Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Lastenkirjoja pitää kuvittaa tunteella ja vaikka vedet silmissä, sanovat Kristiina ja Aino Louhi, äiti ja tytär

Kuvittaja Kristiina Louhen tytär Aino Louhi halusi tehdä lastenkirjan vasta kun omasta lapsuudesta oli kulunut tarpeeksi kauan. Molemmalta kuvittajalta ilmestyy uusi kirja tammikuussa.

Kulttuuri
 
Leif Rosas / Redstar
”Nyt voin ottaa hyödyn irti siitä, että mulla on apu lähellä”, sanoo kuvittaja ja kuvataiteilija Aino Louhi äitinsä Kristiina Louhen rinnalla.
”Nyt voin ottaa hyödyn irti siitä, että mulla on apu lähellä”, sanoo kuvittaja ja kuvataiteilija Aino Louhi äitinsä Kristiina Louhen rinnalla. Kuva: Leif Rosas / Redstar

Kristiina Louhi on muuttanut pari kuukautta sitten 33 vuoden jälkeen isosta rivitaloasunnosta kerrostaloon Järvenpäässä. Uudessa työhuoneessa on vielä muuttolaatikoita, mutta työpöydällä teipit, siveltimet ja vesivärit nököttävät jo viivasuorissa riveissä.

Alkuperäiskuvitukset on arkistoitu siisteiksi nipuiksi laatikostoon. Kirjahyllystä löytyy Louhen koko tuotanto, aimo siivu suomalaista lastenkirjallisuutta – Ainot ja Tompat, kuvitukset Hannele Huovin, Riitta Jalosen, Hannu Mäkelän ja Eppu Nuotion teksteihin, muun muassa.

Kuvittajan koti ei muistuta yhtään sitä suloista sekamelskaa, joka vallitsee hänen luomansa kirjasankarin, pienen Aino-tytön kodissa. Mutta keittiön lattialla lojuvat punaiset huopatohvelit – samanlaiset kuin kirja-Ainon äidillä.

Tampereella asuva kuvataiteilija ja kuvittaja Aino Louhi, 34, käy äitinsä uudessa kodissa toista kertaa. Mutta vaikka tytär on Aino, hän ei ole se rakastettujen kuvakirjojen punaposkinen pikkutyttö.

Aino-kirjat ovat seuranneet tosielämän Ainoa kyllästymiseen asti. Oliko teillä tuollaista? Noinko sinäkin teit? häneltä kyseltiin. Mutta Aino luki suosittuja kuvakirjoja kuin mitä tahansa lapsuuden kuvakirjoja. ”Mielestäni mulle hoettiin kotona koko ajan, että se en ole minä”, hän sanoo.

Oli kirjoissa tietysti silti paljon tuttua. ”Äiti ja isä näyttävät aika paljon teiltä niissä kirjoissa”, Aino sanoo äidilleen kahvikupin äärellä. Kirjojen Ainokin on perheen keskimmäinen, ja ainoa tyttö.

Leif Rosas / Redstar
Aino Louhi
Aino Louhi

Ensimmäiset Aino-kirjat ilmestyivät 1984.

”Kun minulta tilattiin katselukirjasarja, en lähtenyt tekemään kirjaa omasta perheestä. Mutta mistä muualta olisin pienten lasten äitinä hakenut inspiraatiota ja esikuvia kuin omasta elämästä? Ei mikään synny tyhjästä”, Kristiina sanoo. Aino voisi olla kuka tahansa pieni tyttö.

”Kaikki ihmiset ja eläimetkin mun kirjoissa 40 vuoden ajalta muistuttavat minua tavalla tai toisella. Ihmiskuva on jokaisella kuvantekijällä lähtöisin omasta itsestä”, Kristiina sanoo.

Ilmiö on tuttu myös Ainolle. Toinen hänen kuvittamansa lastenkirja, Eppu Nuotion kirjoittaman Tämä vai tuo -sarjan kirja Matkakuumetta (Bazar) tulee kauppoihin 19. tammikuuta. Tammikuussa ilmestyy myös Hannele Huovin ja Soili Perkiön teos Lastenhuoneen laulukirja, jonka Kristiina on kuvittanut. Sen julkaisee Tammi.

Aino-kirjoista on otettu useita loppuunmyytyjä painoksia ja kirjoja on käännetty kahdeksalle kielelle. Mihin suosio perustuu?

Ainon mielestä yksi selitys kirjojen kestäneeseen suosioon on se, että ne on tehty vilpittömästi, tunteella.

”Niin, joitakin kuvia piirsin vedet silmissä. Ne sivusivat niin läheltä omaa elämääni”, Kristiina kertoo.

”Kun tein Aino ja pakkasen poika -kirjaa vuonna 1985 kuopukseni oli juuri syntynyt eräänä helmikuisena pakkasyönä. Kuva pienestä avaruudessa leijuvasta pojasta oli syvästi omakohtainen”, Kristiina sanoo.

Aino Louhella ei ole omia lapsia, mutta hän on antanut Aino-kirjoja lahjaksi kummilapsilleen.

”Vaikka nykyään jo yksivuotias osaa käyttää tablettia, niin ehkä lapset ja heidän arkensa eivät kuitenkaan ole muuttuneet niin paljon”, hän sanoo.

Ja tavallisesta arjesta, siitä Ainot nimenomaan kertovat.

Aino-kirjoista rakastetuin lienee vuonna 1986 ilmestynyt Ainon äiti on vihainen. Se ei kaunistele lapsiperheen kaaosta. Äidin päätä särkee, pikkuveli syö Ainon paperinuken jalan ja iltapuuhista tulee riitaisaa temppuilua. Se oli maailma, jonka kolmen lapsen kanssa kotona ollut kuvittaja tunsi.

Leif Rosas / Redstar
Kristiina Louhi
Kristiina Louhi

Gunilla Wolden Teemu- ja Sanna-kirjat, Maikki Harjanteen Mintut ja Camilla Mickwitzin kirjat kuvasivat arkea vähän samaan tapaan. Arkirealismi lastenkirjoissa oli tuolloin uutta”, Kristiina sanoo.

”Kirjoissa saattoi pohtia vanhemmuutta ja sitä, miten osaisi välittää lapselle, että hän on tärkeä ja rakas kun tuntee itse, että on vanhempana kamalan huono.”

Kirjassa Aino ja tuhmat luistimet tyttö opettelee luistelemaan.

”Unelmien toteutuminen vaatii työtä, kärsivällisyyttä ja epäonnen sietoa. Lapsi joutuu muksahtelemaan ja nousemaan taas uudestaan ylös. Kirja syntyi kun pohdin, missä menee kannustamisen ja painostamisen raja”, hän sanoo.

”Mä en muista, että mulla olisi koskaan ollut mitään ongelmaa luistelemaan oppimisessa”, Aino sanoo.

”Ei sulla varmaan ollutkaan. Kokemus voi olla omakohtainen, mutta se voi ottaa toisen muodon tarinassa. Ainon ongelma oli luistelu, todellisuudessa mä kipuilin esimerkiksi sun pianonsoiton kanssa”, Kristiina sanoo.

Aino Louhi opiskeli itsensä kuvataiteilijaksi. Lastenkirjojen ja kuvittamisen maailma tuntui pitkään vieraalta.

”Halusin nyt vasta kunnolla tarttua kuvittamiseen. Olen kamppaillut aiemmin sen asian kanssa, että äiti on kuka on. Nyt voin ottaa hyödyn irti siitä, että mulla on apu lähellä”, Aino sanoo.

”Äiti-tytär-suhde pitää yrittää häivyttää ja ajatella, että tässä on kaksi ammattilaista”, Kristiina sanoo. ”Välillä meillä oli kyllä kitkerääkin, kun Aino teki ensimmäisiä kuvituskuviaan. Minun on ehkä pitänyt opetella, mikä toisen työtä arvioidessa on rehellisyyttä, mikä erilaisuuden hyväksymistä.”

Aino kertoo saaneensa äidiltä paljon arvokkaita käytännön neuvoja.

”Olen joutunut kantapään kautta esimerkiksi oppimaan, että jos laittaa kultapaperia kuvaan, niin painon jälkeen se näyttää lähinnä ruskealta.”

Suomi on muuttunut monikulttuurisemmaksi niistä vuosista, joita kuvakirjojen Aino ja Tomppa-taapero elävät.

”Minua kiehtoo, millaisia arvoja voin lastenkirjojen kautta välittää. Fiinulla on tummaihoinen ystävä Vilja, eikä isähahmoa välttämättä ole kuvioissa. Haluan tuoda kuvissani väljyyttä sukupuoli- ja perhemalleihin sekä näyttää monikulttuurisempaa Suomea”, Aino sanoo.

Uudessa kirjassa Fiinu ja äiti potevat matkakuumetta ja tekevät sushia. Aino Louhi valmistelee parhaillaan myös teoksia näyttelyyn ensi kesäksi. Tekeillä on myös aikuisten kuvakirja.

Ainon mielestä hänen äitinsä kirjojen visuaalinen maailma on kestänyt aikaa hyvin. Kristiina itse on toista mieltä.

”Kuvitustapani oli aika vaatimaton, jos vertaa tämän päivän kuvituksiin”, hän nauraa. ”Varsinkin alkuvuosien kuvitukset ovat kömpelöitä, monet niistä jopa nolottavat nyt.”

”Ai miten niin?”, Aino kysyy.

”Värit ovat haljuja, sillä olen käyttänyt vesivärejä arasti. Painotekniikkakin oli silloin kirjavaa, ja jotkut kirjat näyttävät siltä kuin ne olis otettu sisään vesisateesta”, Kristiina sanoo.

Nykykuvittajien jälki taas näyttää hänen mielestään tyylikkäältä ja korkeatasoiselta. Digitaalisuuden myötä kuvittamiseen on tullut loputtomasti uusia teknisiä mahdollisuuksia. Silti sekä Kristiina että Aino tekevät työt käsin.

”Se on varmaan asia jonka olen äidiltä perinyt. En tykkää tehdä töitä koneen äärellä”, Aino sanoo.

”Minä taas en osaa”, toteaa Kristiina.

Aino piirtää luonnoksen, siirtää sen valopöydän avulla akvarellipaperille, maalaa sen vesivärillä ja guassilla, ja joskus vielä täydentää kuvaa erilaisilla printtipapereilla. Kuvia korjaillaan lopuksi tietokoneella mahdollisimman vähän.

”Lähinnä kuvasta siivotaan kuminpuruja ja säädetään värejä. Se on pakko tehdä, jotta painojälki vastaa originaalia.”

”Ehkä kun sinulla on kuvataiteilijan lähtökohta olet tottunut käsin tekemiseen”, Kristiina sanoo.

Lastenkirjallisuuden asema saa naiset kiihtymään. Vaikka Suomessa on paljon lahjakkaita tekijöitä, vain muutamat myyvimmät kirjat, Tatut ja Patut sekä Mauri Kunnaksen sankarit saavat kunnolla näkyvyyttä.

”Vuosittain ilmestyy paljon lastenkirjoja, jotka jäävät aivan pimentoon. Niitä ei näy kirjakaupoissa eikä mainoksissa. Tuskin Järvenpään kirjakaupastakaan löytyy meikäläisen kirjoja. On kamalan surullista, kun hienoja teoksia menee hukkaan siksi, että kirja ja lukija eivät löydä toisiaan.”

Kuvakirjaa kuuluu hypistellä. Tabletti tuntuu iltasadun lukemisessa vielä vähän vieraalta.

Kristiina on pahoillaan siitä, ettei Aino-kirjoistakaan ole vuosiin otettu uusia painoksia. Se tuntuu kummalliselta, sillä kirjoja lukeneella sukupolvella on nyt itsellään lapsia. Kirjoja kysytäänkin paljon.

”Minäkin halusin lukea lapsilleni niitä kirjoja, jotka olivat lapsuudessa olleet minulle rakkaita”, Kristiina sanoo.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat