Tämän viikon sunnuntaina järjestetään Suomen presidentinvaalin ensimmäinen kierros. Ellei kukaan ehdokkaista saa yli 50:tä prosenttia äänistä, ratkaiseva toinen kierros järjestetään kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan kesken sunnuntaina 5. helmikuuta.

Presidentti on valittu suoralla kansanvaalilla vuoden 1988 vaaleista lähtien. Tuolloin toinen kierros järjestettiin vielä valitsijamiesvaalina, vuodesta 1994 alkaen käytössä on ollut suora vaali myös toisella kierroksella.

Presidentin valta oli suurimmillaan Urho Kekkosen pitkällä presidenttikaudella (1956–1981), jolloin Kekkonen käytti pidäkkeettömästi sekä perustuslakiin perustuvaa että epämuodollista valtaansa. Sen jälkeen valtaoikeuksia on järjestelmällisesti kavennettu.

Kekkosen aikaan presidentillä oli oikeus hajottaa eduskunta ja määrätä uudet vaalit, ja Kekkonen käyttikin oikeuttaan kolme kertaa. Vuonna 1991 perustuslakia muutettiin niin, että eduskunnan hajottamiseen tarvittiin pääministerin aloite. Samalla myös presidentin virkakausien määrä rajattiin korkeintaan kahteen peräkkäiseen kuusivuotiskauteen.

Vuonna 2000 toteutetussa perustuslakiuudistuksessa presidentin keskeinen rooli uuden hallituksen muodostamisessa poistettiin, kun hallitustunnustelijan nimeäminen annettiin eduskunnalle. Lakien muodollinen hyväksyminen jäi presidentin tehtäväksi, mutta presidentin mahdollisuuksia vaikuttaa lakien sisältöön tai jarruttaa niiden hyväksymistä vähennettiin selvästi.

Vuoden 2000 perustuslaissa presidentti on säilyttänyt muodollisen asemansa ulkopolitiikan johtajana ja puolustusvoimien ylipäällikkönä. Hallitus on kuitenkin otettu aiempaa selvemmin ulkopolitiikan päätöksentekoon perustuslain toteamuksella, jonka mukaan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa "yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa". Se, miten muotoilua käytännössä tulkitaan, on jäänyt epäselväksi ja kiistanalaiseksi.

Valtioneuvoston ja presidentin välejä hiersi pitkään niin sanottu "lautaskiista" eli kysymys siitä, osallistuuko presidentti pääministerin rinnalla EU:n huippukokouksiin. Suomella oli pitkään monissa EU-kokouksissa kaksoisedustus, mutta Lissabonin sopimuksen astuttua voimaan joulukuussa 2009 valtioneuvosto otti silloisen pääministerin Matti Vanhasen johdolla kannan, jonka mukaan pääministeri on Suomen ylin edustaja EU:ssa. Käytäntö on kirjattu myös maaliskuussa voimaan astuvaan perustuslain muutokseen.

Presidentin ja hallituksen välisiin toimivaltakiistoihin varaudutaan maaliskuun 2012 alussa voimaan astuvalla perustuslain muutoksella myös siten, että hallitus voi antaa ristiriitatilanteessa selonteon eduskunnalle ja jättää asian eduskunnan ratkaistavaksi. Tuollaisessa tilanteessa eduskunta todennäköisesti ratkaisee asian hallituksen hyväksi, ainakin jos maassa on enemmistöhallitus.

Maaliskuun perustuslakimuutoksessa presidentin nimitysvaltaa kavennetaan ja valtioneuvoston toimivaltaa nimitysasioissa korostetaan. Presidentti ei enää nimitä ministeriöiden kansliapäällikköjä., mutta hänen toimivaltaansa kuuluu yhä muun muassa oikeuskanslerin, valtakunnansyyttäjän ja vakinaisten tuomarien nimittäminen.

Presidentin valtaoikeuksia riisuttaessa on usein esitetty toive, että presidentistä tulisi kokonaan päivänpoliittisen asialistan yläpuolella oleva henkilö, arvojohtaja. Toisaalta presidentin valtaoikeuksien säilyttämistä on perusteltu sillä, että presidentti voi yhä ainakin joissain kysymyksissä toimia vastapainona hallitukselle. Presidentin asemaa korostaa myös se, että hänet valitaan virkaansa suoralla kansanvaalilla.

Viikon kysymys:

Tarvitaanko Suomessa presidenttiä poliittisena päätöksentekijänä?

KYLLÄ

Jaakko Hämeen-Anttila:

Eduskunta ja hallitus edustavat kansalaisia vahvan puoluepoliittisen koneiston kautta, presidentti valitaan suoralla kansanäänestyksellä, periaatteessa puolueista riippumattomasti.

Puoluevalta tarvitsee vastapainokseen mahdollisimman paljon muita voimia: kansalaisjärjestöjä, riippumatonta mediaa, suoraa toimintaa ja mieluusti presidenttiäkin.

Markku Ruotsila:

Presidentti on ainoa koko kansan valitsema poliittinen päättäjä. On tärkeää, että edes joku on puoluepolitikoinnin yläpuolella.

Kaiken vallan antaminen yksiin käsiin – pääministerille, jota yksikään suomalainen ei ole siihen tehtävään vaaleissa äänestänyt – vaarantaa länsimaiselle demokratiakäsitykselle aina ennen ominaisen säännön vallankäytön jakamisesta.

Ihmisluonto on yhä sikäli vaurioitunut, että vallan keskitys kenellekään ei ole hyväksi – ei toki presidentille, muttei myöskään pääministerille eikä eduskunnan komiteoiden sekamelskalle.

Jaana Semeri:

Presidentti saa ja hänen kuuluu tarvittaessa olla maansa arvojohtaja. Sisäpoliittisissa kysymyksissä hänen on syytä ollakin nykyistä vahvemmin esillä.

Mutta ilman poliittista valtaa hänen on turha yrittää johtaa maan ulkopolitiikkaa. Ja ulkopolitiikkaan sisältyy nykymaailmassa yhä vankemmin myös sisäpolitiikkaa.

Kuten nykyinen presidentti on todennut: suomalaisen työn hinta määritellään ulkomailla. Esimerkiksi.

Ulkopoliittisissa suhteissa tarvitaan pysyvyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Nykyisen presidentin erinomaiset suhteet esimerkiksi Venäjään eivät syntyneet tuokiossa.

Uudella presidentillä menee aikaa ennen kuin sama ymmärrykseen ja tietoon perustuva luottamus on saavutettu, eri maiden valtiojohtajien kanssa.

Elämme maailmassa, jossa valtioiden valtaturbulenssi ei osoita laantumisen merkkejä. Ulkopolitiikan linjausta ei voi jättää kohtuullisen usein vaihtuvan pääministerin harteille. Varsinkin kun pääministerillä riittää johtamista oman valtakunnan politiikassa, ja uudella pääministerillä on siinäkin aluksi oppimista.

Hallituksen muodostaminen voi tulevaisuudessakin olla yhtä hidasta kuin viimeksi. On tärkeää, että maalla on poliittinen johtaja silloinkin, kun hallitusta kuukausikaupalla muodostetaan.

Ja erityisesti siinä tapauksessa, mikäli Suomi saavuttaa YK:n turvaneuvoston jäsenyyden.

A.W. Yrjänä:

Olen lopen kyllästynyt äänenpainoihin, joissa presidentti on "tsaarinajan jäänne". Muistaakseni meillä ei tsaarin aikaan ollut presidenttiä ja sehän se ongelma oli.

Suomen presidentti-instituutio on hyväksi itsensä todistanut järjestely, ja mielestäni valtaoikeuksien kaventamishuumassa ollaan menty turhan pitkälle.

Presidentti on tarvittaessa tasapainottaja tai tukija pääministerin vallalle. Pääministeriin kohdistuu demokratian ristiaallokossa poliittisia paineita, jotka saattavat vaikuttaa epäedullisesti hänen arvostelukykyynsä kansakunnan kannalta merkittävien päätösten kohdalla.

Kari Uusikylä:

Tarvitaan, mutta vain perustuslain määräämissä rajoissa. Tarvitsemme arvojohtajaa, jonka tärkeimpiä arvoja ovat aito ihmisarvon kunnioittaminen ja oikeudenmukaisuus.

Emme tarvitse Bushin, Putinin emmekä Berlusconin kaltaisia arvojohtajia.

Timo Harakka:

"Kansa haluaa vahvan presidentin", toistellaan väsyksiin asti ja "kansan" jälkijättöistä auktoriteettikaipuuta halveksitaan. Mutta väite ei pidä paikkaansa.

Ylen ja Taloustutkimuksen gallup vuodelta 2009 tutki asenteita perin pohjin, ja ilmeni, että presidentin sisäpoliittisia valtaoikeuksia haluaa lisätä vain harva. Ulkopolitiikassa – mukaan lukien EU-asiat – halutaan hallituksen vastapainoksi myös presidentin poliittinen panos, "yhteistoiminnassa", kuten perustuslaissakin seisoo.

Suomen EU-politiikka on ollut niin poukkoilevaa, että sitä voisi tasapainottaa suoran kansanvaalin mandaatilla jopa 12 vuodeksi valitun presidentin pitkä linja. Nykyinen pääministeri ja hänen kolme edeltäjäänsä ovat olleet ulkopolitiikassa ja EU-asioissa niin osaamattomia, että ulkopoliittiselle johtajalle olisi totisesti tilaa – siis myös EU-kysymyksissä. Ulkopoliittinen auktoriteetti hillitsisi liikaa intoilua ja kritiikittömyyttä, joka leimasi Lipposen hallituksia, samoin tämän päivän onnetonta populismia, joka on tuhonnut aiemmalla ylikiltteydellä saavutetun EU-maineen.

Kun ajattelee nykyistä parlamenttiamme, vaatimus "parlamentarismin lisäämisestä" joko naurattaa tai pelottaa. Kun Vanhanen ilmoitti luopumisestaan, koko kevään 2010 ajan Suomen EU-politiikan johto jätettiin sen armoille, kenet kepun kenttä keksii valita puolueensa keulakuvaksi.

Eduskuntavaalit käydään useimmiten kotoperäisin aihein; presidentinvaaleissa voitaisiin keskittyä Suomen tavoitteisiin, mahdollisuuksiin ja vastuisiin maailman mittakaavassa.

Jos presidentillä on oikeaa valtaa, se vahvistaa Suomen päätöksentekoa, eikä ole mikään "Kekkosen ajan jäänne". Sen sijaan ne, jotka kaipaavat "arvojohtajaa", osoittavat omaa keskenkasvuisuuttaan ja kyvyttömyyttään ajatella arvopohjaansa ihan itse.

Seppo Lampela:

Presidentti on kansan valitsema ja kantaa vastuunsa päätöksistä omilla kasvoillaan. nykyisellään presidentinvaalit ovat missikisojen poliittinen synonyymi.

Yrjö Sotamaa:

Nobelistipresidentti Martti Ahtisaaren presidenttikauden valossa on ollut tärkeää ja arvokasta, että presidentti on ollut mukana poliittisessa päätöksenteossa. Olisi ollut lyhytnäköistä tuhlata kaikki se kokemus, taito, ideat ja energia, joka ainutlaatuisen kansainvälisen kokemuksen omaavalla presidentillä oli.

Jani Leinonen:

Presidentti ilman poliittista päätösvaltaa on kuin mainoshahmo, jota esittämään valitaan se kaikista kivoin hakija.

Se näkyy jo näissä vaaleissa. Esimerkiksi Niinistön kampanja perustuu luikertelulle ulos kaikesta, missä joutuisi sanomaan todellisen mielipiteensä.

Vesa-Matti Saarakkala:

Kaikkien muiden eduskuntapuolueiden paitsi perussuomalaisten ajama presidentin valtaoikeuksien merkittävä kaventaminen on omiaan heikentämään presidentti-instituutiota. Jos jäljelle jää lopulta vain arvojohtajuus ilman valtaa, täytyy presidenttiehdokkaiden ja presidentin ottaa rohkeampia kannanottoja, jotta kansa jaksaa äänestää.

Jos äänestysaktiivisuus presidentinvaaleissa pysyy suunnilleen nykyisellä tasolla, niin presidentti-instituutio on paikkansa ehdottomasti ansainnut ja presidenttiä tarvitaan.

Rohkea presidentti voisi olla hyvä tuki esimerkiksi eduskunnan oppositiolle, jonka vaikutusvaltaa niin ikään on heikennetty lakimuutoksin.

Jaakko Aspara:

Mitä järkeä, että Suomella olisi kuningasmainen seremoniallinen arvojohtaja, kun ei hänellä Suomessa kuitenkaan olisi edes kunnollisia seremonioita tai kuninkuutta? Puhdas arvojohtaja olisi vain kustannuserä yhteiskunnallemme – tuskin tällainen johtaja pystyisi aidosti arvoihimme vaikuttamaan, saati niitä johtamaan. Ja kuten sanottu, kuningasmaiset – kansalaisille iloa tuovat – seremoniatkin puuttuisivat.

Eli kyllä presidentillä aitoa päätäntävaltaa pitää olla. Siihen nähden on harmi, että esimerkiksi kokoomus on ollut niin aktiivisesti ajamassa alas presidentin valtaoikeuksia – mitä ilmeisimmin sosialidemokraattien presidenttihegemoniaa vastustaakseen. Ja juuri kun kokoomuksen osin itse ajamana valtaoikeudet on saatu alas, niin presidenttiys lankeaa kokoomukselle itselleen. Kohtalon ivaa.

Claes Andersson:

Kokeneet presidentin viisaus ja puoluepolitiikasta irrallaan oleva harkinta tuo ulko- ja turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin enemmän realismia ja luotettavuutta.

Kahden kärjen tasapainoilu estää hätiköidyt ratkaisut, esimerkiksi laittomien hyökkäyssotien osallistumisen puolesta (varoittavina lähiesimerkkeinä Irak ja Afganistan)

Johanna Sinisalo:

Mielestäni on tärkeää, että poliittisessa päätöksenteossa tai ainakin sen arvioinnissa on mukana myös hallituksen ulkopuolinen taho, joka nauttii kansan enemmistön luottamusta.

Jukka Mallinen:

Poliittisessa paatoksenteossakin presidenttiä tarvitaan arvojohtajana – ja tilanne Haaviston ja Väyrysen kaksintaistelussa on kutkuttava, kun kansalaiset voivat äänestää arvomaailmansa vastustajia vastaan – joko mennyttä tahtopolitikointia tai suvaitsevaista ja avointa tulevaisuutta vastaan!

Leena-Maija Rossi:

Jos presidentillä ei ole minkäänlaista poliittista vaikutusmahdollisuutta, koko instituutio on tarpeeton.

Presidentti on kuitenkin mitä ilmeisimmin myös arvojohtaja, joten olisi suotavaa, että Suomeen valittaisiin moninaisuutta arvostava, solidaarinen, vähemmistö- ja ihmisoikeuksia kunnioittava ja edistävä presidentti.

Juha Kuisma:

Presidentti on nimenomaan ulkopolitiikan johtaja. Edellyttää suurta asiaosaamista, kokemusta ja kapasiteettia. Koska EU-asiat ovat hallituksen asioita, suostuttava niissä asioissa hallituksen valmisteluun ja päätöksentekoon.

Puolustusvoimien ylipäällikkyys on historiallinen jäänne ja symbolinen seikka, mutta sikäli perusteltu, ettei päällikkyyttä voi eikä pidä luovuttaa yhdellekään ministerille.

Haikailu arvojohtajan perään on suurta väärinymmärrystä ja virhettä. Vain diktaattori voi kuvitella määrittävänsä kansakuntansa arvot. Tyhmä kansa joka sitä toivoo!

Presidentin sisäpoliittinen arvostus ja valta syntyy puheiden ja asioiden kautta. Presidentti ei ole sidottu hallituksen päivänpolitiikkaan eikä puolueisiin, joten hän voi hänen pitää edustaa pitkälle eteenpäin katsovaa kansakunnan näköalaa.

Maakuntamatkailu avaa mahdollisuuksia ottaa fiksusti kantaa, mutta eihän presidentin tehtävään kuulu kansan mielipiteiden kuuntelu.

Presidenttihän on tehtävänsä puolesta maan parhaiten informoitu henkilö.

Keskusteluja kansan kanssa tarvitaan sen takia, että osaa sanoa sanottavansa oikein.

Osku Pajamäki:

Presidentin ulkopoliittinen johtajuus puoltaa paikkaansa demokratiassa, jossa kansainvälisen toiminnan pitää olla pitkäjänteistä ja johdonmukaista huolimatta nopeistakin hallituksen vaihdoksista. Tanskalaiset sotilaat olivat ihmeissään Afganistanissa, kun yhden hallituksen mielestä siellä tuli olla ja toisen mielestä poistua välittömästi.

Arvojohtajuutta on hyvin vaikea saavuttaa, jollei ole aitoa poliittista toimivaltaa.

Anna Kontula:

Erityisesti Suomen kaltaisessa yhtiökonsensushakuisessa maassa on hyvä, että päätöksentekoa on hajautettu.

Minkä verran on sopivasti, riippuu tietenkin ajan poliittisesta kulttuurista ja vähän presidentin persoonastakin.

Ville Ranta:

Suomalaisessa kulttuurissa on syvällä viha-rakkaussuhde "hallitsijaan". Kyllä sen aistii, että rakkaussuhde voimistuu sitä mukaa kuin presidentin valtaoikeudet kutistuvat.

On ikävä johtohenkilöä, vaikka vallan hajauttamisen järjellisyys on tiedossa. Se on peri-itäeurooppalaista ikävää, alistetun kaipuuta isännän alaisuuteen. Jos presidentistä tulee pelkkä "arvojohtaja", mitä johtamista se muka on? Sellainen johtaja herättää vain sääliä ja inhoa.

Kuningashuone olisi eri asia, mutta sellaista presidentistä ei tule. Presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla. Siksi olisi jotenkin liikuttavaa, että presidentillä olisi jotain valtaakin.

Minna Tawast:

Kyllä, mikäli katsotaan, että Suomessa tarvitaan presidenttiä. Minusta arvojohtaja-presidentti on outo käsite. Miten voi johtaa arvoilla, jos ei ole valtaa? Voi vain huudella sivusta, että uskokaa minua kansa, vaikka hallituksen päättäjät ovatkin toista mieltä. Arvoja taas on melko vaikea johtaa – ellei nyt haeta paavia paavin paikalle.

Suora presidentinvaali antaa ymmärtää, että kansan sana painaisi jotakin. Tällä hetkellä presidentin asema on epäselvä eikä kansanäänestyksen antamilla valtuuksilla ole selkeää kohdetta.

Ville Tietäväinen:

Valtio ja kansa tarvitsevat pysyvyyttä ja luottamusta ylläpitävät ihmiskasvot. Laajan hyväksynnän saanut presidentti ei kenties päätä, mutta voi suuresti vaikuttaa oikeudenmukaisiksi koettavien päätösten syntyyn ja tärkeiden aiheiden esiintuomiseen.

Risto Volanen:

Niin kauan kuin perustuslaki on nykyisellään, presidentillä on erittäin keskeinen päättäjän tehtävä ulkopolitiikassa ja puolustusvoimien ylipäällikkönä.

Puhe arvojohtajuudesta on sotkenut keskustelua tästä pääasiasta. Pitkän päälle nykyinen sekava järjestelmä joudutaan uusimaan, ja pääministeristä tulee myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaja.

Johanna Korhonen:

Jonkin poliittisen tontin hoito on ainoa vaihtoehto, jotta hänellä ylipäätään on jotain järkevää tekemistä.

Arvojohtajaa ei voi valita vaaleilla, eikä muutenkaan.

Ullamaija Kivikuru:

Ei täällä pelkkiä PR-ihmisiä tarvita. Jos kansa vaivataan vaaliuurnille, äänestettävällä asialla pitää olla painoa. Nykyinen vallanjako eduskunnan, hallituksen ja presidentin välillä on kohtalaisen kohdallaan: demokratiaa kunnioitetaan ja otetaan käyttöön kaikki voimavarat.

Antti Alanen:

Suomalaiset kunnioittavat presidenttejään, presidentinvaalit ovat suosituimmat vaalit, ja itsenäisyyspäivän vastaanotto on suosituinta tv-ohjelmaa.

Entistä enemmän presidentti on keulakuva, mutta poikkeuksellisessa valtiollisessa tilanteessa presidentissä henkilöityvä jatkuvuus voi olla pienelle maalle voimavara. Pahoina päivinä presidentti voi olla teoillaan tärkeä, hyvinä aikoina hän voi olla henkisesti kokoava voima.

Pauli Aalto-Setälä:

Tosiasiallisesti länteen kuuluva Suomi ei ole enää puolueeton, mutta presidenttimme tulee sitä sisäpolitiikassa olla.

Parlamentaariseen järjestelmään sopii mainiosti puolueisiin nähden riippumattoman ulkopolitiikan johtaja. Nimitysoikeuksista presidentti voisi omaa kansliaansa lukuun ottamatta luopua.

Risto Pelkonen:

Suomalaisessa poliittisessa tilassa jokainen ajaa ensisijaisesti omaa tai oman puolueensa asiaa ja vasta toissijaisesti kaikkien yhteistä hyvää. Tasavallan presidentti puolueista riippumattomana vallankäyttäjänä on tarpeellinen toimija.

Atro Kahiluoto:

Mielestäni presidentillä pitää olla poliittista valtaa tai sitten ei presidenttiä tarvita lainkaan. En usko, että presidentti voisi toimia arvojohtajanakaan jos hänen asemansa olisi pelkästään muodollinen.

En usko, että kukaan kiinnostuisi vaaleista, joissa valittaisiin presidentti ilman poliittista valtaa, jo nyt on hieman vaikea motivoitua kun presidentin valta on niin vähäistä. Ja kuka haluaisi tehdä kampanjaa ja käydä vaaleja päästäkseen muodolliseen asemaan? Vaalit ja koko presidentti-instituutio olisi pelkkää rahan tuhlausta.

Kannatin aikoinaan kovasti presidentin vaalin muuttamista suoraksi kansanvaaliksi, mutta en silloin ymmärtänyt, että se johtaa presidentin kaiken vallan riisumiseen. Ymmärsiköhän moni muukaan kansalainen?

Nyt valtaa keskitetään pääministerille, joka ei taaskaan ole suoraan kansan valitsema. Eikö tässä ole nähtävissä tietty epämiellyttävä logiikka?

Marita Liulia:

Sekä meidän presidentti-instituutiomme että naapurimaiden kuningashuoneet hakevat jatkuvasti paikkaansa. Tulisiko presidentistä pelkkä gallupien keinuhevonen tai kansansuosion kalastaja, jos suhde politiikkaan etääntyy?

Koska arvot ovat myös tekoja, tulee arvojohtajan kyetä toimimaan politiikassa. Kunkin presidentin persoonalliset ominaisuudet vaikuttavat hänen yhteiskunnalliseen painoarvoonsa.

Kaarina Kaikkonen:

Mahdollisia kriisitilanteita varten säilyttäisin puoluepolitiikan ulkopuolella olevalla presidentillä jonkun verran päätösvaltaa. Demokratian haittapuolena on ikävä kyllä päätöksenteon hitaus, on hankalaa jos laivassa on useita keskenään riiteleviä kapteeneita silloin kun uppoaminen myrkyssä uhkaa.

Mutta jos myrskyä ei ympärillä ole ja meininki on leppoisaa, niin demokratia toimii hyvin ja aikaa riittää pähkäilyyn. Riitelyjäkin on kiinnostavaa seurata.

Presidentti voisi olla mielellään arvojohtaja, jos poliitikoilla löytyy siihen henkisiä edellytyksiä.

Vanhemmilla valtiomiehillä luulisi kokemuksen lisäävän arvojohtajan asemaa. Aiemminhan tämä hyvin tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä kuului kirkolle, mutta nykyisin kirkon ääni on valitettavasti vaiennut. Joko sen ääntä ei ole päästetty julkisuuteen tai sitten tähän päivään sopivaa sanottavaa ei liiemmin ole ollut. Sääli, sillä arvojohtajaa tämä yhteiskunta kaipaa.

Aki-Mauri Huhtinen:

Kansallisen identiteetin jatkuvuuden kannalta presidentti pääministerin rinnalla on tärkeä toistaiseksi.

Osmo Rauhala:

Niin kauan kuin demokratiamme ei ole kehittynyt pisteeseen jossa tärkein operatiivinen johtaja valtiossa, pääministeri valitaan suoralla kansanvaalilla, on hyvä että ihmiset voivat äänestää jonkun valvomaan ylintä johtoa suoraan.

Presidentin vallankäytöksi tässä tilanteessa riittää lähinnä yrityksen tilintarkastajaa muistuttava rooli, jossa hänellä on oikeus seurata operatiivisen johdon päätöksentekoa ja kommentoida sitä eduskunnalle ja kansalle. Arvojohtajana hän voi ja hänen pitääkin ottaa aktiivisemman roolin.

Timo Vihavainen:

Kyllä tarvitaan ja hänelle olisi palautettava suurin osa niistä valtaoikeuksista, jotka vuoden 1919 hallitusmuodossa annettiin. Tämä ei tarkoita sitä, että niitä olisi ehdottomasti käytettävä, mutta parlamenttikeskeinen järjestelmä saattaa hyvinkin johtaa tilanteisiin, joissa erotuomaria tarvitaan tai sellaista poliittista rohkeutta, joka ei onnistu äänestäjiä mielisteleviltä puolueilta.

Ne argumentit, joita tähän mennessä on esitetty presidentinvallan vähentämisen puolesta ja joiden mukaan presidentti muka edustaa "epädemokraattisempaa". instituutiota kuin puolueiden käsissä olevat eduskunta ja hallitus, näyttävät naiiveilta, mutta lienevät itse asiassa kyynisiä ja ovat joka tapauksessa vastoin kansan enemmistön mielipidettä.

Janne Saarikivi:

En ymmärrä miksei keskusteleva mielipidevaikuttaja voisi vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Ajatus, että poliittinen päätöksenteko on pelkkää päätösvaltaa ja että viisaiden mielipiteiden esittäminen ei ole valtaa lainkaan on täysin älytön. Joku Pentti Linkola tai Georg Henrik von Wright on takuulla vaikuttanut suomalaisen yhteiskunnan muutokseen enemmän kuin moni keskitason ministeri.

Toinen näkökulma: suomalainen poliittinen järjestelmä perustuu koalitioihin. Tästä syystä kaikki puolueet ovat yleensä ennemmin tai myöhemmin harjoitetun politiikan takana.

Järjestelmä, joka edellyttää jatkuvia lehmänkauppoja ja laajaa konsensusta tarvitsee myös vastavoiman, joka voi suoraan kansan mandaattiin vedoten ajaa läpi rankkojakin päätöksiä. Siksi ainakin jollain tavoin vahva presidentti soveltuu nimenomaan suomalaiseen poliittiseen järjestelmään.

Kaari Utrio:

Suoralla kansanvaalilla valittu presidentti on aina poliittinen vaikuttaja, mandaatti on niin vahva. Tämän luokan vaikuttajan valta on julkisesti määriteltävä, kuten muittenkin vaikuttajien. Olkoon presidentin poliittinen vaikutus siis julkinen ja näkyvä. Muuten se siirtyy kabinetteihin.

Jaakko Veijola:

Mikäli tyydyttäisiin pelkkään arvojohtajuuteen, paikan voisi täyttää tukulla päteviä kolumnisteja.

Ja maakuntien yrityksiä ja työyhteisöjä voisi kyntää läpi pätevä HR-valmentaja presidentiksi naamioituneena.

Martti Koskenniemi:

Presidentistä on tullut ongelma poliittiselle eliitille.

Päästyään Kekkoslovakian valistuneesta itsevaltiudesta se ei keksi mitään syytä oman valtansa rajaamiseen. Klassinen ajatus presidentistä "vastavaltana" ei taivu dogmaattisen parlamentarismin kaavoihin.

Kuten aatelia aikoinaan, puolue-eliittiä kauhistuttaa ajatus presidentistä kansanvallan edustajana, joka sotkisi kabinettien kuviot – siksi hän tuntuu sopivimmalta kaapin päällä vallattomana "arvojohtajana". Näin poliitikko voi jatkaa sitä unta, jossa hän peiliin katsoessaan näkee omat äänestäjänsä ja kansa saa aina sitä mitä tilaa.

Irina Krohn:

Presidentin arvot näkyvät hänen päätöksissään

Arvot ilman niitä esille tuova toimintaa on pelkkää löpinää.

Löpinää maailma on täynnä, eikä siitä tarvita lisätä Suomen presidentin toimesta.

Puhe voi olla myös teko. Oikealla hetkellä ja oikeassa paikassa sanottu tai kirjoitettu presidentin näkemys voi muuttaa muiden toimintaa ja siksi olla yksittäistä päätöstäkin tärkeämpi.

Helena Hiilivirta:

Presidenttiä tarvitaan etenkin ulkopoliittisena päätöksentekijänä, niinhän perustuslakiimme on kirjattu, ja sanamuoto on tulkinnanvaraisenakin laajasti hyväksytty.

Pikemmin epäilen sitä, tarvitaanko juuri presidenttiä kansalaisille arvojohtajaksi.

Niin kauan kuin vaaleissa puolueet asettavat ehdokkaansa suoraan kansanvaaliin, nuo henkilöt ovat kytköksissä poliittiseen järjestelmäämme. Presidentin arvomaailma on siis aina sidoksissa hänen poliittiseen "kotipesäänsä", halusivatpa kansalaiset sitä tai eivät.

Vaula Norrena:

On hyvä, että juuri presidentti on oikeuslaitoksen ylin johtaja (nimittää oikeuskanslerin, valtakunnansyyttäjän ja tuomarit) – koska hän on päivänpolitiikan yläpuolella oleva, kansan valitsema ja asemaltaan korruptiolle vähemmän altis taho. Kun presidentillä on oikeaakin valtaa, hän voi toimia uskottavasti myös kansan valitsemana arvojohtajana.

On myös hyvä, että poliittisista puolueista riippumatonpresidentti osallistuu vahvasti puolustuslaitoksen johtamiseen sekä ulkopolitiikan strategisiin kysymyksiin.

Sitä paitsi suhteessa EU:hun ja kansainväliseen politiikkaan on hyvä, että meillä on presidentti, jolla on myös valtaa. Hänet otetaan tosissaan valtiovierailuilla ja hän saa monia, hienovireisen vaikuttamisen mahdollisuuksia, joihin päivän asioita hoitava pääministeri ei ehdi. Ja ainahan neljä silmää ja korvaa näkee ja kuulee enemmän kuin kaksi.

Toivoa sopii, että kun poliittiseen päätöksentekoon osallistuu kansalta valtuutuksen saanut, puolueista riippumaton presidentti, hän osaltaan pitää asiat tolkussaan (ettei joku päivänpoliittinen tai vaalistrateginen virta vie liikaa).

Juha-Pekka Hotinen:

Presidentin valtaoikeudet ovat tarpeelliset ja toivottavasti myös riittävät. Jos ne eivät riitä, perustuslakia on korjattava.

Presidenttiä tarvitaan kolmantena voimalaitoksena politiikan ja hallitsemisen energiataloudessa. Presidentti tasapainottaa tarvittaessa poliittisen vallan – hallitus ja eduskunta – ja virkamiesvallan jännitettä, presidentti toimii tarpeen tullen eduskunnan enemmistödiktatuuria vastaan vähemmistöjen hyväksi, joko suoraan valtaoikeuksiensa avulla tai julkisuuden kautta, arvojohtajana.

Presidenttiä tarvitaan pitämään demokratian merkitys riittävän laajana: parlamentarismia ylikorostava demokratia-käsitys kaventaa demokratiaa, koska se korostaa puoluevaltaa ja ammattipolitikointia.

Jos presidentti jätetään kokonaan syrjään heiluttelemaan pikkulippuja urheilukisoissa ja esimerkiksi kaikki virkamiehistön nimitysvalta siirretään hallitukselle – edellisten muutosten lisäksi – demokratia muuttuu lopullisesti puolueiden ja niihin verrattavien korporaatioiden monopoliksi.

Kansan suoraan valitsema, puolueiden ylä- tai ulkopuolella toimiva presidentti edustaa kansaa siinä missä eduskunta ja hallituskin, ja itse asiassa suoremmin kuin nämä.

Anja Snellman:

Arvojohtajuus, unilukkarius, muumipappuus/muumimammuus, takapiruus, valekuninkuus, erotuomarius, tai miksi ikinä tuota valta-asemaa haluaakaan kuvata, on tarinoiden, visioiden ja roolipelienglobaalissa maailmassa aivan passeli sarka Suomen tasavallan presidentille.

Ja jos varapresidenttiys-instituutio olisi mukana kuvioissamme, voisi toteutua myös hyvä poliisi – paha poliisi -roolitus. Mutta ehkä jatkossa nimenomaan presidentin ja pääministerin suhteessa voisi toteutua myös tämä psykologisesti nerokas malli.

Antti Nylén:

Tuskin on sovinnaisajatusta, jota ei tämän aiheen tiimoilta olisi jo lausuttu.

Jotkut pitävät presidentti-instituutiona epäilyttävänä, hengeltään epädemokraattisena yksilökultin jäänteenä. Näin ajattelevista on toisin sanoen ikävää, että presidentiksi valitaan vain yksi henkilö. Outona, joskin väistämättömänä sivuajatuksena tässä on, että "kovan vallan" käyttäjät, pääministeri ja ministerit, valikoituvat henkilöinä jotenkin demokraattisemmin.

Toiset taas sanovat, ettei Suomessa ole koskaan ollut eikä voikaan olla mitään "arvojohtajaa". Sana on kieltämättä typerä. Miten "arvoja" voisi "johtaa"?

Nehän syntyvät ja muuttuvat yhteisössä ihmisten toiminnan, keskustelun ja kokemuksien pohjalta. Kukaan ei voi keksiä arvoja ja sitten saattaa niitä vallalle. Tämä kaikki on päivänselvää.

Tosiasiassa "arvojohtajia" on kuitenkin jatkuvasti olemassa ja äänessä – heitä on siis useita. HS-raadissakin heitä on. He ovat ihmisiä, jotka ovat jotenkin (joten kuten) ansainneet auktoriteettiasemansa; heitä arvostetaan ja siksi myös kuunnellaan. Ja kukapa ansaitsisi auktoriteettinsa perusteellisempaa ja kivisempää tietä kuin suorassa kansanäänestyksessä valittava presidentti?

Presidentti ei ole ainoa arvojohtaja, mutta niin kauan kuin hän ei itse väheksy asemaansa, hänellä on todellista arvovaltaa.

Kysymykseen vastaan "kyllä" lähinnä siksi, etten hyväksy erottelua "arvojohtajuuteen" ja "päätöksentekijyyteen". Eikö nyt pitäisi symmetrian vuoksi viedä hallitukselta kaikki arvojohtajuus, kieltää pääministeriä lausumasta mitään, mikä ei liity hallinnollisiin toimenpiteisiin vaan on hämärää filosofeerausta, keskustelua, arvojen kuulostelua tai määrittelyä?

On hyvä, että presidentillä on vielä joitakin todellisia valtaoikeuksia, kuten toimittajan johdannossa mainitut nimitysasiat sekä tärkeä sananvalta ulkopolitiikan hahmottelussa. Samoin on hyvä, että hallitus saa välillä tehdä muutakin kuin uuvuttavia "päätöksiä".

Arno Kotro:

On hyvä, että tempoilevan päivänpolitiikan yläpuolella on poliittista reserviä, jota ei kuluteta arkisissa kahinoissa. Ulkopolitiikassa se vakauttaa ja selkiyttää linjaa, ja sisäpolitiikassa on demokratiaa ajatellen perusteltua, että suoralla kansanvaalilla valitulla toimijalla on edes jonkinmoista poliittista valtaa.

Suoralla kansanvaalilla ja kovalla mediapauhulla on turha valita poliittisesta päätöksenteosta poissuljettua presidenttiä. Presidentin toimenkuva pitää tietty määrittää niin, ettei tule hiljattain nähtyjä ja kaikkien arvovallan kannalta ikäviä skaboja siitä, mikä homma kuuluu kenellekin.

Laura Kolbe:

Presidentti on sekä symbolinen johtaja, ylipäällikkö että valtion päämies – kaikissa mukana myös ripaus poliittista johtajuutta. Mikään yhteisöinstituutio, eduskunta, valioneuvosto, ei pysty korvaamaan presidenttiyteen (parhaimmillaan) liittyvää arvovaltaa, kokemusta ja osaamista.

Normaalioloissa poliittinen hallinto pyörii jengoissaan, mutta kriisiaikoina tarvitaan poikkeusosaamista. Oma historiamme osoittaa, että kriisikäyttämistä ei voi ennakoida – eikä kriiseihin liittyvää johtajuutta! Siksi poliittinen järjestelmä tulee pitää laajana ja joustomahdollisena.

Nyt käynnissä oleva vaalikamppailu on modernin ajan gladiaattoritaistelua. Tv tuottaa tärkeää viihdejohtajuutta, johon liittyy kyky säilyä täyspäisenä kampanjassa.

Presidentin tärkeimmäksi valintakriteeriksi tuntuu nouseva sitkeä noste, puristeensietokyky ja hermopaineistuksesta selviäminen. Ne ovat suomalaisen itseymmärryksen ytimessä olevia poliittisia ominaisuuksia.

Susanna Kuparinen:

Suomalainen poliittinen kulttuuri on teknokraattista. Ummehtunut käsitys enemmistöparlamentarismin pelisäännöistä lukitsee poliittisen keskustelun ja julkinen keskustelu ylipäätään on surkeaa, paitsi vaalien aikaan.

Yksi poliittinen voimatekijä lisää tuottaa hyvää rähinää ja ristiriitatilanteita ja virkistää politiikkaa. Presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla, nykyinen instituutio on kaukana vanhasta kekkostelusta tai monarkiasta, kuten Lipponen aikoinaan heitti.

Ennemminkin kaiken vallan keskittäminen pääministerille saa hallitusvallan muistuttamaan vanhaa presidentti-instituutiota. Mistä Vanhanen tuli? Kuka valitsi Kiviniemen?

EI

Tuomas Enbuske:

Järjetön ajatus, että yksi ihminen voisi esim. kävellä 200 edustuksellisella demokratialla valitun henkilön ohi missään asiassa. Ihan joukkojen viisauden teorian perusteella yksi ihminen ei yksinkertaisesti voi olla fiksumpi kuin 200.

Ymmärrän presidentin viran juuri ja juuri symbolisena johtajana.

Pauliina Laitinen-Laiho:

Ei ole hyvä antaa liikaa valtaa yhdelle ihmiselle. Maalle on hyväksi, että on asema, joka on kaiken poliittisen koneiston yläpuolella. Asema, joka edustaa maan symbolia, kuten skandinaavimailla on kuninkaalliset.

Juha Herkman:

Periaatteessa suorassa presidentinvaalissa kansanvalta toteutuu näkyvämmin kuin missään muussa vaalissa. Ehdokkaita on vähän ja annetulla äänellä näyttäisi olevan selvä merkitys.

Enemmistöparlamentarismissa ja puoluekurin äänestyskulttuurissa eduskunta vaikuttaa monesti hallituksen – ja sitä kautta lopulta muutaman päättäjän ja heidän taustavoimiensa – kumileimasimelta. Näillä perusteilla tuntuisi joskus jopa kansanvaltaa vahvistavalta, jos suorissa vaaleissa valittu presidentti pääsisi oikaisemaan poliittisen eliitin junailemia päätöksiä. Semminkin, jos nuo päätökset ovat kansan enemmistön vastaisia.

Sanotusta huolimatta en ole kuitenkaan valmis lisäämään presidentin valtaa: parlamentaristisesta näkökulmasta on hyvä, että yhdellä ihmisellä ei ole päätöksenteon valtikkaa käsissään. En kaipaa feodaaliaikaan tai haikaile Pohjois-Korean perään.

Syksy Räsänen:

Se, että yksi henkilö päättäisi asioista viiden miljoonan ihmisen edestä ilman tilivelvollisuutta, on synkästä muinaishistoriasta periytyvä jäänne.

On kyseenalaista, onko minkäänlainen presidentti yhteensopiva demokratian kanssa, ainakaan kuuden vuoden kaudella.

Presidentti-instituutiosta on kuitenkin se hyöty, että se herättää poliittisia ajatuksia ja keskustelua.

Kirsi Virtanen:

Mitä enemmän kuljetaan puhtaan parlmentarismin suuntaan, sitä avoimemmaksi ja läpinäkyvämmäksi yhteiskunta muuttuu.

Se, että kansa valitsee presidentin, on eräänlaista valeparlamentarismia. Kansanvaaleista huolimatta presidentillä on tälläkin hetkellä ja uudistuksen jälkeenkin liikaa valtaa.

Demokratiassa ja avoimessa valtiossa valta ei koskaan saisi millään yhteiskunnallisesti merkittävällä alueella keskittyä vain yhden henkilön käsiin.

Anu Kantola:

Parlamentarismi on paras, valtaoikeuksien karsiminen on ollut oikea suunta. Nykytilanne, jossa presidentin vaalia käydään vanhasta muistista, on kummallinen.

Miksi pitää keskustella, käydä kampanjoita ja äänestää melkein tyhjästä? Demokratian kannalta on ongelmallista, että kansalaisia juoksutetaan äänestämään asiasta, jolla ei ole juurikaan merkitystä.

Pilvi Torsti:

Parlamentarismin kannattajana kannatan presidentille korkeintaan seremoniaalista asemaa, jos kansakunta presidenttinsä kaipaa. Muuten demokratian ytimessä on kysymys, minkälainen vallanjako parhaiten toteuttaisi edustuksellisuuden ajatusta. Ajassa elää nyt paljon sellaista käsitystä, jonka mukaan kansalaisten rooli rajoittuu poliittisten johtajien hyväksymiseen tai hylkäämiseen jälkikäteen vaaleissa.

Vähemmän näkyy pohdintaa siitä, kuinka hyvin poliittinen järjestelmä todella edustaa (=muuttaa politiikaksi) kansalaisten tavoitteita ja toiveita. Ehkä presidentiltä poistuvien valtaoikeuksien tilalle olisi syytä rakentaa muita "tarkistuspisteitä", joilla eduskunnan vähemmistö pääsee vaikuttamaan poliittiseen prosessiin? Enemmistöhallituksen pääministerin aseman vahvistaminen ei välttämättä lisää edustuksellisuutta.

Ainakin presidentinvaalien yhteydessä näyttää korostuvan presidentin asema kansan "suoraan" valitsemana, puolueiden ulko- tai yläpuolisena toimijana. Tämän on kummallista siinä mielessä, että esimerkiksi nykyehdokkaista kaikilla on pitkä puoluepoliittinen tausta ja kuusi kahdeksasta heistä on entisiä tai nykyisiä ministereitä. Siinä mielessä nyt valittava presidentti on ainakin taustansa puolesta "poliittinen johtaja". Yli puolueiden valittavan johtajan kaipuussa kaikuu tietenkin epäluulo puolueita kohtaan. Se onkin ehkä tärkein viesti. Puolueita epäilevässä ja "suoraa" presidentinvaalia korostavassa ajattelutavassa heijastuu kansalaisvaikuttamisen tarpeita, joihin pitää pyrkiä vastaamaan kehittämällä demokratiaa esim. juuri voimaan tulleen kansalaisaloitteen avulla.

Atso Almila:

Ei ilmeisestikään. Vallan riisuminen on jatkunut jo kauan, ja meidänkin uuden presidenttimme on alistuminen monen muun kollegansa asemaan: ulkomailla ei tunneta, kotimaassa voi vain vähän "arvojohdatella" – ja kätellä kovasti; siinä lajissa saa helposti pidetyksi kansainvälistä ennätystä.

Jarkko Tontti:

Presidentti on kokaiinia kansalaisille, surullinen tsaristinen jäänne josta pitäisi päästä eroon. Nykyinen presidentti-instituutio on myös yksi syy siihen, että muissa, oikeasti tärkeissä vaaleissa äänestysprosentit ovat alhaisemmat kuin vertailukelpoisissa maissa, joissa ei ole presidenttiä.

Presidentti on ihmisten huijaamista, huomion siirtämistä pois sieltä missä tehdään oikeita päätöksiä kuten Euroopan parlamentista, joka saa myös kaikkein vähiten mediahuomiota.

Jos nykyisestä presidentti-instituutiosta luovuttaisiin, kasvaisi kiinnostus muihin vaaleihin.

Parlamentaarisen demokratian ydin on jatkuva vastuunalaisuus.

Poliittisen johdon – pääministerin ja hallituksen – on nautittava parlamentin luottamusta koko ajan. Jos meno ei tyydytä, johtajat voidaan vaihtaa nopeasti. Mutta kuten Venäjällä ja Yhdysvalloissa, myöskään Suomessa presidentti ei ole virkakautenaan vastuussa tekemisistään kenellekään.

Kari Enqvist:

Yhteen henkilöön kiteytyvä pseudokuninkuus on mennyttä maailmaa.

Normaalissa nykyaikaisessa demokratiassa kansan tahdon toteutumiseen riittää eduskunta, joka käsittääkseni valitaan myös suoralla kansanvaalilla. Hallituksen vastapainokin sieltä löytyy, sen nimi on oppositio.

Tiina Pystynen:

Olisi toki mukavaa, jos hankalissa tilanteissa löytyisi aina joku pelastaja. Viisaiden päätöksien tueksi tarvitaan kuitenkin kansalaiskeskustelua ja tutkittua tietoa, ja kun päätökset tekee eduskunta yhdessä hallituksen ja pääministerin kanssa, syntyy riittävästi vuoropuhelua.

Demokratia on hidas ja hohdoton järjestelmä, joukkuelaji, siinä ei kaivata tähtiä vaan puurtajia, jotka jaksavat neuvotella monimutkaisessa ja vaikeasti hallittavassa maailmassa.

Erkki Tuomioja:

En ole ihan varma, mitä kysymyksellä oikein tarkoitetaan, mutta vastaan kuitenkin "ei".

Atlas Saarikoski:

Presidentti-instituutio on kuningasvallan jäänne, joka tulisi lakkauttaa epädemokraattisena. Kuinka moni edes tietää minkälaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa Halonen on viime kausina tehnyt?

Kansa äänestää presidenttiä kuin Idolsia, mutta on epäselvää miten tai minne tämä arvojohtaja ihmisiä johtaa.

Ehkä presidenttiys onkin demokratian sisäinen vitsi: Toivovatko äänestäjät salaa, että presidentti rusikoisi edustuksellisen nössödemokratian ja tekisi jotain mielivaltaista. Julistaisi vaikka maahan poikkeustilan, tai peruuttaisi vaalit niin kuin Kekkonen vuonna 1973.

Pahoin pelkään, että jokaisessa äänestyslipussa lukee sunnuntaina tavalla tai toisella Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen.

Heikki Hiilamo:

Parlamentarismi toteuttaa parhaiten kansan tahdon. Presidentin poliittinen valta edustaa yksinvallan perinnettä.

Pääministerin on toimittava siten, että hän voi milloin tahansa selviytyä luottamusäänestyksestä. Presidentin poliittinen vastuu toteutuu vain kerran kuudessa vuodessa. Se on liian harvoin.

Matti Wiberg:

Presidentti-instituutio on enemmän haitallinen kuin hyödyllinen.

Presidentti on poliittisen vastuun tavoittamattomissa. Hänellä ei ole poliittista vastuuta mistään, kenellekään, koskaan.

Ei ole poliittisesti hygieenistä, että vallassa on joku, jolla ei ole poliittista vastuuta – olipa hän kuinka suosittu tahansa. Vastuuton valta turmelee – ja hyvässä tapauksessa se turmelee vain kantajansa.

Presidentti-instituutio on likvidoitava.

Pääministerin jalkojen alla on joka minuutti eduskunnan laukaistavissa oleva pudotusluukku. Presidentillä ei ole vastaavaa vastuuta – varsinkaan toisella kaudellaan. Kuuden vuoden vaalikausi on ylipitkä poliittisen vastuun arvioimiseksi ja toteuttamiseksi. Presidentille ei kukaan voi esittää välikysymystä, joka päättyisi luottamuslauseäänestykseen.

Presidentti ei vastaa toimistaan sen enempää valitsijoilleen, eduskunnalle, puolueille kuin tiedotusvälineillekään. Hän voi toimia vapaasti ja käyttää perustuslain sekä vakiintuneen käytännön hänelle suomaa valtaa niin kuin hän itse parhaaksi katsoo ilman, että hänen olisi selvitettävä valintojensa perusteita ja taustoja kenellekään. Toimikausien tultua rajatuksi kahteen uudelleenvalittu presidentti ei kanna sitäkään vähäistä vastuuta, minkä voi ajatella toiselle kaudelle yrittävällä viranhaltijalla olevan. Presidentti voi halutessaan jopa salata kantansa ja tosiasiallisesti toteuttamansa linjan.

Vaikka kaitselmus johtaisikin suomalaiset aina valitsemaan vain etujensa mukaisen henkilön presidentiksi, pelkkä presidentti-instituution olemassaolo on häiritsevä elementti valtiollisessa työnjaossa. Valta- ja vastuusuhteiden tulee kypsässä kansanvallassa olla selvillä. Nyt niin ei ole.

Presidentti on poliitikko. Hän ei ole pelkkä reservivoima, joka voi selvittää muiden aikaansaamia sotkuja. Hän on osa koneistoa, joka sotkun alun perin tuotti. Ei presidentti ole ulkopuolinen, poliittisten kiistojen yläpuolella oleva sovittelija, ylin aloitteentekijä tai moraalinen johtaja. Hän on poliitikko siinä missä ministerit ja kansanedustajatkin.

Presidentti ei voi olla kansakunnan yhteinen unilukkari tai arvojohtaja. Moniarvoisessa yhteiskunnassa ihmisillä on eri näkemyksiä. Kukaan ei voi yksin edustaa kaikkia, toisensa poissulkevia mielipiteitä.

Lisäperustelut presidentti-instituution lakkauttamiseen: Wiberg, M (toim.): Perustuslakihaasteet (Edita 2010).

Katriina Järvinen:

Yksinvalta ei ole tätä päivää. Presidentin tehtävä on olla arvojohtaja, vaikka siinäkin piilee ongelmansa – joidenkin vuoden 2012 ehdokkaiden en soisi arvomaailmansa takia presidenttinä toimivan.

Timo Hännikäinen:

Kekkosen jälkeen suunta on ollut presidentin valtaoikeuksien kaventaminen, enkä näe syytä suunnan yhtäkkiseen kääntämiseen.

Suuren yleisön mielikuvissa presidentti näyttää silti yhä olevan poliittinen päätöksentekijä, mikä näkyy niissä omituisen voimakkaissa intohimoissa, joita presidentinvaalit herättävät.

Todellisuudessahan näissä vaaleissa äänestetään lähinnä joidenkin mielikuvien puolesta joitakin toisia vastaan.

Leena Lehtolainen:

Presidentin valtaoikeuksia on viety hyvään suuntaan. Arvojohtajalle ja erotuomarille on kysyntää, ei kakkoskekkoselle.

Yrjö Juhani Renvall:

Kun valta on viety, sen perään voi halutessaan vain haikailla. Irtiottoa poliittisesta päätöksenteosta voisi lieventää nelinkertaistamalla uudenvuodenpuheen kansan valtuuttamaksi "kvartaalihuudoksi".

Rakastetun presidentin arvio kansakunnan tilasta ja suunnan reivaaminen värittäisi myös poliittista keskustelua. Valtaan kytkettynä "kvartaalihuuto" olisi tietenkin vain osa politiikkaa.

Alexis Kouros:

Kavennetun vallan ja vähäisten oikeuksien presidentti on lähestulkoon koriste. Pääministeri voi hyvin hoitaa presidentille jääneet vähäiset edustustehtävät.

Markku Jokisipilä:

Normaaliparlamentarismia lähestyvä perustuslaki on vienyt pressalta lihakset ja hyvä niin. Looginen viimeinen askel tällä tiellä on riisua loputkin valtaoikeudet.

Historiallisista syistä ja kansaa ilmiselvästi kiinnostavana virka voidaan säilyttää muutaman presidenttikauden mittaisen siirtymäkauden verran. Ajatuksen siitä, että ihmiset tarvitsisivat jonkinlaisen moraalikekkosen "arvojohtajaksi", voisi senkin pistää mappiin ja viedä Kansallisarkistoon.

Osmo Soininvaara:

On selkeämpää ja demokraattisempaa, että valtiollista valtaa käyttää eduskunta ja hallitus. On hyvä, että pääministeri on eduskunnan edessä vastuussa kaikesta pääsemättä presidentin selän taakse piiloon. On suorastaan vaarallista, että perustuslakimme on kovin monitulkintainen siitä, miten ulkopolitiikkaa johdetaan kriisiaikana.

Mitä sitten teemme presidentillä, jolla ei ole suoraa valtaa? Kun maa joutuu poliittiseen kriisiin, presidentti voi käyttää arvovaltaa, jos sitä hänellä on. Kreikan sen paremmin kuin Italian presidentillä ei ole muodollista päätösvaltaa mistään, mutta näiden maiden hallituskriiseissä presidentillä on silti ollut merkittävä tehtävä.

EN OTA KANTAA

Johannes Koroma:

Poliittisena päätöksentekijänä presidentti ei ole välttämätön, ulkopoliittinen rooli mukaan lukien, mutta kansalaisten turvallisuuden tunne näyttää edellyttävän presidentin tehtävän säilyttämistä puolipoliittisena.

Presidentin ulkopoliittinen valta ei kansalaisia näytä suuresti kiinnostavan, muodollista valtaa laajempi sisäpoliittinen isähahmo – kaiken korjaaja –on hänelle asetettu odotusrooli.

Kiba Lumberg:

Kyllä ja ei.

Vastaan näin, koska kuitenkin presidentti valitaan kansanäänestyksellä. Se on mandaatti sen puolesta, että hänellä on ja pitää olla valtaoikeuksia päättää sekä sisäisistä että ulkopoliittisista asioista. Ja myös edustaa kuitenkin sen puolueen arvoja ja tavoitteita, josta hänet on valittu.

Presidentti on kytköksissä moneenkin suuntaan. Toisaalta hän kaikkien sätkynukke – niiden, jotka oikeasti omistavat Suomen.

Onko presidentin virka oikeasti tarpeellinen, sitä voisi kysyä ja pohtia. Onko järkevää ylläpitää sellaisia virkoja, jotka eivät välttämättä aja kansan etua. Pienipalkkaiset maksavat näiden instituutioiden ylläpidon.

Maa ja kansa tarvitsevat johtajan. Meillä se on presidentti ja muissa maissa pääministeri.

On presidentti kuka tahansa, hän saa kansalta kunnioituksen ja arvostuksen. Olipa virka tarpeellinen tai ei, presidentti on osa toiveiden jatkumoa.

Eilina Gusatinsky:

Eikö ole liian myöhäistä esittää tällaisia kysymyksiä, kun presidentin valtaa on jo kavennettu niin, ettei hänelle ole jätetty mahdollisuutta olla todellinen päätöksentekijä? Pelkään pahoin, että edessämme on aikoja, jolloin presidentin olisi hyvä olla vahva ja päättäväinen johtaja. Toisaalta islantilaiset ovat näyttäneet, miten kovan paikan tullen hoidetaan asioita – kirjoitetaan yhteisvoimin uusi perustuslaki. Joten kaikki on kiinni meistä...