Viime viikolla tapahtui peräkkäin kaksi asiaa, jotka tiivistävät jotakin tämän ajan talouskeskustelusta.

Tiistaina Aalto-yliopiston professori Paul Lillrank totesi Yleisradion Voimala-ohjelmassa, että köyhyys ja rikkaus ovat ihmisen omaa syytä. Rikas on ansainnut vaurautensa, köyhä ei ole tehnyt mitään.

Keskiviikkona Helsingin Sanomat kertoi, että Finnairin tappiosta toiseen luotsanneet 18 johtajaa ja avainhenkilöä olivat saaneet keskimäärin 150 000 euron bonuksen siksi, että jäivät yhtiöön töihin. Samaan aikaan työntekijät olivat alentaneet palkkojaan pelastaakseen Finnairin.

Lillrankin sanat olivat surullisen koomisia paitsi Finnairin, myös maailman talouskriisin valossa. Yksi syy kriisiin oli, että finanssimaailman avaintekijät ottivat järjettömiä riskejä tietäen, että onnistuessaan he voittaisivat, hävitessä joku muu kärsisi tappion.

Talouskriisin olemus tiivistyi minulle Sambiassa, kun kuuntelin paikallisen taksikuskin itkua. Köyhänä kasvanut mies oli ahkeruuden ja yrittäjähenkisyyden perikuva: hän säästi rahaa omaan taksiin ja kouluttaakseen lapsensa niin, että nämä saisivat paremmat mahdollisuudet kuin hän. Kun Yhdysvalloista alkanut finanssikriisi levisi maailmanlaajuiseksi talouskriisiksi, Sambian tärkeimmän vientituotteen kuparin hinta romahti, työttömyys levisi ja taksikuskilta loppuivat työt. Kun säästöt loppuivat, lapset joutuivat jättämään koulun.

Taksikuski itki lapsiaan, joiden pelkäsi olevan tuomittuja köyhyyteen. Eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset veronmaksajat pelastivat pankit, joiden johtajat olivat käärineet miljoonien eurojen bonukset juuri ennen yritystensä romahtamista.

Pahimman kriisin laannuttua talousviisaat toistelivat samoja oppeja, jotka olivat johtaneet kriisiin.

Suomessa johtajien palkkiot eivät liity työssä onnistumiseen, vaan oikeassa paikassa olemiseen. Johtaja saa bonuksensa, vaikka ajaisi yrityksensä kuralle tai hankkisi potkut.

Maailmantalouden sekaisin ajanutta politiikkaa perustellaan markkinoiden itsesäätelyllä, huonojen johtajien huikeita palkkioita kykyjen palkitsemisella. Köyhiä syytetään laiskoiksi, vaikka jokainen köyhyyttä nähnyt tietää, että kukaan ei ole niin ahkera kuin köyhä ihminen. Köyhällä ei ole varaa lekotella, koska on pakko selviytyä.

Miksi ideat, jotka todellisen maailman tapahtumat ovat osoittaneet kuolleiksi, sinnittelevät talouskeskustelussa kuin zombiet? Pidetäänkö talouskeskustelua niin vaikeana, että löysimmätkin argumentit menevät läpi? Leijuuko jossain pelko, että höpsöimmänkin markkinafundamentalismin haastaminen tuo Neuvostoliiton takaisin? Vai onko zombieideoista hyötyvillä vain liikaa valtaa ja liian kova ääni?

Kirjoittaja on kirjailija ja dokumenttiohjaaja.