Miksi he eivät lähde? Näin kysytään väkivaltaisen puolison kanssa elävistä ihmisistä.

Ihmiset, jotka eivät ole eläneet väkivaltaisessa suhteessa tietävät, että lähtisivät sellaisesta heti. Väkivaltaa kokeneet tietävät, miten vaikeaa lähteminen on.

Yksi syy on, että väkivalta sumentaa käsityksen todellisuudesta. Jos tulee jatkuvasti hakatuksi, alkaa uskoa ansaitsevansa sen.

Nämä havainnot nousivat mieleen, kun luin Journalisti-lehden artikkelia puolison tekemien naissurmien uutisoinnista. Tilastojen valossa naisten kuolemaan johtava parisuhdeväkivalta on Suomessa läntisen Euroopan huipputasoa. Silti uutisointiin liittyy harvoin pohdintaa yhteiskunnallisista rakenteista tai siitä, miten teot voitaisiin estää.

Artikkelin tiedot perustuivat Minna Nikusen väitöskirjaan neljän suurimman suomalaisen sanomalehden naissurmia koskevasta uutisoinnista. Väitöskirjan aineisto on vuosilta 1996–2000, mutta monet sen tuloksista pätevät yhä.

Väkivallan syistä puhutaan eniten, kun tapahtuu erityisen koskettavia tai yleistä turvallisuudentunnetta horjuttavia tekoja kuten koulusurmat tai viimeaikaiset perhesurmat, joiden uhreja ovat myös lapset.

Vähiten syitä pohditaan, kun kyse on väkivallasta, johon olemme tottuneet: kun aviomies surmaa vaimonsa tai humalainen mies toisen miehen.

Ongelma ei ole vain keskustelussa, vaan siinä, miten yhteiskunta toimii. Euroopan Neuvoston mukaan Suomen kokoisessa maassa pitäisi olla 500–600 perheväkivallan uhreille tarkoitettua turvakotipaikkaa ja kymmenen raiskauskriisikeskusta.

Suomessa turvakotipaikkoja on 123, raiskaukriisikeskuksia kaksi. Kunnat maksavat turvakoteihin päätyvien kulut maksusitoumuksella, joka otetaan yleensä lastensuojelurahoista. Ihmiset, joilla ei ole pieniä lapsia, ovat turvakodeille "huonoja" asiakkaita.

Kun väkivallan tekijä on läheinen, edes uhri ei aina osaa ajatella tekoja väkivaltana, vaan parisuhteen ongelmina. Pitkään jatkuva väkivalta muuttuu todellisuudeksi, jota ei pääse pakoon.

Sama tapahtuu yhteiskunnassa. Yleisimmistä väkivallan muodoista tulee todellisuutta, jonka näkeminen tarkkaan on vaikeaa ja muuttaminen äärettömän hidasta.

Nyt, Hyvinkään joukkoampumisen jälkeen, keskustellaan taas väkivallan syistä. Parhaimmillaan keskustelu voi herättää pohtimaan myös, miten näkymättömämpää väkivaltaa voisi vähentää.

Pahimmillaan se tyrehtyy poliittiseksi nokitteluksi ja myös joukkosurmista tulee toistuvia tapahtumia, joiden syitä kukaan ei jaksa miettiä, saati yrittää muuttaa.

Kirjoittaja on kirjailija ja dokumenttiohjaaja.