Säveltäjä Jean Sibeliuksen (1865–1957) säveltämistyötä ratkaisevasti vaikeuttaneelle vapinalle on löytynyt hyvin todennäköinen lääketieteellinen syy. Kyseessä on "essentiaalinen vapina", jota on kutsuttu myös aktiovapinaksi ja ryhdyntävapinaksi.

Yli 40-vuotiaista siitä kärsii yli viisi prosenttia ja yli 70-vuotiaista jopa yli 12 prosenttia, mutta harva on kuullut koko sanasta.

Sibelius syytti vapinasta hermojaan, vaikka aito essentiaalinen vapina on sukuvika eli usein perinnöllistä. Tämän tyypin vapina ei ole merkki vakavasta sairaudesta Alzheimerin tai Parkinsonin taudin tapaan. Perinnöllinen geenivirhe ei aiheuta muuta haittaa kuin vapinan, joka on useimmilla niin lievää, ettei sen vuoksi mennä lääkäriin.

Essentiaalisessa vapinassa oire pahenee käsiä ojennettaessa sekä hermostuttavissa ja tarkkuutta vaativissa tilanteissa, kuten kapellimestarin töissä. Näkyy se arkisemminkin: jo täyden kahvikupin käsittely voi aiheuttaa "kahvikuppineuroosiksi" luultua vapinaa.

Sibeliuksella oire oli tavanomaista pahempi. Hän käytti alkoholia vaimentaakseen vapinaa ennen tärkeitä konsertteja ja lopulta myös kirjoittaessaan puhtaaksi teoksia, jotka olivat jo valmiina hänen mielessään.

Lääketiede tunnustaakin, että pienet annokset alkoholia lieventävät essentiaalista vapinaa. Toisaalta liikakäyttö ja krapula pahentavat vapinaa ja aiheuttavat muita terveysriskejä.

Sibeliuksen lääkäriveli  Christian  määräsi oireeseen vuonna 1903 lievästi rauhoittavaa pulveria, joka toimi myös lumelääkkeenä. Vanhemmiten pulveri ei kuitenkaan auttanut Sibeliusta entiseen tapaan. Käsien vapina sai Sibeliuksen vetäytymään suurista julkisista tilaisuuksista ja teki nuottien kirjoittamisen lähes mahdottomaksi.

Sibelius lopetti suurten uusien teosten julkaisun 1920-luvun lopulla päästyään veloistaan. Hän sävelsi kahdeksatta sinfoniaansa vuosikymmeniä ja poltti teoksen 1940-luvulla Ainolan takassa. On mahdollista, että hän häpesi vapisevaa kynänjälkeään.

Essentiaalista vapinaa ei liene aikaisemmin mainittu Sibelius-tutkimuksissa, vaikka käsien vapina sinänsä on ollut hyvin tiedossa.

Essentiaalisen vapinan mahdollisuuden mainitsi ensimmäisenä amerikkalaislääkäri, joka kuunteli Sibelius-luentoani viime kesänä Bard Collegessa Yhdysvalloissa.

Tänään julkaistavaa esseetä varten pyysin myös essentiaalisen vapinan johtavia suomalaistutkijoita tutustumaan valikoimaan Sibeliuksen kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä sekä vuoden 1945 filmiin, jossa 79-vuotiaan Sibeliuksen käden vapina näkyy selvästi, kun hän pitää kynää nuottipaperilla.

Professori Seppo Kaakkola toteaa filmin nähtyään oireiden sopivan erinomaisesti essentiaaliseen vapinaan, kun taas vakavampaa Parkinsonin tautia Sibeliuksella ei näy olleen.

Kaakkolan mukaan Sibeliuksen olisi kannattanut jättää kahvinjuonti ja sikarien poltto, sillä nikotiini ja kofeiini lisäävät oireita.

Sibelius kuoli vuonna 1957 lähes 92-vuotiaana. Professori Heikki Teräväisen mukaan säveltäjän olisi pitänyt elää aina 1970-luvun alkuun, jotta tehokkaammat ei-selektiiviset betasalpaajat olisivat voineet auttaa häntä.

Olisiko kahdeksas sinfonia sitten kuuluvillamme, jos Sibelius olisi saanut nykyaikaista lääkitystä eli propranololia tai timololia?

"Ei-selektiivinen betasalpaaja on hyödyttänyt reippaasti yli puolta potilaista, ja nykyisin voi käyttää myös hermosolujen kalvoja stabiloivia lääkkeitä sekä joskus neurokirurgiaa", Teräväinen pohtii.

"Todennäköisesti sinfonia olisi valmistunut! Fyysisiä esteitä olisi nykylääkityksellä saatu poistettua."

Lue Vesa Sirénin essee kokonaisuudessaan lauantain kulttuurisivuilta.