Jos katsot mielelläsi Runoraatia, Simpsoneita, Sinkkuelämää-sarjaa tai A-studiota, olet todennäköisesti melko korkeasti koulutettu.

Jos tv-suosikkejasi ovat Kauniit ja rohkeat, Salatut elämät, Maajussille morsian tai Big Brother, koulunkäynti on luultavasti jäänyt vähemmälle.

Koulutustason ohella tv-maku kertoo jotain myös katsojien ammattiryhmästä, sosiaaliluokasta tai yhteiskunnallisesta asemasta.

Yhteys ei tosin ole suoraviivainen. Koulutuksen ohella esimerkiksi tv-katsojan ikä selittää monesti ohjelmamieltymyksiä paremmin kuin ammatillinen tai yhteiskunnallinen viiterýhmä.

"Yhteiskuntaluokka pitää ymmärtää väljästi. Itse puhun mieluummin televisionkatselun sosiaalisesta eriytymisestä", kertoo sosiologian dosentti Semi Purhonen Helsingin yliopistosta.

Hän on tutkinut suomalaisten televisionkatselua osana laajaa, kulttuurin kuluttamiseen perehtyvää tutkimushanketta.

Purhosen mukaan tv-ohjelmamieltymykset ovat eri sosiaaliryhmissä ja yhteiskuntaluokissa erilaisia, ja ohjelmamaut heijastelevat yhteiskuntaluokkien välillä muissakin asioissa vallitsevaa hierarkiaa.

Kyse ei ole pelkästään siitä, mitä ohjelmia televisiosta katsotaan.

Yhteiskunnallisesta asemasta kertoo myös se, kuinka paljon televisiota katsotaan. Vähän koulutetut, työntekijäasemassa olevat ja pienituloiset katsovat televisiota eniten, korkeasti koulutetut, johtavassa asemassa olevat ja hyvätuloiset vähiten.

Hyväosaisia yhdistää erään suositun ohjelmatyypin halveksiminen.

"Korkeasti koulutetut ja hyvässä sosiaalisessa asemassa olevat sanovat inhoavansa tosi-tv:tä. Tosi-tv:n inhoamisesta on tullut kulttuurisesti arvostettua", Purhonen kertoo.

Tilastokeskuksen postikyselyllä keräämään aineistoon perustuva tutkimus paljasti, että paljon televisiota katsovat harrastavat harvoin kulttuuria ja käyttävät keskimääräistä vähemmän muuta mediaa.

Tässä mielessä televisio on tiedotusvälineiden joukossa poikkeuksellinen, passivoiva media.

Kyselyyn oli vastannut noin vajaa 1 400 18–74-vuotiasta Suomen kansalaista.

Sosiaalinen asema näkyy myös siinä, miten televisiota katsotaan. Television summittainen katselu paremman tekemisen puutteessa ja television pitäminen auki muiden askareiden taustalla on Purhosen tutkimuksen mukaan tyypillisintä nuorille ikäryhmille.

Televisionkatselun tärkeydestä ja intensiivisestä katselutavasta puhuessaan Purhonen käyttää termiä "sohvaperunafaktori".

Kouluttamattomat alle 35-vuotiaat katsovat televisiota kaikkein eniten, jopa enemmän kuin ahkerina televisionkatsojina tunnetut eläkeläiset.

Paljon televisiota katsovat ovat poliittisesti passiivisia. Runsas televisionkatselu näkyy jopa äänestyskäyttäytymisessä nukkuvien puolueen suosimisena.

"Erityisesti ne kouluttamattomat nuoret, jotka katsovat paljon televisiota, ilmoittavat jättävänsä vaaleissa selvästi muita useammin äänestämättä. Tutkimusaineistossani runsaan televisionkatselun yhteys äänestämättömyyteen on selvä, eikä sitä voida kokonaan selittää muilla tekijöillä", Purhonen väittää.

Purhonen ei kuitenkaan pidä television poliittisesti passivoivaa vaikutusta yhtä hälyttävänä kuin pohjoisamerikkalaista yhteiskuntaa analysoinut sosiologi Robert Putnam.

Putnamin pääväite, jonka mukaan viihteellinen televisionkatselu on keskeinen syy niin sanotun sosiaalisen pääoman rapautumiseen, ei sellaisenaan päde Suomessa.

Television asemakin on erilainen Atlantin eri puolilla. Siinä missä Yhdysvalloissa 53 prosenttia väestöstä pitää television katselua tärkeimpänä vapaa-ajantapanaan, Suomessa vastaava luku on 18 prosenttia.

Televisionkatselu ei kuitenkaan ole vain sosiaaliryhmiä ja yhteiskuntaluokkia erottava harrastus. Jotkut ohjelmat vetävät puoleensa väkeä säätyyn katsomatta ja luovat eri ryhmiä yhdistävää kulttuurikokemusta,

"Avara luonto -dokumentit valitsi mieliohjelmakseen peräti kolmannes vastaajista, eikä ohjelmasta pitämisessä ollut eroa eri koulutusryhmien välillä. Toinen samalla tavalla neutraali ohjelma on Uutisvuoto, josta piti 20 prosenttia vastaajista", Purhonen kertoo.

Televisionkatselua käsittelevät Semi Purhosen tutkimukset ovat ilmestyneet uudessa Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä (6/2011) ja Sosiologia-lehdessä (2/2011).