Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Nykymusiikin jumala Pierre Boulez kuoli 90-vuotiaana

Julmasta maineestaan huolimatta Boulezissa oli paljon lämpöä ja avuliaisuutta nuorempia kohtaan, kirjoittaa HS:n musiikkitoimittaja Vesa Sirén.

Kulttuuri
 
Kimmo Mäntylä / Lehtikuva
Pierre Boulez harjoitteli elokuussa 2009 Helsingin juhlaviikkoja varten Ensemble intercontemporainin kanssa.
Pierre Boulez harjoitteli elokuussa 2009 Helsingin juhlaviikkoja varten Ensemble intercontemporainin kanssa. Kuva: Kimmo Mäntylä / Lehtikuva

Toisen maailmansodan jälkeisen modernismin vaikutusvaltaisin säveltäjä ja kapellimestari Pierre Boulez kuoli 90-vuotiaana kotonaan Baden-Badenissa Saksassa. Hän oli syntynyt 26. maaliskuuta 1925 Montbrisonissa Ranskassa.

Boulez säilytti vaikutusvaltansa loppuun asti. On pitkälti hänen ansiotaan, että arkkitehti Jean Nouvelin suunnittelema konserttitalo Philharmonie de Paris avattiin viime vuonna Pariisissa.

Aikaisemmin hän oli ideoinut Pariisiin esimerkiksi Cité de la musiquen musiikkimuseoineen, Pompidou-keskuksen yhteydessä olevan Ircam-nykymusiikkikeskuksen ja nykymusiikin taitureista koostuvan Ensemble intercontemporain -yhtyeen. Vaikutusvaltansa ansiosta hän sai merkittävän julkisen rahoituksen kaikkiin ideoihinsa.

Ranskan pääministeri Manuel Valls ylisti Twitterissä Boulezia pian suru-uutisen jälkeen tämän luovuudesta ja rohkeudesta.

Myös musiikin mahtitekijät kapellimestari-säveltäjä-pianisti Daniel Barenboimista lähtien muistelivat suurmiestä keskiviikkona haikeasti.

Pierre Boulez inhosi tekojensa selittämistä varhaisilla kokemuksilla. Hänen mielestään tausta on toissijainen siihen verrattuna, mitä vapaa mieli itsestään kehittää.

Ei kuitenkaan liene sattumaa, että pappien koulima Boulez hylkäsi isänsä ja Jumalan muuttaessaan Pariisiin ja nousi lopulta nykymusiikin jumalhahmoksi, joka jakoi vanhatestamentillisia tuomioita säveltäjille, joilla oli erilainen estetiikka.

Nuori Boulez oli täynnä vimmaa, kun Ranska vapautui natsimiehityksestä. Musiikkielämä oli rappiolla. Kuka sen korjaisi?

”Sinä, Pierre”, lohdutti hänen opettajansa Olivier Messiaen.

Sami Kero / HS
Pierre Boulez tuki itseään nuoremmista musiikki-ihmisistä muun muassa kapellimestari Susanna Mälkkiä.
Pierre Boulez tuki itseään nuoremmista musiikki-ihmisistä muun muassa kapellimestari Susanna Mälkkiä.

Sodan jälkeen Boulez löysi aluksi hengenheimolaiset Karlheinz Stockhausenista ja John Cagesta Darmstadtin kesäkursseilla.

Boulez näki, että musiikin ”oikea kehitys” kulki Bachista Beethovenin, Wagnerin, Mahlerin, Debussyn, varhaisen Stravinskyn, Schönbergin, Webernin, Bergin ja Messiaenin kautta Bouleziin, tämän hengenheimolaisiin ja oppilaisiin.

”Väärää linjaa” olivat Brahms, Verdi, Šostakovitš, Britten ja kaikki, jotka sävelsivät duuri-mollitonaalista musiikkia vielä sotien jälkeen. Kysäisin häneltä 1994, mitä hän haluaisi sanoa kaikille säveltäjille, jotka kuitenkin säveltävät tonaalisesti.

”Minulla riittää kärsivällisyyttä. Ja sääliä”, Boulez tokaisi.

Miten duuri-mollitonaalisuus sitten tuli välttää? Boulezin tie kulki 12-säveltekniikan kautta.

”Jokainen muusikko, joka ei ole tuntenut 12-säveltekniikan välttämättömyyttä,on TARPEETON”, hän kirjoitti vuonna 1952.

Arnold Schönbergin 1920-luvun alussa systematisoima tekniikka perustui yksinkertaistettuna siihen, että kromaattisen asteikon säveliä ei toisteta ennen kuin ne kaikki on käyty läpi. Näin muodostuu erilaisin säännöin käsiteltävä sävelrivi, jossa ei ole tonaalisia keskuksia, saati duuri-mollitonaalisuutta. Kolmisointujakin välteltiin.

Boulez todisti toisaalta jo 1950-luvulla, että Schönbergin 12-säveltekniikka oli liian rajoittava.

”Osoitin tämän viemällä periaatteen absurdeihin johtopäätöksiin Structures I:ssä”, hän kertoi Helsingin Sanomille vuonna 2009.

Tuossa teoksessa Boulez kontrolloi laskennallisesti säveltasojen lisäksi musiikin muitakin parametreja rytmeistä sointiväreihin. Tulosta on kutsuttu ”täyssarjallisuudeksi” ja sitä on opiskeltu ahkerasti sävellysluokilla.

”Noudattamalla tätä logiikkaa päädymme absurdiin maailmaan, koska logiikka tuhoaa itsensä. Sitten teinkin Le marteau sans maître -teoksen, joka on täydellistä kirjoittamisen vapautta. Mitä tiukemmat säännöt, sitä varmemmin maailma pakenee sääntöjä”, Boulez sanoi.

Lausunto on jopa kummeksuttava, sillä Boulez kalkyloi parametreja vielä vuosikymmeniä. Tärkeintä oli kuitenkin asenne: hän ei ollut enää sääntöjen vanki – toisin kuin monet opetuslapsensa.

Boulez osoitti vapautensa myös kiinnostumalla monista muista musiikkikulttuureista, balilaisesta musiikista moderniin jazziin.

”1960-luvulla kiinnostavinta uutta musiikkia oli hetken kokeellinen jazz, jota esimerkiksi Modern Jazz Quartet soitti”, hän kertoi HS:lle. Boulez teki yhteistyötä myös esimerkiksi Frank Zappan kanssa.

”Pidin siitä, että Zappa yritti jättää kaupallisen maailman. Hän kuoli liian varhain saavuttaakseen tavoitteensa.”

Boulez kertoi HS:lle ottaneensa ”kaikki riskit” myös kapellimestarina, mikä on täysin totta.

Hän nousi jo nuorena kulttihahmoksi uuden musiikin Domaine Musical -konserttisarjoissaan. Tarkoitus oli esitellä ranskalaisille kaikki se uusi musiikki, jota he eivät olleet kuulleet.

Ranskalaisyleisö taisi olla liian hidasta omaksumaan uutuudet, joten Boulez muutti Saksaan. Hän suostui johtamaan Wieland Wagnerin pyynnöstä Bayreuthissa tämän isoisän Richard Wagnerin oopperoita 1960-luvulta lähtien – ja onnistui. 1970-luvulla hän läpivalaisi partituureja tarkkaan tapaansa myös BBC:n sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina ja Leonard Bernsteinin seuraajana New Yorkin filharmonikkojen johdossa.

Tämän jälkeen Ranskan presidentti Georges Pompidou houkutteli hänet takaisin Ranskaan uudistamaan musiikkielämää. Nyt tärkeää oli esimerkiksi uuden teknologian kehittäminen säveltäjien avuksi Boulezin palkkaamien insinöörien avulla.

Boulez oli elementissään ja rakenteli mestarillisia ja hyvin vaikeatajuisia sävellyksiään uuden teknologian avulla. Hän halusi kehittää ”pitkää muotoa nykymusiikin kielellä”.

”Pitkä muoto kehittyy sanaston jatkuvasta varioinnista”, hän selitti HS:lle ja myönsi, että on olemassa myös liian kompleksista musiikkia.

”Jos variointia on liikaa ja tulos on liian kompleksinen, et tunnista keskinäisiä suhteita ja muoto hajoaa. Kuulija ei kiinnostu, jos ei voi seurata mitään. Ja jos tulos on liian ilmeinen, se ei ole kiinnostavaa, koska kaiken voi ennakoida.”

Tämähän kuulosti lähes yleisöystävälliseltä.

”En olisi nähnyt kaikkea vaivaa teosten esittämisessä, ellen haluaisi vakuuttaa ihmisiä”, Boulez selitti. ”Ei musiikkia kirjoiteta, jotta se miellyttäisi, vaan jotta se vakuuttaisi. Jos säveltää miellyttääkseen, ei miellytä kovin kauan. Jos säveltää vakuuttaakseen, se voi lopulta onnistua.”

Nuorempana Boulez oli melkoinen provokaattori. ”Läntinenkin taide tarvitsisi joskus punakaarteja”, hän on sanonut.

”Se oli vitsi Kiinan kulttuurivallankumouksen aikaan, ja se otettiin tosissaan”, hän selitti HS:lle.

”Jos yrittää säilyttää kaiken, ei jää tilaa hengittää vaan kulttuuri tukahtuu informaatiomäärään. Aika ajoin tarvitsemme tulta kirjastojemme nurkkiin, jotta kulttuuri voi syntyä uudelleen.”

Boulez korosti, ettei hän tietenkään polttaisi Ludwig van Beethovenin jousikvartettoja. ”Pidän niistä paljon, mutta en halua olla menneisyyden vanki.”

On inhimillistä, että vanhemmiten Boulezin mieli askarteli kuitenkin yhä enemmän menneisyydessä. Hän johti varsin paljon kuolleita säveltäjiä, kuten Gustav Mahleria ja Claude Debussya. Kun kysyin kuvataiteiden tuntijalta nykypolven kiinnostavista taiteilijoista, Boulez ei maininnut Gerhard Richteriä (s. 1932) uudempia nimiä.

Boulezin sävellyksetkin olivat yhä useammin hänen vanhojen teostensa laajennuksia. Voi hyvin olla, että hänen jäntevimmät teoksensa ovat varhaisemmilta vuosikymmeniltä toisesta pianosonaatista (1948) ja Le marteau sans maîtresta (1953–1957) Rituel – in memoriam Bruno Madernaan (1974) ja Réponsiin (1980–1984)

Julmasta maineestaan huolimatta Boulezissa oli paljon lämpöä ja avuliaisuutta nuorempia kohtaan. Sen huomasivat esimerkiksi Esa-Pekka Salonen uransa alussa ja Susanna Mälkki viime vuosikymmenellä, kun Boulezin johtama raati valitsi Mälkin Ensemble intercomporainin johtajaksi.

Boulez ennakoi jo tuolloin, että Mälkki haluaa jossain vaiheessa myös täysikokoisen sinfoniaorkesterin johtoon. Niin kävikin: Mälkki aloittaa tänä vuonna Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarina.

Viimeisinä vuosinaan vanha provokaattori oli yleisesti hyväksytty ja tuttu jopa kokeellisen tanssimusiikin esityksistä, sillä esimerkiksi Jimi Tenor ja Paul Miller eli DJ Spooky ovat remiksanneet häntä.

”Kannustan suurempaan innovatiivisuuteen”, hän toki murahti kuultuaan DJ Spookyn remiksauksia.

Boulez suhtautui rauhallisesti myös jälkimaineeseensa. Hän tiesi hyvin, että monien säveltäjien ja esittäjien oli pitänyt tehdä julkinen ”isänmurha”, jotta he eivät jäisi vain Boulezin opetuslapsiksi.

”Että pitäisikö nuorempien nyt tuhota minut saadakseen hengittää? Ottakoot mitä tarvitsevat ja sivuuttakoot loput!” Boulez arvioi HS:lle kuusi vuotta ennen kuolemaansa.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!