Kaksivuotiaan tyttäreni ilme on totinen. Neuvolan terveydenhoitaja esittelee hänelle erilaisia kuvia. Liikennevälineet, vasarat ja sahat terveydenhoitaja harppoo yli. ”Näitä poikien juttuja sun ei tarvitse tietää.”

Tytär näyttää hämmentyneeltä. Niissä kuvissa on asioita, joista hän pitää tällä hetkellä eniten: laivoja, junia, moottoripyöriä.

Lähes kaikki tuntemani pienten lasten isät pitävät isäkuukauden, ja jotkut hoitavat lapsia kotona pidempiä aikoja. Edellisen sukupolven isille se oli mahdotonta.
Isyys on muuttunut, koska ajatus miehen roolista on väljentynyt sukupolven aikana paljon. Se on loistava asia. Samoin se, että naiset pääsevät ravintolaan ilman miestä, saavat opiskella yliopistossa ja valita sekä uran että perheen, ainakin teoriassa.

Ja että tyttäreni kavereilla on perheitä, joissa on kaksi isää tai kaksi äitiä. Kaikki tämä on vaatinut valtavasti työtä.

Juuri siksi, sen työn takia, tuntuu hämmentävältä, miten voimakkaasti sukupuolirooleja korostetaan jo pienten lasten kohdalla. Päiväkodissa hoitajat kieltävät tuttua poikaa leikkimästä tyttöjen leikkejä. Toisessa päiväkodissa on kaksi erilaista traktoria. Pojille suuri, tytöille pieni. Kesälomakaupungin marketissa lelut on jaettu käytävän kahdelle puolelle. Toisella puolella lukee ”Tyttölelut”, toisella ”Poikalelut”.

Pienen ihmisen elämä on täynnä suuria kysymyksiä. Yksi kipeimmistä on kysymys hyväksytyksi tulemisesta.

Kiusaamista tutkinut professori Elizabeth Meyer on todennut, että suuri osa kiusaamisesta liittyy käsityksiin siitä, mitä on olla oikeanlainen tyttö tai poika. Lapset ja nuoret, joiden käytös poikkeaa yleisesti hyväksytyistä sukupuolirooleista, ovat erityisen alttiita syrjinnälle ja väkivallalle.

Tutkimusten mukaan tällainen kiusaaminen jää helposti aikuisilta huomaamatta, koska se heijastaa yhteiskunnan arvoja. Siten kiusaaminen ei lopu, ennen kuin sen taustalla vaikuttavat asenteet muuttuvat.

Kaksivuotiaan maailma on sydäntä särkevällä tavalla mahdollisuuksia täynnä. Tyttäreni peittelee autot nukkumaan vauhtikilpailun jälkeen, ajaa traktoria selässään keijukaissiivet ja pakkaa hoitoon lähtiessään mukaan kaksi mekkoa: itselleen sinisen koirakuvioisen ja parhaalle ystävälleen, pojalle, pinkin liivihameen.

Tytärtä seuratessa toivoisi, että maailma olisi auki, eikä kukaan kertoisi, mikä kuuluu tytöille ja mikä pojille.

Pienten, hyväksytyksi tulemisesta huolestuneiden ihmisten takia pitäisi edes pyrkiä luomaan maailmaa, jossa ketään ei kiusattaisi siksi, että hän on väärällä tavalla tyttö tai poika.

Kirjoittaja on kirjailija.