Lokakuussa vuosi luovuttaa. Taivas sammuu, ja ihmisten täytyy luoda valonsa itse.

Pohdin pimeyden haasteita ja siunauksia viime lauantaina. Taloyhtiö oli raivannut vaimoni pienen kaupunkipuutarhan. Villiintynyt heinikko oli kadonnut, ja tasaiseksi haravoituun multaan oli kylvetty nurmikko ensi kesää varten.

Satoi. Oli iltapäivä ja pimeää kuin varkaan taskussa. Istuin keittiössä ja katselin varpusparvea. Ne nokkivat mullasta ruohonsiemeniä. Pian sateeseen sekoittui raekuuro. Rakeet putoilivat varpusten niskaan. Ne jatkoivat touhuaan sääoloista häiriintymättä, harmaissa höyhenulstereissaan, päät nyökkien, teeskentelemättä olevansa vapaita tai ainutlaatuisia.

Olin juuri lukenut kirjailija Asko Sahlbergin novellin Keltainen sade. Se sisältää lohdullisen syyssateen kuvauksen: "Sade ei langennut taivaalta, se puhkesi ilmasta, tuli samassa näkyväksi. Hän oli odottanut sitä, hänellä oli sen kanssa sovittu tapaaminen."

Katselin varpusia pimeässä. Tuntui tyylivirheeltä, että kansallislintumme on kopea ja kiukkuinen laulujoutsen, kevään valossa keikaroiva aristokraatti, symbolisesti ylivirittynyt tuonpuoleisen trumpetisti. Osuvampi vertauskuva olisi lokakuinen varpunen, sateessa kastunut kaupunkilintu, joka rakentaa pesänsä piiloon ja sirkuttaa joka aidalla arkivaatteissa.

Se mikä pätee lintuihin, ei välttämättä päde ihmisiin. Silti uskon pimeyden jalostavaan vaikutukseen. Kesän kirkkaudessa ihminen tempautuu valon hysteriaan ja päästää ajatukset suurisuuntaisiksi ja vastuuttomiksi. En itse enää usko yhteenkään kesäaikaan tekemääni suunnitelmaan.

Syksyn pimetessä sydän tyyntyy. Se vetää ylleen varpusenväriset villahousut ja tahtoo sanoa lähimmille toiveikkaita, kannustavia asioita. On aika sytyttää kynttilät, pukea valkoinen paita ja leiriytyä pimeään lempeiden puheiden äärelle.

Saatan olla melankolikko, mutta minä näen Suomen tarkimmin syksyllä. Ja koen vahvimmin yhteenkuuluvuuden vieraidenkin kanssa.

Monta vuotta sitten kävelin kadulla rankkasateessa. Edelläni kulkivat äiti ja kaksi pientä parkuvaa tytärtä. Äiti kannusti tyttöjä eteenpäin. Vesi ryöppysi, ja tytöt rääkyivät suut auki taivasta kohti, kaksi ärtynyttä syyslintua sadevarusteissa. Heistä lähti hämmentävä, repivä ääni. Ohittaessani heidät äiti hymyili minulle. Hän säteili vastustamatonta elämäniloa sanoessaan:

"Hanki sinäkin lapsia. Se on hauskaa."

Niin kauan kuin äideissä riittää huumorintajua, tämä sateen kastama kansa ei lannistu, vaikka pimeä peittää maan ja hallitsee puoli vuotta.

Kirjoittaja on kirjailija.