Jostakin syystä minua jäi pahasti harmittamaan, että Le Havre voitti läjän Jussi-palkintoja, eikä Varasto saanut kuin yleisö-Jussin.

Se on tietysti tärkeä palkinto, koska myös yleisö voi muuttaa kaanonin, niin kuin Tuntemattomasta muistamme.

Miksi pystijako jäi vaivaamaan?

Jäin harmittelemaan asiaa paitsi Taru Mäkelän erinomaisen ohjauksen, ennen kaikkea kirjailija Arto Salmisen puolesta.

Salminen ehti lyhyeksi jääneen uransa aikana kirjoittaa kuusi romaania. Niiden elämänfilosofia on johdonmukainen: köyhät ihmiset ovat pahoja toisilleen, koska heidän on pakko olla. Siksi köyhyydestä pitää päästä.

Tämä on eettisen humanistin, Arto Salmisen selkeä maailmankatsomus.

Aki Kaurismäen filosofia taas on romanttinen, köyhyyttä sinänsä ihaileva filosofia, jonka mukaan rikkaat ovat pahoja ja köyhät hyviä an sich. Tämän sadun hän kertoo elokuvissaan kerran toisensa jälkeen, Le Havressa kaikkein puhdaspiirteisimmin.

Filosofiat vaikuttavat siihen, mitä elokuvissa näemme, juoneen ja näyttelijäsuorituksiin. Sen mukaisesti Kaurismäen pyhien hauraiden köyhien galleria kulkee kohtauksesta toiseen eräänlaisina hyvyyden paketteina, joita meidän kuuluu sympatisoiden seurata.

Salmisen juoni ja henkilöhahmot taas muodostavat elävän, yllättävän porukan räävittömiä, elämän varastoon työnnettyjä ihmisiä.

Mainittu harmitukseni kulminoituu kahden naissivuosan roolisuorituksessa, joista Elina Salo sai Jussin, Hannele Lauri ei.

Kaikki kunnia Salon näyttelijäsuoritukselle, mutta mielestäni hän ei osassaan tehnyt enempää kuin hänelle kuului, Kaurismäki-kaavan mukaisen solidaarisuussuorituksen.

Lauri puolestaan teki elähtäneen, itseään sujuvasti pettävän anopin roolin todella huikeasti. Sen hienona laahuksena oli Hannele Laurin koko ura, Speden naisen logiikasta lähtien (Spede-tyyppihän oli Salmisen Kalavaleen pääosassakin).

Varastossa on muutamia kohtauksia, jotka tullaan muistamaan. Hannele Laurin huulipuna hampaissa, Vesa-Matti Loirin yllättänyt oliivi kakussa. Ikimuistettava on myös Minttu Mustakallion nauru television ääressä ja Kari-Pekka Toivosen katse, kun hän tajuaa, että tuon hirnumisen kanssa hän tulee lopun elämäänsä viettämään.

Varaston yhteiskuntakuvasta tuli mieleeni kaukainen vertailukohta, edelleen Suomen paras lakkoromaani, Toivo Pekkasen Isänmaan ranta (1937). Siinäkin yhteiskunta on kuvattu laidasta laitaan, tehtaan omistajasta anarkistikommunistiin, kukin omista lähtökohdistaan. Mutta Pekkanen jyystää hartaasti, Salminen ja Mäkelä näyttävät vain herkut.

Varasto on kuulemma suosittu elokuva. Veikkaan, että taas kerran kansa muuttaa kaanonia.