Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Ujo ja itsepäinen rock-kukko – Dave Lindholmin ura on kestänyt 45 vuotta

Elämäkerta hahmottelee kuvan Dave Lindholmista palvottuna ja tuotteliaana ulkopuolisena.

Kulttuuri
 
Seppo Solmela
Dave Lindholmin viimeisin levy Ajaton on ajoissa julkaistiin viime marraskuussa.
Dave Lindholmin viimeisin levy Ajaton on ajoissa julkaistiin viime marraskuussa. Kuva: Seppo Solmela
Fakta

Dave Lindholmin soolouran valikoidut helmet

Sirkus

(Love, 1973)

 Isokynä Lindholmin toinen sooloalbumi, Dylan-vaikutteinen läpimurtolevy, joka sementoi Daven maineen merkittävänä suomalaisena lauluntekijänä.

Vanha ja uusi romanssi

(Johanna, 1979)

 Daven kuudes sooloalbumi, bändiprojektien jälkeen ensimmäinen neljään vuoteen, on akustinen ja aiempaa suorempi ja henkilökohtaisempi levy, jolla slangin on korvannut kirjakielisempi ilmaisu.

Aino

(Johanna, 1982)

 Haikea ja koskettava, Otto Donnerin jousisovituksien ja Daven kaihoisan kitaran kuljettama Aino on vähäeleisessä kauneudessaan täysin ainutlaatuinen Suomen rockhistoriassa.

Sissi

(Rockadillo, 1987)

 Keski-ikäistyvän Daven 11. soololevy on monisärmäinen yhdistelmä kokeilevia kappaleita, pohdiskelua ja sliipattua soundia.

Sisar

(Rockadillo, 1991)

 Ainon ”sisarlevy” Sisar muodostuu viidestä kirjeestä kuvitteelliselle sisarelle. Levyn jouset on sovittanut jälleen Donner ja vaikka sen äänimaailma noudattelee Ainon kamarimusiikkimaista pienieleisyyttä, on levy sekä raskassoutuisempi että seesteisempi.

Jos kuuntelisi vain Dave Lindholmin, 63, suosituimpia kappaleita, saattaisi jäädä siihen käsitykseen, että Dave on herkkä, jopa lakoninen trubaduuri, joka kääntää syvimmät tunteemme omalle hämärälle, mutta koskettavalle kielelleen: Voi kun riittäisi pieni taivas, Pieni ja hento ote, Joo, joo, mä rakastan sua.

Ne ovat kappaleita, joissa on sellaista pienieleisyyttä, joka ei täytä jääkiekkoareenoita, mutta on ajatonta ja henkilökohtaista, riipaisevaa.

Tämä intiimi musiikki kiteytyy vuoden 1982 Aino-levyssä, jonka haikeutta korostavat Otto Donnerin karun kauniit jousisovitukset.

Tuntuu virkistävältä ajatella, että samalla kun Dave levytti Ainoa Donnerin kanssa 1981, hän soitti myös Sleepy Sleepersissä.

Siinäpä vasta kolikon kaksi puolta.

Mutta Dave, jos joku on tällainen kaksi-, ellei peräti useampinapainen artistinero.

Se tulee hyvin esille Lamppu Laamasen syksyllä julkaistusta elämäkerrasta Dave Lindholm – Tietenkin.

Laamanen kuljettaa Daven tarinaa 1960-luvulta tähän päivään ja etappeina toimivat levyt ja bändit.

Reitti kulkee haagalaisilta treenikämpiltä Natsalle ja Tavastialle, matkalla koukataan Pate Mustajärven kanssa Ikuriin, Sleepparien kanssa Rioon, Andy McCoyn kanssa Los Angelesiin, Albert Järvisen kanssa Lahden Torveen ja melkein kaikkien kanssa Tampereen Aulabaariin.

Yksityiskohtaisten seikkailujen sijaan lukijalle tarjotaan pääasiallisesti eeppistä pohdintaa Davesta.

Äänessä ovat aikalaiset Heinäsirkasta ja Mato Valtosesta veli Calle Lindholmiin ja lähes jokaiseen, joka on koskaan soittanut Daven kanssa.

Ja tietysti Dave itse on äänessä enemmän kuin kukaan.

Daveahan ei välttämättä kuvittelisi kovin puheliaaksi. Siksi on hienoa, kun kirjaa lukiessa Dave osoittautuu kunnon höpisijäksi.

”Lentomatkalla Rio De Janeirosta New Yorkin kautta Helsinkiin Daven kädet heiluvat kuin helikopterin lavat mutta aivan eri tavalla, Daven kädet pyörivät joka suuntaan ja tarinaa riittää. Osa matkustajista pääsee rauhaan New Yorkissa mutta suurempi osa jatkaa Helsinkiin ja vähän ennen laskeutumista Dave nukahtaa pää takakenoon. Koneellinen ihmisiä antaa raikuvat aplodit”, kertaa Mato Valtonen.

Davea roudannut Pasi Kukkonen muistelee neljän tunnin ajomatkaa Tampereelle, jonka jälkeen hänen ”korvansa hikoilevat”.

Lindholm on 19-vuotias, kun Love Reocords julkaisee hänen ensimmäisen yhtyeensä Ferrisin levyn 1971, mutta hänen muusikonuransa on alkanut jo ennen sitä.

Puhutaan siis yli 45 vuoden mittaisesta artistitaipaleesta, joka on alkanut teini-iässä ja jatkuu edelleen ilman eläkesuunnitelmia.

Siihen mahtuu paitsi monta levyä (kirjan lopun diskografia on 60 levyn mittainen, joista tuorein ilmestyi marraskuussa), myös monta Davea: ujoutta arroganssiin peittelevästä parikymppisestä, seesteisiä levyjä tekevään kolmekymppiseen, rouheaan bluesmieheen ja väistämättömästi myös siihen ehkä jossain määrin vastentahtoiseen vanhempaan artisti-instituutioon, jollaisena häntä nyt pidetään.

Jotkut piirteet kuitenkin säilyvät vuodesta toiseen: itsepäisyys, erityisesti taiteellisena omaehtoisuutena, ulkopuolisuus, ehkä elämänkatsomuksena, ja musiikillinen uteliaisuus.

Kuten historia ja hyvät levyt osoittavat, niistä on paras musiikki tehty.

Lamppu Laamanen: Dave Lindholm – Tietenkin (Johnny Kniga)

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat