Siksi kielikylpy suomenkieliselle nuorisollemme olisi erinomaista uusien kielten opettelulle.
Ruotsin kieli on taas Suomessa jäänyt kehityksessä jälkeen ummehtuneiden lakien vuoksi. Jopa Ruotsissa suomenruotsalaisten ruotsin kieli kuulostaa sata vuotta ajastaan jäljessä olevalta. Samaan lakimuutokseen voisi vielä lisätä "small talking" -luennot nuorisollemme.
Arvostamme puhumattomuutta ja vaikenemista yli kaiken, mutta kyllä sekin alkaa olla jo vanhanaikaista.
Olen ylipäätäänkin yllättynyt, että suomen- ja ruotsinkielinen kaksikielinen koulu on Suomessa lainvastainen.
Tällainen käsitys identiteettistä, joka särkyy tai heikkenee toisen kotimaisen kielen läsnäolosta, on vanhanaikainen ja sopimaton nykymaailmaan, jossa lapset altistuvat globaalikulttuurille jo ennen kouluikää.
Rkp:n historiallisen kokemuksen perusteella vain yksikieliset palveluyksiköt säilyttävät kaksikielisyyttä.
Uudellamaalla ja pääkaupunkiseudulla on tilanne kääntynyt niin, että suopeutta ja halua kaksikielisiin yksiköihin ja niiden ylläpitämiseen on luultua enemmän. Mallin arvaisi taloudellisesti kuntia kiinnostavaksi.
Kaksikieliset koulut ovat selvittämisen arvoinen mahdollisuus. Niihin voi olla kovakin pyrky, kun vanhemmat oivaltavat, millainen etu kahden kielipelin ja kulttuurin oppimisesta on.
Valinnaisuus on periaatteessa vain hyvä asia.
Onhan meillä kaksikielisiä kouluja jo vanhastaan, vain suomen- ja ruotsinkieliset ovat olleet poikkeuksena. Miksei niitäkin, kun kielikylvytkin ovat osoittautuneet oivallisiksi?
Tuskin uudella koulumuodolla valtavaa suosiota olisi, mutta rajatumpikin käyttö riittäisi. Olisi jo aika nähdä maan kaksikielisyys ainutlaatuisena rikkautena eikä rasitteena.
Pitää vain selvittää, miten se käytännössä parhaiten toimisi.
Eivätköhän monet uudemmat kielen oppimiseen liittyvät tutkimukset ole osoittaneet, ettei toinen kieli välttämättä haittaa äidinkielen omaksumista ja oppimista – päinvastoin. Kieli on eräänlainen ajattelun kartta ja kaksikielisyys laventaa tätä karttaa.
Esimerkiksi kotonaan kaksikielisiksi oppineet lapset ovat yleensä valmiimpia omaksumaan myös muita kieliä. Oleellista on, ettei sotketa kieliä ja ihmisiä miten sattuu, ja että kieltä puhuu ihminen, joka todella osaa sitä.
Pelkäävätkö ruotsinkieliset vastustajat, että suomea hyvin oppineet luopuvat ruotsista? Miksi he sen tekisivät? Saattaahan siinä käydä niinkin, että yhä useampi suomenkielisestä kodista tullut alkaa todella käyttää kouluruotsiaan, mitä nykytilanteessa ei kovin usein voi pitää optiona.
Ihmettelen Stefan Wallinin suhtautumista asiaan. "Muutoksen riskejä esillä pitäneen Wallinin mukaan kaksikielinen koulu ei todennäköisesti kykenisi tarjoamaan ruotsin- tai suomenkielisille lapsille aidosti vahvaa kieliympäristöä, sillä kaksikielisessä koulussa "pienempi" kieli – pääkaupunkiseudulla ruotsi, Pohjanmaan rannikkoseudulla suomi – jäisi väistämättä jalkoihin".
Jos asiat ovat näin huonosti, onko paikallaan selvitys muista Suomen kaksikielisistä kouluista? Mikä kieli jää jalkoihin suomalais-venäläisessä, suomalais-saksalaisessa, suomalais-ranskalaisessa kouluissa? Ja jos jää, mättääkö jotain opetuksessa?
On outoa, että englannin kieltä kyllä voidaan suomenkielisessä koulussa soluttaa opetuskieleksi, mutta ei ruotsia. Taitaapa kyseessä olla yhtäältä vanha, käsittämätön hurriviha ja toisaalta anglosaksisuuden palvonta.
Pääasia on, että lapsen äidinkielen, on se sitten suomi tai ruotsi, opettaminen saa riittävästi huomiota, jotta nousevasta nuorisosta ei kasva kielivammaista kaikissa kielissä.
Kaksikielistä koulua vastustavien pitäisi olla ajatuksesta innoissaan persu-Suomen ja pakkoruotsikeskustelun tunkkaisessa ilmapiirissä.
Niille, jotka haluavat lapsensa pysyvän puhtaina ruotsinkielisinä tai puhtaina suomenkielisinä taattakoon jatkossakin mahdollisuus yksikieliseen kouluun. Nuorten äidinkieltä ei nykyään uhkaa toinen kotimainen, vaan englanti.
Kokeilulla voitaisiin ensin testata, että kaksikielisyys näin vahvistuu.
Kaksikielisyys on arvokas lahja lapselle ja rikkautta kaikille.
Suomenkielisille lapsille tulisi myös matalampi kynnys tottua käyttämään toista kotimaista.
Mikäli voidaan taata se, että jatkossakin jokaisella on oikeus saada perusopetus myös kokonaan omalla äidinkielellä. Äidinkieli luo pohjan oppimiselle, ajattelulle ja kommunikaatiolle.
Kaksikielinen opetus ei huononna oman äidinkielen ymmärrystä ja oppimista. Yhdessä kasvaminen syventää suvaitsevaisuutta.
Kaksikielisen koulun kokeilu on järkevää – ja salliminen viisasta.
Luin juuri Heidi Grönstrandin ja Kristina Malmion antologian "Både och – sekä että. Om flerspråkighet." Se joka on kasvanut kaksi- tai useampikielisessä kodissa, käynyt kaksikielisesti koulua, tai asunut pidempiä aikoja ulkomailla, tunnistaa sekä-että-tunteen, känner igen sig i både och. Se on hedelmällinen olotila, sekoitus toiseutta ja leijailua.
Itse luin koulussa viittä kieltä ja yliopistossa vielä paria lisää. Sen jälkeen kansalais-ja työväenopistoissa vielä uusia kieliä. Monikielitaito on (ulos)mittaamaton rikkaus, portti ja käyntikortti. Kirjailijana minulle on esimerkiksi ruotsin kielestä ollut suurta iloa ja hyötyä, kirjailijamatkoilla pohjoismaissa, ja lukiessani lempikirjailijoitani Södergrania, Björlingiä, Kihlmania ja molempia Tikkasia alkukielellä.
Outo ongelma näinä aikoina ja vielä kaksikielisessä maassa. Umpipuhtaan kielen oppiminen ei voi olla se ensimmäinen asia, mikä lasta maailmalle saattaa.
Kokemukset esimerkiksi Tampereelta suomalais-ranskalaisilta (!) luokilta ovat tietääkseni erinomaiset. Opetus perustuu suomalaiseen opetussuunnitelmaan, tunnit on jaettu tasan ja ranskaksi opettavat natiivit opettajat niin kuin suomeksikin.
Oppilaitten motivaatio on korkealla, myös valmiudet kolmannen kielen (englanti) oppimiseen ovat hyvällä tasolla. Lapsia on kaksikielisistä perheistä, mutta myös perheistä, joissa puhutaan vain suomea tai ranskaa.
Helsingissä on jo kaksikielinen koulu, Rudolf Steiner -koulu, jossa lapseni ovat. Yhteisiä opetusryhmiä ei tosin siellä ole, mikä on sääli.
Mutta jo samoissa tiloissa toimiminen ja yhteiset juhlat madaltavat kynnyksiä ja lisäävät vuorovaikutusta. Kaksikielisten koulujen tavoitteena tulisi olla se, että yhä useammat äidinkieleltään suomenkieliset lapset kävisivät koulua ainakin osittain ruotsin kielellä.
Why not?
Suomen kielipolitiikassa on monia paradokseja. Yhtäältä ruotsinkielisellä väestöllä on monessa suhteessa maailman parhaimpiin kuuluvat oikeudet, toisaalta sen assimilaatio suomenkielisiin oli 1900-luvulla nopeampaa kuin monen melko kaltoin kohdellun vähemmistön.
Tämä muistuttaa yhtäältä siitä, miten vähemmistöidentiteettiä ja -kieltä ei tue ainoastaan yhteiskunnan suvaitsevaan vaan myös enemmistön ja vähemmistön välinen konflikti.
Suomessa ruotsin kieli on säilynyt ennen kaikkea niiden ryhmien keskuudessa, jotka tekevät työtä kielen avulla. Tämä joukko on enenevässä määrin kaksikielistä. Kaupunkeihin muuttanut työväenluokka suomalaistui 1900-luvun melko nopeasti, maaseutu taas ei tyhjentyessään tuota yksikielistä ruotsinkielistä väestöä yhtä paljon kuin aikaisempina vuosikymmeninä.
Tällaisissa oloissa ruotsin kielen säilyminen Suomessa riippuu pääasiassa suomenkielisen väestön tahdosta. Jos huomattava osa suomenkielisistä, erityisesti "kielityötä" tekevät yhteiskuntaluokat (korkeakoulutetut, kansainvälisissä suhteissa aktiiviset) arvostavat ruotsin kieltä, se säilyy. Kun yhteiskunta muuten on koko ajan enemmän suomenkielinen, tarvitaan toimenpiteitä esim. juuri kaksikielisen koulutuksen saralla.
Kaikki mitä kielenopetuksesta tiedetään, tukee ajatusta, että kieliä tulisi oppia käytännön keskustelussa, esimerkiksi juuri koulutyössä. Myös kaksikielistä varhaiskasvatusta, erityisesti kielikylpypäiväkoteja tulisi huomattavasti lisätä.
Kysymystä ei tule nähdä mitenkään yksipuolisesti suomen ja ruotsin kielen kannalta. Kun meillä on tällainen melko suvaitsevainen kielipolitiikka ja muutenkin maine maana, jossa koulutus on hyvin järjestetty, tulisi pyrkiä siihen, että monikielisestä koulutuksesta tulisi meidän valttikorttimme tulevaisuudessa. Varhain aloitettu kielikylpykoulutus, jota jatketaan kaksikielisessä koulussa mahdollistaa vaikka koko kansan kasvattamisen enemmän tai vähemmän kaksikieliseksi.
Meillä tulisi olla kansallinen strategia, että jokainen suomalainen oppii äidinkielensä lisäksi kielikylvyssä jonkin maailman sadasta suurimmasta kielestä. Kun nämä uudet suomalaiset sitten osaisivat esim. sujuvaa persiaa, singaleesia ja hindiä, tajuaisimme, miten mielettömän pienistä asioista riitelimme, kun keskustelimme siitä, pitääkö koulussa oppia englantia vai ruotsia vai oikein molempia, tai saako koulussa opettaa kahdella kielellä, vai meneekö siitä vallan pää ja identiteetti sekaisin.
Mieluusti näkisin omankin lapseni kaksikielisessä koulussa. Kieliryhmien pitäminen erillään kylvää ennakkoluuloja ja johtaa tarpeettomaan vastakkainasetteluun ja heimorajoihin. Olisi hyvä, että suomen- ja ruotsinkielisten välille syntyisi nykyistä enemmän kontakteja jo pienestä pitäen.
On merkillistä, että ensin kuulee purnausta siitä, että ruotsia ei haluta opiskella. Kun sitten ehdotetaan tällaista luontevaa tapaa oppia kumpaakin kotimaista, samat purnaajat sanovat, että se ei käy. Ja kun valtaosa vanhemmista suhtautuu kaksikielisiin kouluihin myönteisesti, miksei sellaista vaihtoehtoa voisi tarjota – ainakin joillakin paikkakunnilla?
Tulee vaikutelma, että kaksikielisiä kouluja vastustavat eivät itse usko maan aitoon kaksikielisyyteen, vaikka sitä toisissa yhteyksissä kovasti korostavatkin.
Kannatan ehdottomasti ainakin mallin kokeilemista. Kaksikielisyyden edut ja mahdolliset haitat selviävät kokeilemalla, eivät teoretisoimalla.
Vastustamalla sitä, että juhlapuheissa ylistetty kaksikielisyys saisi koulujen kaltaisia konkreettisia ilmenemismuotoja, suomenruotsalaiset tulevat vahvistaneeksi kaikkein pahimpia vihamielisiä stereotypioita, joita heihin liitetään. Eivätkä he jostain syystä tunnu edes tajuavan tätä itse.
Suurena suomenruotsalaisen kulttuurin ystävänä tämä on minusta erittäin masentavaa.
Rikastuttava kaksikielisyys toimii yhteiskunnassamme myös muualla, kuten hiekkalaatikoilla ja työpaikoilla. Miksei siten myös kouluissa?
Asun kaksikielisessä kunnassa, jossa suomi on vähemmistökieli. Tuntui jokseenkin hullulta, etteivät lapseni voineet mennä lähimmälle ala-asteelle, koska se oli ruotsinkielinen. Kaksikieliset koulut voisivat monessa kunnassa pelastaa lähikoulut ja auttaa pienten yksikköjen säilyttämisessä.
Lapset ja nuoret ovat kuitenkin vapaa-ajallaan tekemisissä kielirajoista riippumatta, niitä on hassua pönkittää koulussa. Vieraan kielen oppii parhaiten käytännössä, puhumalla ja kuuntelemalla, ja kaksikieliset koulut parantaisivat molempien kieliryhmien toisen kielen taitoa.
Toki ruotsin kielen aseman turvaamisesta pitää pitää huolta.
Kävin itse kouluni kaksikielisellä Kirkkonummella. Erilliset koulut edesauttoivat sitä, että opin sujuvasti kuuntelemaan ruotsia mutta vastasin suomeksi.
Ruotsinkieliset vuorostaan kuuntelivat suomea ja vastasivat ruotsiksi. Sekakoulua käytyämme olisimme kaikki sekä puhuneet että kuunnelleet kahta kieltä.
Kysymyksen tarkempi muotoilu on: "Pitäisikö poistaa se kielto, että kaksikielisten koulujen kielet eivät saa olla suomi ja ruotsi?" En näe kiellolle riittäviä perusteita. Opetuksen saaminen omalla äidinkielellä on tärkeää. Mutta jos kaksikielinen opetus suomen ja ruotsin kielellä uhkaisi oman kielellisen identiteetin kehittymistä, niin sama koskisi muutakin kaksikielistä opetusta: onko tällaisesta todisteita?
Yhteinen opetus voisi tuoda Suomen kieliyhteisöjä lähemmäksi. Sen, miten asia todella toimii saa selville vain kokeilemalla.
Asia pitäisi myös asettaa laajempaan viitekehykseen. Tällä hetkellä tärkeimmät kielellisiin oikeuksiin liittyvät kysymykset koskevat sellaisia vähemmistökieliä kuten somalin, romanin ja saamen kieltä, ei ruotsia.
Ylipäänsä kielikeskustelu kaipaa uusia ajatuksia ja avauksia. Omien suomenkielisten lasten ruotsinkielisen kielikylvyn myötä olen nähnyt, miten toinen kieli tarttuu osaksi elämää päivän leikeissä 4–6-vuotiailla. Monikielinen maailma tulee osaksi arkipäivän kommunikointia alusta lähtien.
Siksi kannatan sellaisten mallien kehittämistä, joissa toinen kotimainen kieli olisi joustavammin osa lasten oppimista jo päiväkodeissa ja ala-asteella. Kasvukipujen keskellä kamppailevien seiskaluokkalaisten usein pakoksi kääntyvän ruotsin vääntämisen sijaan voisimme vahvistaa leikin lomassa opittavaa peruskielitaitoa.
Kaksikieliset koulut voisivat olla yksi malli, mutta samalla voitaisiin miettiä myös kevyempiä muotoja: ruotsinkerhoja päiväkoteihin ja ala-asteille, eri puolille Suomea erilaisia painotuksia. Ja miksei samanlaista ajattelua venäjän kieleen Itä-Suomessa!
Kyllä pitäisi eikä sallia, vaan suorastaan suosia suuremmissa kaupungeissa, joissa kaksikielisyys on jo historiallisestikin luontevaa.
Ylenpalttinen kieliseparatismi ja -nationalismi on vieraannuttanut suomalaiset "yksi kansa – kansa kieltä" -historiastaan.
Kielipoliittinen asetelma, jossa nokikkain ovat vähemmistö ja enemmistö, on rapauttanut luontevan kaksikielisyyden pohjan. Useimmat suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvat eivät ole yksikielisiä, vaan kaksikielisiä – tämän myöntäminen on Rkp:lle yllättävän vaikeaa. Harjoitettu politiikka (=yksikielisyys) on vieraantunut ihmisten arjesta ja rankaisee kovalla kädellä esimerkiksi kaksikielisiä perheitä.
Suomeen tarvitaan kaksikielisiä kouluja myös muille kuin ruotsinkielelle. Maailma ja perhesuhteet monimutkaistuvat ja kansainvälistyvät. Kansallisvaltion etnistä puhtoisuutta uusintavat koulut on saatettava vastamaan suomalaisten 2010-luvulla elämää monikielistä todellisuutta!
Mitä haittaa kokeilusta olisi? Jos se ei toimi, hylätään idea.
Tietysti avaus tulee liberaalilta ruotsalaiselta. Wetterstrandille kysymys on pragmaattinen, siihen ei sekoitu ideologiaa, politiikkaa tai pelkoja.
Itse uskon, että kaksikielisissä kouluissa enemmistökieltä puhuvien lasten motivaatio opiskella vähemmistökieltä kasvaisi, koska kieli ja sen puhujat ovat osa arkea.
Suomi ei ole pelkästään kaksikielinen vaan monikielinen maa. Vähemmistöt ovat yhä enemmän enemmistöjä kaikissa kouluissa, miksi aidata rakennuksiin todellisuutta, jonka oppilaat kohtaavat kuitenkin koulun ulkopuolella.
Epäilemättä yksikielisten koulujen suojelemiselle on suuret syynsä.
Tuskin silti on mitään järkisyytä olla sallimatta kaksikielisiä.
Ovathan aidosti kaksikieliset perheetkin sallittuja.
Tietenkin. Ehdotus on loistoesimerkki siitä, miksi maahanmuuttoa pitäisi edistää: kaikki viisaus ei asu täällä ja ulkoapäin näkee joskus selvemmin. Suomi on juuttunut vuosikymmeniksi sisäiseen eipäs–juupas-kielikeskusteluun ja sitten tulee joku ulkopuolinen ja huomaa ilmeisen asian: kaksikielisyys on vahvuus eikä mikään pahuksen riippa.
Pidän Stefan Wallinin tyrmäystä karmeana munauksena. Suomenruotsalaiset ovat yhtä lailla kaksikielisyyden tiellä kuin suomenkieliset. Ei hyvä!
Koko suomalaisen koulujärjestelmän suhde kieltenopetukseen pitäisi tarkastella uudelleen. Kielet ovat ajattelua, tuntemista ja vuorovaikutusta varten.
Jo päivähoidossa pitäisi kaikille lapsille olla tarjolla jonkun toisen kielen niin sanottua kielisuihkua. Lorujen, leikkien ja nykyaikaisen tietotekniikan myötä varhainen altistus muuhunkin kun äidinkielen on mahdollista järjestää.
Kansalliskielet suomi ja ruotsi ovat molemmat kaikkien suomalaisten kansallisomaisuutta. Ruotsia tai suomea äidinkielenään puhuvat eivät ole erillisiä etnisiä ryhmiä.
Nykylasten englannin kielentaidot ovat englanninkielisen audiovisuaalisen sisällön kuluttamisen myötä pääsääntöisesti vahvistuneet. Merkille pantavaa on, että esimerkiksi pelit ja chatin ovat osallistavia ja kehittävät myös kirjoitettua englanninkieltä.
Tämä tarkoittaa, että lasten mahdollisuudet monikieliseen identiteettiin ja osaamisen ovat vain vahvistuneet.
Kukaan ei osaa kaikkia kieliä täydellisesti, jopa oma äidinkieli on aina vähäisempi kuin kielen kaikki mahdollisuudet.
Siksi vahvan äidinkielen rinnalla on täysin luontevaa, että lapsi oppii muita kieliä erilaisia vuorovaikutus ja ilmaisutarpeita varten.
EI
Peruskouluikäinen lapsi ei osaa vaalia kieli-identiteettiään itse. Aikuisten on autettava häntä siinä.
Toisen kansalliskielen eli ruotsin asema perustuu siihen, että ruotsinkielisillä lapsilla on mahdollisuus käydä koulunsa ruotsiksi, jotta säilyisi riittävä pohja ruotsinkieliselle opetukselle kaikilla tasoilla ja voitaisiin turvata yhteiskunnalliset palvelut molemmilla kansalliskielillä. Äidinkielinen kouluopetus ei saa olla harrastajamainen hyvän tahdon osoitus vaan sen on oltava luottamuksellinen tilanne, jossa kieltä ei ole tarpeen valita ja puolustaa tunnista toiseen.
Ruotsia on varjeltava Suomen vähemmistökielten joukossa, koska sillä on Suomessa kulttuurinen perinne esimerkiksi kirjallisuudessa. Olemassa olevien kulttuuri-instituutioiden alasajo ei hyödytä uusia kielivähemmistöjä. Alasajon yksi muoto on, että nykyiseltä ruotsin kouluopetukselta ei vaadita minkäänlaisia tuloksia käytännössä. Tuntimääriin ja opetusvuosiin verrattuna ruotsia osataan huonosti. Vastaava suoritustaso esimerkiksi matematiikan kohdalla herättäisi julkisia reaktioita.
Toimin professorina Kuvataideakatemiassa, joka on periaatteessa kaksikielinen yliopisto. Käytännössä ruotsinkieliset opiskelijat eivät voi saada samoja kursseja tai perusopintojaan teoria-aineissa suoritetuiksi äidinkielellään.
Ratkaisuna ja esteenä on yhä useammin englannin kieli. Kuten Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun kolumnissa kansalliskielten asemasta todettiin hiljattain, äidinkielellään voi pian suorittaa Suomessa korkeakoulututkinnon ainoastaan syntyperäinen englannin puhuja.
Yliopistokoulutusta ei voi suoraan verrata peruskouluun, mutta mekanismi enemmistökielen ja vähemmistökielen välisissä suhteissa lienee sama.
Vähemmistökieli katoaa seminaarikeskusteluissa ja ruokalassa. Yliopistoissa ruotsi katoaa englannin tieltä; kielen jota harva puhuu äidinkielenään.
Viimeisten kahden vuoden aikana asenteissa on tapahtunut muutos huonompaan.
Ruotsia kuulee entistä vähemmän yliopiston yhteisissä tiloissa. Jos yliopisto-opiskelijat arkailevat puhua julkisesti äidinkieltään, kuinka ala-astetta käyvät lapset uskaltaisivat tehdä niin?
Ruotsin kielen pakollisesta opiskelusta tulisi siirtyä ruotsin kielen täyteen valinnaisuuteen, koska siinä, että koko kansa lukee ruotsia pakollisena kouluaineena, ei ole mitään järkeä. Resursseja tulisi ennemminkin suunnata suomalaisten kielitaidon monipuolistamiseen kuin historiallisen jäänteen eli pakkoruotsin ylläpitämiseen.
Kaksikielisillä kouluilla tähdätään kuitenkin nimenomaan ruotsin kielen aseman vahvistamiseen. Minusta sellainen kokeilu kannattaa jättää väliin.
Luonnollinen kaksikielisyys on eri asiakuin keinotekoinen kaksikielisyys. Olen ministeri Wallinin kanssa samaa mieltä, että vahva kieliympäristö on tärkeämpää kuin keinotekoinen kaksikielisyys. Jos pakkoruotsi poistettaisiin peruskoulusta ja toisen asteen oppilaitoksista, olisin valmis kompromissina harkitsemaan kaksikielisten koulujen mahdollistamista.
Sellaista ei kannata korjata, mikä ei ole rikki. Kaksikielisten koulujen tapauksessa on erikseen kysyttävä, miten nykymaailmassa lähtökohtaisesti englannin kielellä tapahtuvaa kansainvälistymistä palvelisi lisäaltistus suomen tai ruotsin kielelle ja kulttuurille?
Perustelut, joiden mukaan nykytilanne jotenkin estää "kansainvälistymiskehitystä" ja ehkäisee "kansainvälisyyskasvatuksen" tavoitteiden saavuttamista, ovat höpötystä. Esimerkiksi eurooppalaisessa vertailussa suomalaiset ovat perusasennoitumiseltaan ja kommunikaatiovalmiuksiltaan taatusti kansainvälisempiä kuin monet keski- ja eteläeurooppalaiset unionikumppaninsa. Toisin kuin esimerkiksi omaa kieltään ja kulttuuriaan rystyset valkosina ylikansallisilta (=anglosaksisilta) vaikutteilta vaalivissa Saksassa, Espanjassa, Italiassa ja Ranskassa, suomalaisessa televisiossa ulkomaisia elokuvia ja sarjoja ei dubata. Niinpä meikäläinen tankeroenglanniksi väitetty puhe nousee kirkkaasti eurooppalaista keskitasoa taitavammaksi. Lisäaltistusta englanninkielelle olemme saaneet alati kasvavasta altistuksesta tietotekniikan eri sovelluksille.
On turhaa alemmuudentuntoa ajatella, että kansainvälistyminen tarkoittaa automaattisesti sitä, että varsinkin äidinkielenään suomea puhuvan väestönosan tulisi tinkiä omasta identiteetistään ja jotenkin vesittää sitä. Varsinkin perussuomalaisten nousun myötä on yhä useammin julkisuudessa kuultu hämmästyttäviä vihjauksia siihen suuntaan, että suuri osa "kansan syvistä riveistä" on punaniskoja, jotka kaipaavat älymystön johdolla tehtävää sivistämistä ja salonkikelpoistamista. Rivikansalaisten junttiutta alleviivaamalla korostetaan rystyset valkoisina omaa edistyneisyyttä ja kansainvälisyyttä, kun tosiasiassa aika pitkälti samaa porukkaa tässä kaikki ollaan.
Ihmisellä tulee olla oikeus äidinkieleen, sitä seuraavaan identiteettiin ja tällä kielellä saatavaan johdonmukaiseen perusopetukseen. Kansainvälisyys ei ole tätä tärkeämpi arvo. Suvaitsevaisuutta ei saada lisää sillä, että tätä oikeutta lähdetään kaventamaan.
EN OTA KANTAA
Keskustelu kaksikielisyydestä lähtee nyt väärästä päästä liikkeelle. Ruotsin kieli on pienen vähemmistön kieli, jonka muuttuminen Irlannin iirin kaltaiseksi perinnekieleksi Suomessa on aivan mahdollista seuraavien vuosikymmenten aikana. Valitettavan moni suomenkielinen tuntuu toivovan sitä – ja valitettavan moni ruotsinkielinen tiedostamattaan edistää muutosta.
Ruotsin kieli ei säily elävänä, ellei sille tarjota omaa tilaa lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristössä. Siksi ymmärrän ruotsinkielisten peruskoulujen säilyttämisen erillisinä kouluina, joissa tuntien lisäksi myös välitunneilla puhutaan ruotsia. Kaksikielisyyden asemaa voidaan vahvistaa sallimalla suurempia vapauksia kaikkien koulujen opetussuunnitelmissa. Yksittäisiä kokeilukoulujakin voi toki perustaa, mutta niillä ei ole merkitystä kokonaisuuden kannalta.
Kokonaan toinen ja valitettavan haitallinen asia on käyttää samaa kielipoliittista perustetta myös muualla yhteiskunnassa. Hyvin usein yksikieliset ratkaisut merkitsevät tosiasiassa ruotsin kielen eristämistä ja alasajoa. Ruotsinkielinen televisiokanava on surullinen esimerkki, miten gettokanava häivyttää ruotsin kielen suomenkielisen enemmistön näkökentästä. Sama koskee yliopistoja, kuntia ja muita hallintoratkaisuja. Jos niistä yritetään luoda ruotsinkielisiä reservaatteja, se tekee Suomesta tosiasiallisesti yksikielisen ja vie elinvoiman vähemmistökulttuurilta. Vahva ruotsinkielinen kasvuympäristö elinkaaren alussa tukee kaikkien kaksikielisyyttä sen myöhemmissä vaiheissa.
En ota kantaa / Jag tar inte ställning
Ruotsinkieliset ovat niin integroituneita ja osaavat niin hyvin suomea, että ruotsi alkaa vajota keittiökielen asemaan. Se kaipaa erityisiä tukitoimia säilyäkseen myös vahvana ykköskielenä.
Äidinkielisen ruotsin katoaminen olisi menetys kulttuuriselle monimuotoisuudellemme – mutta en tiedä, auttaako suomalais-ruotsalaisten koulujen kieltäminen tähän mitään.
Minusta ratkaisevaa on ruotsinkielisen väestön kanta asiaan: näkevätkö he kaksikielisen koulun vahvistavan vai heikentävän ruotsinkielisyyttä Suomessa.
Mielestäni ruotsinkielinen vähemmistö on pienentynyt Suomessa niin paljon, että ruotsin kielen asemaa on pyrittävä tukemaan, kuten tähän asti on tehtykin. Suomenkielisten asema ruotsinkielisellä alueella ei ole mitenkään uhattuna, sallittiin kaksikielisiä kouluja tai ei.
En tunne asiaa, kielitaitoa on hyvä opettaa mahdollisimman varhain eikä sitä ole liikaa, mutta pitääkö toisen kielen olla vain ruotsi, on pulmallinen kysymys.
Tällaisia asioita ei pitäisi yksiselitteisesti kieltää tai sallia. Päätös koulun yksi- tai kaksikielisyydestä olisi järkevää tehdä tapauskohtaisesti, ottaen huomioon koulun sijainnin, koon, oppilasmäärän, varat ja niin edelleen.
Omituisena pidän kaksikielisten koulujen puolustamista jonkin ideologian, tässä tapauksessa "kansainvälistymisen" nimissä. Mitä kansainvälistä on ruotsin kielessä, jota puhuu Euroopankin mittakaavassa hyvin pieni porukka? Jos niin sanottua kansainvälisyyskasvatusta halutaan lisätä, miksei saman tien muuteta opetusta kokonaan englanninkieliseksi? Tai kiinankieliseksi, kiinaahan puhuu peräti miljardi ihmistä.
Kannattaa lisäksi muistaa, ettei kaksikielisyys ole aina pelkästään positiivinen asia yksilön kannalta. Moni suomenruotsalainen on valittanut kaksikielisen kasvuympäristön johtaneen omalla kohdallaan siihen, etteivät he tunne osaavansa kumpaakaan kieltä kunnolla.
Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi
