Tämä kaunis sanayhdistelmä pulpahti julkisuuteen jokin aika sitten, kun Suomen Keskusta valitsi puheenjohtajakseen Juha Sipilän.

Nettikeskustelussa "kaikkitietävä kansa" ihmetteli, miten keskustalaiset uskaltavat valita puheenjohtajakseen lestadiolaisen, vaikka liikkeessä esiintyy lasten hyväksikäyttöä. Kunnes joku näppärä keksi, että uskaltavathan perussuomalaiset valita Timo Soinin, vaikka katolisessa kirkossa lasten hyväksikäyttöä vasta esiintyykin.

Sipilää ehdittiin kyseenalaistaa painetussakin mediassa, kun hän hämmensi keskustelua kieltämällä, ettei ole rauhanyhdistyksen jäsen, johon "useimmat lestadiolaisuuden liittävät", vaikka juurensa ovat rauhansanalaisuudessa. Vaikka mainittu keskustelun tynkä oli totaalisen tietämättömyyden sävyttämä, oli siitä hyötyäkin.

Se antoi ensiksikin etelän ihmisille pikkaisen tietoa kahdesta lestadiolaisesta suunnasta, tiukemmasta vanhoillislestadiolaisuudesta ja maltillisemmasta pikkuesikoisuudesta, eli Rauhan Sana -lehden ympärille koostuvasta ryhmästä.

Ennen kaikkea se antaa mahdollisuuden ihmetellä, miksi lestadiolaiseen järjestöön kuuluminen saadaan julkisessa keskustelussa kuulostamaan rikokselta.

Ymmärrän Sipilän sanavalintojen vaikeuden kieroutuneessa tiedotusilmapiirissä hyvin, koska omat juureni ovat rauhansanalaisuudessa. Sekä isoisäni että isäni kirjoittivat mainittuun lehteen. Ja ällistyen huomaan sukulaisteni tilanneen minulle lehteä niin pitkään, että olen hakenut sen postilaatikostani kaikista lehdistä pisimpään.

Puhe Sipilän taustoista antaa aihetta laajempiin kysymyksiin. Ovatko lestadiolaiset arvot tässä maailmassa niin ilkeän pilkan väärtejä kuin aikanaan vapauksien perään hinkuneet esittivät? Lestadiolaiset ovat perhekeskeisiä, hyvin yhteisöllisiä, tekniikan suhteen edistyksellisiä, arvokonservatiiveja, ahkeruutta korostavia . . .

Luettelohan on kuin suora sitaatti hätähuutoisista pääkirjoituksista nykyisen maailman kriisien keskellä.

Tarkasteltakoon muutamia arvoja. Miksei konservatiivisuutta voi kunnioittaa, vaikka edistystä ihannoivat toistelevat ristiriitaisesti koko ajan tuhon merkkejä?

Ahkeruuden suhteen olen vankasti "laiskuusrasisti", niin kuin uskon monien muiden lestadiolaistaustaisten olevan. Se tarkoittaa, että hyväksyn ahkeruuden täysin kulttuuritaustasta riippumatta, ja vihaan laiskuutta täysin kulttuuritaustasta riippumatta. Rikkaudenkin hyväksyn, jos se on omalla työllä ja veroja maksaen hankittu.

Ehdotan, että lestadiolaistaustaisia poliitikkoja ruvettaisiin haastattelemaan hyvän tulevaisuuden asiantuntijoina. Sillä tavoinhan nykyään haastatellaan vihreitä ministereitä.