Katselin viime torstaina kaupunkiasuntoni ikkunasta, kuinka abiturientit kerääntyivät Eiran rantaan. Siellä heilutettiin räikkää ja mölistiin. Sitä riehakointia katsellessa kävi olo joltisenkin haikeaksi.

Ai kun hetkeksi saisi aikakoneen ja voisi palata vuoteen 1997 katsomaan nuorta minääni, niin kuin aikalaisteni nuorisoelokuvissa Paluu tulevaisuuteen tehdään.

Sitten muistin, että se on mahdollista. Minulla on nimittäin tallessa kirje, jonka kirjoitin 18-vuotiaana aikuiselle minälleni.

Alle kaksikymppinen ihmisolio on sekoitus äärimmäistä itsevarmuutta, nujerretuksi tulemisen pelkoa, yli-ihmiskuvitelmia ja silkkaa hyrräävää hormonimössöä. Kirje oli paitsi suloinen, myös, no, ärsyttävä.

18-vuotias minäni oli ottanut asiakseen antaa minulle kaikenlaisia elämänohjeita. Ei merkkiäkään nöyryydestä sitä iäntuomaa viisautta kohtaan, jota nyt uhkun.

Kysymyksiä oli kaikenlaisia: ”Tuliko sinusta taiteilija? Rupesitko koskaan kirjoittamaan?” Tuollaiset kysymykset voi vielä suopeasti nyökytellen hyväksyä.

Mutta entä: ”Lopetitko valehtelemisen, niin kuin lupasit? Entä tupakanpolton viimeistään 23-vuotiaana?” En, sinä näsäviisas penikka. ”Oletko vielä ihastunut Kuutisen Jalliin (nimi muutettu) ja aloitteko seukata?”

Kuutisen Jalli oli yksi niistä jalkapalloilijoista, jotka ylenkatsoivat minunkaltaisiani vaihtarinuoria ja joita salaa himoitsimme ja haukuimme kuvisluokan takahuoneessa artsujengimme kanssa, samalla kun töhertelimme temperamaalauksia ja särvimme vaivalla hankittua Liebrau Milchiä eli Lippistä.

Ei, Kuutisen Jallista ei tullut elämänkumppaniani, mikä lienee kaikkien edun mukaista. Hän pääsi melkein pelaamaan maajoukkueeseen, rikkoi sitten polvensa, ryhtyi ryypylle ja asuu tietääkseni Turussa. Tarina päättyi hänen kannaltaan kuitenkin onnekkaasti. Hän on kuulemani mukaan kahden lapsen isukki ja omaa hienon työpaikan Prisman yövartijana. Meille yhteistä on ainoastaan, että myös minä työskentelen mieluusti öisin.

Ikäpolvisidonnaiset siirtymäriitit ovat tärkeitä. Paitsi itse juhlijoille, myös niille, joiden ohitse vettä on jo ehtinyt vieriä. Penkkareita katsellessaan jokainen ne kokenut palaa muistoissaan omiin juhliinsa. Mitä silloin toivoi ja mitä on saavuttanut.

Tällainen muistelu auttaa myös jäsentämään lähihistoriaa paremmin. Kuka oli silloin presidenttinä? Mikä lama oli meneillään? Miksei kukaan enää puhu Kekkosesta?

Ennen kaikkea kyse on kuitenkin oman elämänkulun hahmottamisessa. Olen tyytyväinen etten ole enää se epävarma nulikka, joka kirjeen aikanaan kirjoitti.

Samalla näyttää siltä, että elämä on vienyt kuitenkin niille urille, joille olin aikonut. Huomasin nimittäin, mitä kirjeestä puuttui. Siinä ei puhuttu esimerkiksi rahasta, mikä on hyvä, sillä silloin teiniminäni olisi pettynyt. En ole rikastunut enkä varmaan siihen kyllin pontevasti pyrkinytkään. Siinä kirjeessä ei myöskään puhuttu aviomiehestä eikä perheestä, mikä on hyvä, sillä miestä minulla ei ole. Viimeisin kihlaus purkautui aika tasan tarkkaan kaksi vuotta sitten enkä uutta ole ajatellut solmia. Sen paremmin kohtuni ei huuda lapsettomuuttaan, eikä biologinen kello tikitä vaikka lähimmäisten kannanotoista päätellen ilmeisesti pitäisi.

Mitä haluaisin sanoa 18-vuotiaalle minälleni? Ehkä jotakin sen kaltaista, että hyvä siitä tulee. Että olet saanut kaiken mistä olet haaveillut (lukuunottamatta Kuutisen Jallia). Olet rymynnyt maailmalla, laulanut bändissä, muuttanut useammin kuin keskikokoinen aavikkoheimo, olet rakastanut ja tullut rakastetuksi.

Viimeiset kaksi ja puoli vuotta olet asunut Eeva Joenpellon kirjailijakartanossa Sammatissa. Sieltä sinun on haikea lähteä, mutta tämänhetkinen minäsi tietää jo, että koti on siellä missä sinä ja pari kirjaa kuljettekin.

Ehkä haluaisin sanoa vielä, että kyllä se siitä, usko pois. Tupakkaa poltat enää aniharvoin. Sen sijaan valehtelemista et koskaan lopettanut, mutta ei se mitään.

Sinä teit siitä ammatin. Sinusta tulee kirjailija, ja olet oikein onnellinen siitä.