Sunnuntaina luin yhden tämän lehden jutun kahteen kertaan. Silti en ymmärtänyt sitä. Laajasta haastattelusta oli poimittu etusivun uutiseksi arvio väistyvän presidentin kaudesta. Pankkiiri Björn Wahlroos moitti Tarja Halosta, jonka "linja on ollut toinen kuin eduskuntavaaleissa kansan tahto".

Ilman jatkokysymyksiä heitto on absurdi.

Tarkoittaako Wahlroos, että vaaleilla valitun presidentin pitäisi vaihtaa linjaansa aina, kun eduskunta vaihtuu? Jos ei, mitä hän tarkoittaa? Emme tiedä. Mutta heitto oli uutinen ja koko juttu kokoelma samankaltaisia irrallisia tokaisuja.

Noh, mitä väliä on yhdellä haastattelulla? Sitä, että se liittyy valtavan tärkeisiin asioihin.

Sellaisiin kuin demokratia, valta ja yhteiskunnallinen keskustelu.

On kulunut vuosi yhdestä arabikevään merkkihetkistä, Egyptin itsevaltaisen presidentin Hosni Mubarakin erosta. Silloin egyptiläinen ystäväni kertoi kuunnelleensa ulkomaalaisten ystäviensä keskusteluja vaaleista aina lohduttoman kateellisena.

"Ensimmäistä kertaa minäkin voin miettiä ketä äänestän ja miksi. Tämä hetki on ihmeellinen", hän kirjoitti.

Nyt demokratian puolesta barrikadeille noussut ystäväni seuraa peloissaan, miten islamistienemmistön saanut parlamentti alkaa toimia. Monessa muussa kansannousun muuttamassa arabimaassa tilanne on vielä arvaamattomampi.

Suomen tylsimpienkin presidentinvaalitenttien katsominen tuntui etuoikeudelta, kun ajattelin ystäväni kaltaisia ihmisiä, jotka kamppailevat demokratian puolesta turvallisuutensa uhalla. Samalla ainakin Pekka Haaviston kampanjaan liittyi riemastuttavia piirteitä. Erilaiset ihmiset liittyivät yhteen, pohtivat mitä voisivat tehdä ja tekivät sen. Vaikka intoa on pilkattu, siinä oli jotain historiallista.

Toivon, että vaalit olivat alku uudelle poliittiselle osallistumiselle.

Sanotaan, että politiikka on yhteisten asioiden hoitoa. Höpsis. Ei politiikassa ole mitään yhteisiä asioita, on vain kilpailevia arvoja ja tavoitteita. Demokraattisessa yhteiskunnassa politiikan pitäisi olla arvojen kamppailua. Jotta kamppailu voisi toteutua, tarvitaan osallistumista, läsnäoloa ja aktiivista keskustelua. Yksi keskustelun mahdollistaja on journalismi.

Wahlroos-juttu latisti poliittisen keskustelun heitoiksi, joita ei tarvitse perustella.

Sellainen voi riittää baarissa, mutta ei sanomalehdessä. Tai no, ei sen pitäisi riittää edes baarissa. Ihmiset ympäri maailmaa kadehtivat meitä, koska meillä on mahdollisuus osallistua, vaikuttaa ja ilmaista mielipiteitä ilman, että on pelättävä pidätetyksi, kidutetuksi tai tapetuksi tulemista.

Meidän on pystyttävä parempaan kuin nokkeliin heittoihin tai haukkumaan eri tavoin ajattelevia hassuilla nimillä.

Kirjoittaja on kirjailija ja dokumenttiohjaaja.