Yleisö otti sangen innokkaasti vastaan Kimmo Hakolan La Fenice -oopperan, joka sai perjantai-iltana 6. heinäkuuta kantaesityksensä Savonlinnan oopperajuhlille. Yleisö viihtyi sangen hyvin tämän surkuhupaisan oopperatarinan parissa, joka kertoo Venetsian La Fenice -teatterin tuhoutumisesta.

Venetsian La Fenice -teatteri on yksi Euroopan vanhimmista ja merkittävimmistä oopperataloista. Tammikuussa 1996 se palkoi poroksi, mihin syynä oli kahden typerän ja panikoituneen sähköasentajan taitamaton tulenkäsittely.

La Fenicen tuho oli venetsialaisille niin traumaattinen kokemus, ettei kukaan venetsialainen säveltäjä voisi tehdä aiheesta oopperaa.

Suomessa säveltäjä, libretisti Juha-Pekka Hotinen ja ohjaaja Vilppu Kiljunen ovat voineet tarkastella La Fenicen kohtalo turvallisen etäisyyden päästä ja nähneet siinä myös tragikoomisia piirteitä - jotka kuuluvat usein onnettomuuksia aiheuttaneiden ihmisten sähläilyyn.

Suhtauduin alun perin melko skeptisesti ajatukseen, että La Fenicen tulipalosta tehtäisiin ooppera ja vieläpä farssi. Olen ollut nähnyt oopperaa sekä vanhassa että uudessa La Fenicessä, ja myönnän, ettei talon katastrofi naurata minua lainkaan.

On kuitenkin todettava, etteivät säveltäjä, ohjaaja ja libretisti varsinaisesti pilaile tulipalon kustannuksella, vaan pitävät sitä tragediana.

Komiikka ei itse asiassa ole kovin paljon tarjolla koko oopperassa. Kuvaavaa onkin, että yleisöä nauratti eniten siinä vaiheessa, kun musiikki seisahtui ja törttöilevä klovniryhmä tuli leikkimään palokuntaa Olavinlinnan näyttämölle.

Nimestään, italiankieliestä ja kahden sähkömiehen rikollisesta juonesta huolimatta La Fenice ei kerro mitään oikeasta La Fenicestä, eikä Kimmo Viskarin lavastus saa myöskään Olavinlinnaa näyttämään siltä.

Kysymyksessä voi olla mikä oopperatalo tahansa. Parhaimmillaan La Fenice on kahdessa ensimmäisessä näytöksessä, ennen oopperatalon palamista. Melkein voisi sanoa, ettei tarinassa ole päätä eikä häntää. Kaikki on kaaosta, jollaista oopperatalon elämä kulissien sisällä ainakin ulkopuolisesta voi helposti vaikuttaa olevan. On oopperan kummituksia ja tavallista nykykansaa. Federico Fellinin elokuvat ovat ilmeisiä kummeja.

Musiikissa uhkaavan katastrofien tuntu syntyy jo oopperan alussa, kun alkaa kuulua synkkää ja vaimeaa matalana jyskytystä. Musiikin pinnalla meno on kuitenkin melko huoletonta. Hakola keittää orkesterin turhankin paksusta virrasta ja risteilevistä lauluäänistä taidokkaan postmodernin sopan, jonka aineksina on ooppera- ja muita musiikkiviittauksia barokista alkaen.

Banaalia ja paatosta on musiikissa sulassa sovussa, joskin melodramaattinen ilmaisu ottaa helposti ylivallan. Varsinaisena oopperaparodiana La Feniceä ei voi pitää, sillä musiikki toistaa ja jäjitelee perinteisiä suuren tyylin oopperakliseitä.

Kun La Fenice on palanut, ooppera menettää vähäisenkin jännitteensä. Syyllisten metsästyksestä ei synny kunnon draamaa. Tässä vaiheessa Hakola alkaa lainata suoraan monia säveltäjiä, kuten Veristejä, Belliniä, Rossinia, Thomas'ta ja Verdiä. Ratkaisu on hieman kummallinen. Mielenkiintoisempaa on, kun Hakola uittaa sitaatteja ja tyylilainoja omaan pluralistiseen tyyliinsä.

Musiikillisesti kantaesitys jäi hieman rosoiseksi, mutta tässä farssitragediassa kaiken ei tarvitsekaan mennä niin tarkalleen ja kaunosointuisesti. Mezzosopraano Tuija Knihtilän italialainen mammahahmo oli vahvin ja ehjin vokaalinen suoritus.

Hyvässä nykyoopperassa kuuluu olla sanoma yleisölle. Kyyniseltä kuulostaa se ajatus, että hyvä että vanha talo paloi, koska saatiin tilalle uusi ja ehompi. Tällainen tulkinta on kuitenkin mahdollinen.

Tai sitten sanomana on sähkön, tämän "korkeimman energian", ihmisiä yhdistävän ja kulttuureja pystyttävän voiman ylistys. Oopperan tyhmähköt sähkömiehet saavat aiheuttamalleen tuholle ikään kuin filosofisen puolustuksen. Tämä metafyysinen loppukäänne kuulostaa kontekstissaan, asiayhteydessään, aika huvittavalta.