Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Hulluuden historia yksissä kansissa

Petteri Pietikäisen kirja kertoo mielisairauksien hoidosta aina houretaloista lobotomiaan ja psyykenlääkkeisiin

Kulttuuri
 
Helsingin yliopistomuseo
Kylpyhoitoa Turun kunnallisessa mielisairaalassa vuonna 1912. Pitkillä kylvyillä yritettiin rauhoittaa levottomia potilaita.
Kylpyhoitoa Turun kunnallisessa mielisairaalassa vuonna 1912. Pitkillä kylvyillä yritettiin rauhoittaa levottomia potilaita. Kuva: Helsingin yliopistomuseo

Hulluuden historia

Petteri Pietikäinen

Laji: Tietokirjat, terveydenhoito, yhteiskunta

Kustantaja: Gaudeamus

Ilmestymisvuosi: 2013

Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia. Gaudeamus. 456 s.

"Ainoa ero hullun ja minun välillä on, että minä en ole hullu."

Tämä Salvador Dalin kuuluisa lausahdus sopisi Hulluuden historian myyntilauseeksi.

Nykyään kun pitääkin olla vähän hullu. Asioiden oudosta yhdistelemisestä voi syntyä hullua luovuutta – ja keksintöjä.

Mutta että oikea hullu? Ei.

Duudsonikaan ei hölmöile kaiken aikaa. Jos muut määrittelevät sinut täyshulluksi, tulee kohta piipaa-auto ja vie hourulaan.

Hulluilla ei kuitenkaan ole koskaan mennyt näin hyvin kuin nyt, sanoo kirjassaan oppi- ja aatehistorioitsija Petteri Pietikäinen.

Mielisairaita ei kiduteta eikä pidetä kahleissa. Avohoito on yleistynyt. Mielialalääkkeet pitävät pahimmat oireet kurissa. Niin hyvin, että hullut ovat joukossamme. He käyvät töissäkin.

Pietikäinen käyttää kirjassa napakasti sanaa "hullu" kuvaamaan kaikkia mielenterveyden häiriöitä. Valinta on onnistunut, sillä näin kirja välttää psykiatrian mutkikasta slangia.

Jykevän ja haastavan kirjan ajoitus on mainio. Toukokuussa 2013 yhdysvaltalaiset psykiatrit julkaisivat uuden mielenterveyden häiriöiden luokituksen, DSM-5:n. Edellinen eli DSM-4 on jo 13 vuoden takaa.

Psykiatriassa DSM on jonkinlainen mielen oikkujen käsikirja, alan Raamattu. Sen termistö – joka tietenkin kasvaa kirja kirjalta – on ainakin aiemmin siirtynyt hiljalleen myös osaksi suomen puhekieltä.

Nykyään vanhemmat voivat jopa ylpeänä sanoa, että "kun meidän Matilla on se asperger. . ."

Pietikäisen kirja kuvaa ihmisen käsityksiä hulluudesta aina antiikista asti. Matkalla esiintyy naurutanssia, narreja, houreita ja sekavien pyhiinvaelluksia.

Yksi käännekohta oli vuonna 1793, kun Bicêtren mielisairaalan potilaat Pariisissa pääsivät kirjaimellisesti irti kahleistaan.

Tuo vuosi symboloi uutta, ymmärtävää aikaa mielisairaiden hoidossa. Hulluutta alettiin tutkia lääketieteellisesti.

Silti välillä kirjaa lukiessa tuntui kuin olisin lukenut kidutuksen historiaa rotuoppeineen, pakkosterilointeineen ja sähkösokkeineen. Ne kaikki ulottuivat tänne Pohjolan perukoille saakka, eikä hoidoista ole kauaa.

Lobotomia, insuliinikooma ja vatsahuuhtelut. Mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä hullummaksi hullujen käsittely kävi.

Yhdysvalloissa sohittiin 1950-luvulla, jäänaskalilla tai sukkapuikolla, potilaan silmän aukoista poikki aivojen osia ilman puudutusta. Potilaita oli kymmeniä tuhansia.

Lobotomiassa sohittiin ja myös leikeltiin aivojen etulohkoja. Portugalilainen António Egas Moniz jakoi tästä "ansiosta" Nobelin palkinnon 1949.

Nyt aivoihin puututaan hienovaraisesti. Hyviä tuloksia on saatu esimerkiksi aivojen syvästimulaatiosta vahvan magneetin avulla. Jopa muistaminen on parantunut.

Psyykenlääkkeet tulivat mielen hoitoon kunnolla vasta 1960-luvulla. Monet sanovat, että mielialalääkkeet pelastivat paitsi hullut, myös psykiatrian itsensä pakkopaidalta.

Bentsodiatsepiinit, kuten Suomessa yleinen Diapam, rauhoittivat hourailulta. Samalla lääkeyhtiöille tarjoutui miljardien bisnes.

Suomessakin yhä useampi nuori syö mielialalääkkeitä, paljasti tuore tutkimus kesältä. Vikaa tuskin on vain nuorissa, myös ulkoa tulevat paineet vaikuttavat.

Vasta kirjan lopussa Pietikäinen pääsee uusiin yrityksiin tulkita hullutta – kirjahan käsittelee hulluuden historiaa.

Hulluuskin kehittyy, tai sen tulkinta. Tällä vuosisadalla hulluudelle keksitään varmasti uusia määreitä – ja samalla uusia lääkkeitä.

Yksi uusi, kiinnostava lähestymiskulma on evoluutiopsykiatria. Se näkee mielen nykyiset häiriöt sopeutumina evoluution oloihin. Hullunomainen käytös oli ehkä tervettä ihmisen esi-isille. Samat säännöt eivät vain päde nykyaikana.

Kivikauden ihminen saattaisi puolestaan pitää hulluna vaikkapa lettiään heiluttavaa hevirokkaria. Tai nörttiä, joka tuijottaa aamusta iltaan hehkuvaa ruutua ja juo mustaa nestettä litrakaupalla.

  • Sivu:
  • 1
  • 2

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi

Uutiset

Fingerpori
22.8.2014