Leipzigin Gewandhaus-orkesteri ei todellakaan tarjonnut sitä samaa Juhlaviikkojen toisessa konsertissaan sunnuntai-iltana Musiikkitalossa.

Kun koko lauantain konsertti oli ollut orkesterin tärkeimmän kehittäjän Felix Mendelssohnin tasapainoista ja sopusuhtaista musiikkia ylimääräisenä kuultua Häämarssia myöten, niin sunnuntai tarjosi äärimmäisyyksien illan.

Ensin kuultiin yli puoli tuntia Olivier Messiaenin vuonna 1964 valmistunutta tiukkaa rituaalia nimeltä Et exspecto resurrectionem mortuorum puhaltimille ja lyömäsoittimille.

Messiaen sävelsi muistoteoksen maailmansodan uhreille alpeilla, kuvitellen esitykset katedraaleihin ja muihin suuriin tiloihin. Taustalla vaikutti aivan varmasti myös Japanin-matka vuonna 1962.

Viisiosainen teos tarjoaa sointublokkeja, puupuhaltimien lintumaistakin liverrystä ja lopulta tasaisesti voimistuvat ritualistiset iskut, jotka kutsuvat kuolleet ylösnousemukseen.

Viimeiset esitysmerkinnät ovat fffff ja vielä crescendo päälle. Vapaa suomennos: soita älyttömän lujaa ja sitten vielä lujempaa. Musiikkitalon akustiikka ei toki resonoi katedraalien tavoin, ja suurimmankin pauhun saattoi kuunnella vaurioita pelkäämättä.

Gewandhaus-orkesterin ylikapellimestari Riccardo Chailly piti intensiteetin huipussaan myös Messiaenin teoksen pitkien taukojen aikana. Esitys oli vavahduttava.

Gustav Mahlerin kuudes sinfonia (epäviralliselta lisänimeltään Traaginen) on äärimmäinen teos sekin: pelkkä finaali kestää paljon pidempään kuin Messiaenin koko teos.

Kuudetta sinfoniaa on kuultu Musiikkitalossa jo Leif Segerstamin ja Helsingin kaupunginorkesterin hötkyilemättömän hienona esityksensä sekä David Zinmanin ja Radion sinfoniaorkesterin amerikkalaistyylisen tehokkaana, osin kliinisen tarkkana luentana.

Gewandhaus-orkesterin esitys oli näistä ylettömin, melskeisin ja taatusti germaanisin, vaikka orkesteriin on tullut Saksojen yhdistymisen jälkeen muusikoita jo yli kymmenestä maasta. He kaikki sulautuvat mieluusti perinteisen orkesterin tummaan ja kauniiseen sointimaailmaan.

Riccardo Chailly toi mukaan italialaisen temperamenttinsa, joka tuntui heti ensimmäisen osan keskimääräistä ripeämpänä tempovalintana. Hän löysi traagisesta sinfoniasta myös paljon iloa ja riehaa.

Hän on samalla asettanut tehtäväkseen tuoda tummaan sointiin riittävä läpikuultavuus, jotta mikään ei jäisi jättipartituurissa peittoon. Parhaiten läpikuultavuus onnistui tietysti hitaassa osassa, jonka Chailly johti turhia sokeroimatta ja erittäin kauniisti.

Gewandhaus-orkesterin sointi on maailman kiehtovimpia, mutta rytmisessä tarkkuudessa olisi viilattavaa. Soitto voisi olla selkeämpää tulkinnan hurjuuden kärsimättä. Epäilemättä esitys paranee kiertueella vielä tästäkin ennen kuin orkesteri taltioi sen dvd-julkaisua varten.

Chailly tietää, että Mahler pohti finaaliin jopa viittä moukariniskua, joista hän pudotti kaksi pois jo ennen vuoden 1906 kantaesitystä. Myöhemmin hän päätti poistaa myös iskuista viimeisen.

Jäljelle jäi siis kaksi iskua, jotka soivat Musiikkitalossa juuri kuten Mahler halusi: ääni oli kuin kirveen iskeytyminen suureen puuhun.

Yleisö hurrasi pitkään, mutta konsertti oli auttamatta ohi. Chailly oli kertonut jo etukäteen, että kuoleman lopullisuutta kuvaavan kuudennen sinfonian finaalin jälkeen ei voi ylimääräisiä ajatellakaan.

Lue lauantain konsertin koko arvio maanantain ja sunnuntain konsertin arvio tiistain kulttuurisivuilta.