Siellä he nyt seisovat, Helsingin jäähallin lavalla: Ultra Bra. Heidän paluustaan on liikkunut huhuja säännöllisin väliajoin, viimeksi viime syksynä kun yhtyeen hajoamisesta tuli 10 vuotta täyteen. Aina paluu on kuitenkin tyssännyt johonkin, lähinnä yhtyeen johtohahmon Kerkko Koskisen kiireisiin.

Nyt syy oli kuitenkin tarpeeksi tärkeä täysimittaiselle paluukonsertille, oikean yleisön edessä – ei kuten 2007, jolloin bändi soitti kourallisen kappaleita promoottori Juhani Merimaan syntymäpäivillä. Syy on tietysti Pekka Haaviston presidentinvaalikampanja ja Kokoaan suurempi Suomi -konsertti.

Ja sitten se lähtee, ensimmäinen kappale, miedosti psykedeelinen Heikko valo yhtyeen viimeiseltä levyltä Vesireittejä. Yhtye kuulostaa fantastiselta. Terhi Kokkonen ja Vuokko Hovatta laulavat niin uskomattoman taitavasti, esiintyvät niin sulavan elegantisti, että alkuperäinen Ultra Bra tuntuu muistikuvissa melkein amatöörimäiseltä hösäämiseltä.

Koskisen hienovarainen soitto koskettimilla on kaunista, ei sellaista flyygelin hakkaamista kuin joskus ennen. Antti Lehtinen toki paukuttaa kuten asiaan kuuluu, mutta esimerkiksi Jan Pethmanin perkussiotyö on sielukasta ja svengaavaa tavalla, jota en muista 1990-luvulta.

Mahdollinen treenin puute vain korostaa sitä huolellisuutta, jolla Ultra Bran soittajat käyvät kappaleisiin käsiksi, toisaalta eiväthän he ikinä ole olleet yhtä taitavia kuin nyt.

Sekin ehkä vaikuttaa siihen miksi yhtyeen paluu ei tunnu sittenkään niin vallankumoukselliselta. Eivät he loppujen lopuksi ole olleet kovin kaukana poissa suuren yleisön äärestä: Terhi Kokkonen, Joel Melasniemi ja Antti Lehtinen SMG:ssä, Koskinen eri projekteissaan, Virtaperko omine taideprojekteineen, Vuokko Hovatta Kaupunginteatterissa, Ilmari Pohjola Oddarrangissa ja muissa bändeissään. Muut toki vähemmän.

Ensimmäisessä encoressa tulee ensimmäinen suuri nostalgiasäväri: lavalle astelee alkuperäinen kokoonpano eli viidentenä laulajana mukana on Anna Tulusto, nyt ensimmäistä kertaa mukana sitten vuoden 1998.

Hänen äänensä osana Ultra Bran laulajarivistöä saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Tosin ei sentään encoren avanneessa Hauki-kappaleessa, joka kuulosti edelleenkin vain hassuttelulta. Sen sijaan sitä seuranneet Sinä lähdit pois ja Minä suojelen sinua kaikelta eivät ole menettäneet mitään koskettavasta tehostaan.

Jäähallin yleisö ainakin on aivan hurmioitunut. Nekin, jotka olivat alle kymmenvuotiaita yhtyeen hajotessa ovat nyt täysillä mukana. Mutta tämä onkin Ultra Bran kohdeyleisö, ehkä jopa enemmän Ultra Bran kuin Pekka Haaviston.

On vaikea kuvitella tämän paluun johtavan mihinkään edes ohimenevästi pysyvään tilaan, mutta olisihan se hauskaa.

Ei nostalgian vuoksi, vaan siksi, että Ultra Bra oli hauskuudessaan, poliittisuudessaan, erilaisuudessaan ja taitavuudessaan täysin ainutlaatuinen yhtye Suomessa. Minä ainakin viihtyisin sen kanssa vielä yhden kesän.