Hartwall Areenalla maanantai-iltana esiintynyt Paul McCartney on kunnioitusta herättävä mies: yhdessä The Beatlesin kanssa hän auttoi synnyttämään kitarapopin sellaisena kuin se nykyään tunnetaan. Hän loi pohjan progressiiviselle rockille, mutta kirjoitti itse mieluummin täydellisen puhtaita popkappaleita. Hän on levymyynnillä mitattuna maailman menestynein popartisti.

Eniten kateutta herättää kuitenkin se, kuinka virkeä esiintyjä hän on edelleen, 69-vuotiaana.

Helsingin konsertissa hänen setissään oli 35 kappaletta, ja siihen tuli päälle vielä fanin pyynnöstä soitettu Ram On hänen toiselta soololevyltään. Kaiken kaikkiaan hyväntuulinen Macca jaksoi soittaa lähes kolme tuntia, vaihdellen bassosta kitaraan ja pianoon.

Etupäässä The Beatlesin ja Wingsin kappaleista koostunut konsertti oli rakennettu niin, että se alkoi euforisella kitararockilla, josta siirryttiin akustisvoittoiseen balladiosaan ja sitten palattiin taas isoon, bombastiseen rockiin ja maailman isoimpiin hitteihin.

Jo kymmenen vuotta McCartneyn kanssa soittaneet amerikkalaiskitaristit Rusty Anderson ja Brian Ray ovat kouliintuneita studiomuusikkoja, joilla on McCartneyn uran eri vaiheet hyvin hallussa. Beatlesin kappaleissa Anderson soittaa George Harrisonin osat ja Ray Lennonin.

Silti he eivät soita kuin tribuuttiyhtye, vaan äärimmäisellä lihaksikkuudella, joka valtavalla voimalla soittavan rumpali Abe Laborielin kanssa saa koko Paul McCartney Bandin kuulostamaan hetkittäin kuin Cheap Trickiltä tai joltain toiselta 1970-lukulaisen voimapopin ja areenarockin veteraanilta.

Kappaleiden välissä McCartney kertoi anekdoottejaan, milloin George Harrisonista, milloin Jimi Hendrixistä. Välillä hän teki vitsikkäitä tanssimuuveja ja ilmeili, välillä luki suomenkielisiä lauseita varsin kohtuullisella ääntämyksellä.

Yleisö oli odotetusti sulaa vahaa hänen käsissään. Loppuunmyyty sali, 12 000 ihmistä, ei alkanut tyhjentyä kuin vasta Maccan jätettyä viimeiset hyvästit kahden encoren jälkeen.

Lue koko arvio keskiviikon Helsingin Sanomista.