Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.
Yhteiskunnan terveydentilaa voi mitata sillä, miten se kohtelee taiteilijoitaan. On lyhytnäköistä vaientaa kirjailijat ja lehtimiehet. Ihannetapauksessa kritiikki synnyttää vastareaktion, joka johtaa muutokseen. Pahimmassa tapauksessa pääsee Siperianmatkalle. Kuoliaaksi halaaminenkaan ei kuulemma ole hyväksi.
En kirjoita tänään yleisestä, vaan marginaalista, koska sekin ansaitsee tulla näkyväksi. Mediakentän äänekkäimmät eivät varsinaisesti aina ole viisaimpia. Harvalla on kanttia olla kenkku ja paljastaa maailmanmenon narrimaisuus ja ihmisten höperehtiminen. Sellainen ei ole kivaa. Sellainen tympii, varsinkin jos pilkka osuu omaan nilkkaan.
Silti kunnon räksyttäjiä tarvitaan. Yksi tällaisista henkilöistä on Hannu Helin, tinkimätön kirjoittaja, joka on paha suustaan mutta halaa tavatessa. Hän on julkaissut vuodesta 2004 blogia Work in Progress. Siellä ovat saaneet huutia kaikenlaiset kulttuuri-instanssit, pitkäpiimäiset prosaistit ja muut pöperehtijät.
Nuoren Voiman Liitto on kulttuurijärjestö, joka ei sekään ole aina ollut Helinin mieleen. Silti NVL jakoi Helinille tämän vuoden tunnustuspalkintonsa. Summa: yksi euro. Peruste: elämän loppuun saakka kestävä runoilijantyö.
Olin paikalla ja liikutuin, kun käsityöläiseksi itsensä mieltävä runoilija suostui lukemaan tuotantoaan. Heliniä kuunnellessa heräsi toive, josko itsekin pystyisi säilyttämään rehellisyyden ja tinkimättömyyden työssään.
Lainaan Helinin runoa, joka ilmestyi hänen blogissaan 10.4.2012:
"ja alati roihuavan
elämän kuolemistossa
miljardit ja taas miljardit
arvostelukyvyttömiä
aikansa suhteen"
Kuulun siihen hituriryhmään, joilla ottaa aikansa havaita ajan ilmiöitä. Tarvitsen niitä, jotka tökkivät mätäpesäkkeitä ja pakottavat katsomaan. Kuunnellessani Heliniä ajattelin, että jos minussa on puoliksikaan tuon verran voimaa ja ytyä, niin olen elämääni tyytyväinen.
Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi
