Viime viikolla moni kiinnitti huomiota pankkiiri Björn Wahlroosin ja joukkomurhaaja Anders Breivikin kansanvaltakäsitysten samanlaisuuteen. Edelliselle demokratia on enemmistön tyranniaa, jälkimäiselle enemmistön diktatuuria.

Olin itse huomioinut, että molempien lempikirjailijoita on yksilökulttia julistanut Ayn Rand – enkä nyt vihjaa pankkiirin ja tappajan tekojen yhtenevyyteen. En ole kolumnistinurallani vielä niin epätoivoinen.

Aloin lukea Randin pääteosta Atlas Shrugged. Halusin löytää sisältäni yksinäisen randilaisen sankarineron, joka uhmaa vision voimin matalamielisiä massoja – teitä siellä – ja kokee onnen muista riippumattomassa itsensä toteuttamisessa.

Tänä aamuna luovutin. Atlas Shrugged on bestseller, kulttikirja ja valtaapitäviin vaikuttanut teos. Lukukelpoinen romaani se ei ole. Dialogin kömpelyys, monomaaninen jankutus ja tarinan typerä asetelmallisuus tekivät lukemisesta mahdotonta. Alehallien rintaliivikuvastoissa on riipaisevampaa ihmis- ja yhteiskuntakuvausta.

Hetki sitten luin Randilta hyvän tekstin. Elokuussa 1962 hän kirjoitti Los Angeles Timesiin kolumnin Marilyn Monroen kuolemasta. Se on kaunis, pahansuopa ja paljastava.

Rand näkee ihailemansa Marilynin yhteiskunnan uhrina. Marilynin tappoi tasapäistävien ihmisten "ääretön pahantahtoisuuden suo", joka ei siedä lahjakkaan menestystä.

Rand kirjoittaa kovan lapsuuden kokeneen Marilynin näyttelijäntyöstä: "Hän loi kuvan henkilöstä, joka oli syntynyt ja kasvanut säihkyvässä, kärsimyksettömässä utopiassa ja joka ei osannut kuvitella rumaa tai pahaa, vaan kohtasi elämän lapsen tai kissanpennun luottavaisuudella, hyväntahtoisuudella ja iloisella itsekorostuksella."

Randille Marilynin ura oli taistelua väkijoukkojen ilkeyttä vastaan. Kuva on absurdi. Tähti syttyy muiden ihailusta ja halusta, ei häntä muuten ole.

Wahlroos esittää nenäkkään aatelissimulaationsa G. M. Armfeltin työpöydän takaa. Breivikin temppeliherrafantasiat johtivat pahaan oloon myös etäällä Norjasta. Marilyn tunnetaan yhä kaikkialla eroottisena aristokraattina ja naisikonina. Ja Randin poseeraus rationalismin, egoismin ja vapaan markkinatalouden papittarena vaikuttaa vieläkin äänestystuloksiin.

Mielikuvat syntyivät erilaisin arvoin ja erilaisin seurauksin kanssaihmisille. Mutta ollakseen olemassa nuo hahmot tarvitsevat toisten täyttämän tilan.

Siksi poliittisesti naiivi kysymys kuuluu: Jos synnymme suhteissa toisiimme, miksi yhteiskunnallisesta tasa-arvosta pitäisi pyrkiä mahdollisimman kauas?