Kun amerikkalainen tai britti kuvailee vaikuttavaa musiikkiesitystä hän käyttää usein termiä ”goosebumps”. Suomeksi se tarkoittaa, että iho menee kananlihalle.

Tutkimusten mukaan musiikki aiheuttaa tällöin samantyyppisen mielihyväreaktion kuin seksi, jotkut huumeet tai raha. Reaktion aiheuttajana on dopamiini, jota kehossa vapautuu mielihyvän ansiosta.

Hienon musiikin tunnistamisen metodiksi usein nimetty fiilispohja onkin siis oikeasti aika vahva tieteellinen pohja.

Jyväskylän yliopistossa on tutkittu vastikään myös surullisen musiikin vaikutusta kuulijan mielialaan. Projektitutkija Jonna Vuoskoskenja professori Tuomas Eerolan mukaan surullisen musiikin kuuntelu voi aiheuttaa kuulijassa aitoja surun tunteita.

Tutkimuksessa huomattiin, että itse valitsemaansa surullista musiikkia kuunnellessaan kaikki koekuuntelijat tulivat surulliseksi, kun taas vertailun vuoksi soitettu instrumentaalimusiikki synnytti surun tunteita vain empaattisemmissa kuulijoissa.

Itse valitussa musiikissa surullisuus perustuu omiin surullisiin muistoihin, jotka musiikki tuo mieleen.

Jos siis iho nousee kananlihalle ensi kertaa uutta kappaletta kuunnellessa, on todennäköistä, että kuulija on poikkeuksellinen empaattinen. Todennäköisesti myös kappale on poikkeuksellisen tehokas.

Ja tietysti voimakkaan tunteen aiheuttajiakin on kaivettu lauluista esiin tieteen keinoin. Yhdeksi tehokkaaksi kananlihan tuottajaksi on löydetty appogiatura, joka tarkoittaa varsinaista nuottia edeltävää korusäveltä eli etuhelettä.

Kansanomaisemmin sanottuna laulaja koukkaa oikeaan ääneen ylä- tai alakautta.

Appogiaturassa syntyy silmänräpäyksessä jännite, joka purkautuu, kun laulaja nousee tai laskeutuu oikeaan ääneen. Se tuottaa kuulijassa mielihyvää.
Liikutusta lisäävät myös pehmeästi alkavat ja voimistuvat äänet, lisäharmoniat ja loikat ylempään oktaaviin.

Tällaiset osatekijät eivät tunnu kovin vaikeilta tai mystisiltä. Pienellä soitto- ja laulukokemuksella niitä voisi sommitella peräkkäin ja yrittää näin rakentaa täydellisen kananlihaballadin.

Se onnistuisi todenäköisesti vasta silloin jos itse menisi kananlihalle.

Tai kuten Stella-yhtyeen kitaristi ja lauluntekijä Janne Sivonen sanoi muutama vuosi sitten Helsingin Sanomien Nyt-liitteen haastattelussa: ”En minä ajattele niin, että nyt kun laitan tuohon d-mollin, niin tavallinen kuulija itkee”.