Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Kuolema muuttuu taiteeksi – Bowien taiteellisella testamentilla on useita edeltäjiä

Joskus vain jälkiviisaus tekee taideteoksesta ”testamentin”.

Kulttuuri
 
David Bowie Lazarus-videolla. Kuvakaappaus Youtube-sivulta.
David Bowie Lazarus-videolla. Kuvakaappaus Youtube-sivulta.

Sunnuntaina kuolleen David Bowien pari päivää aikaisemmin ilmestynyt Blackstar-albumi oli tuottaja Tony Viscontin mukaan ”tietoinen jäähyväislahja”, koska Bowie tiesi kuolevansa syöpään.

Sairastumista, kuolemaa ja jopa ”taivaaseen pääsyä” ja ”vapautumista” ennakoi myös albumin kolmas raita ja uusimmaksi singleksi valittu Lazarus sekä sen video.

Kulttuurihistoriassa tämä ei ole ainutlaatuista: lähestyvä kuolema on vaikuttanut taiteilijoiden viimeisiin teoksiin lukuisin eri tavoin.

HS
Helene Schjerfbeckin viimeiset omakuvat pelkistyvät vaikuttavasti.
Helene Schjerfbeckin viimeiset omakuvat pelkistyvät vaikuttavasti.

Suomen taidehistoriassa arvostetuimpia esimerkkejä lienee Helene Schjerfbeckin (1862–1946) viimeisten omakuvien sarja, joissa iäkkään taiteilijan ulkoiset tunnusmerkit häviävät hiljalleen yhä pelkistyneempään ilmaisuun – ja sitä kautta teokset ovat sittenkin äärimmäisen yksilöllisiä.

Nuoren ja kuolevan taiteilijan panoksesta 2000-luvun riipaisevimpia esimerkkejä ovat Reko Lundánin (1969–2006) viimeinen näytelmä Kutsumattomia vieraita sekä Tiina Lundánin kanssa tehty kirja Viikkoja, kuukausia, molemmat Reko Lundánin kuolinvuodelta.

Myös valokuvaaja Jouko Lehtola (1963–2010) ammensi lähestyvän kuoleman tunnelmia taiteeseensa syövän edetessä hyvin koskettavasti. Etenevää sairautta ja vääjämätöntä kuolemaa sekä luonnon kiertokulun pohdintoja sisältää myös Juha Mannerkorven (1915–1980) viimeinen kirja Päivänsinet.

26-vuotiaana kuollut Pekka Streng vetosi syöpäsairauteensa, jos levytysaika tuntui olevan yhtiöllä kortilla. Sisältäni portin löysin on hänen tunnetuin klassikkonsa. Myös Topi Sorsakoski tiesi kohtalonsa äänittäessään viimeistä levyään.

Maailmalta löytyy vastaavia esimerkkejä valtavasti. Queen-yhtyeen laulajalla Freddie Mercurylla (1946–1991) oli realistinen käsitys etenevän aidsin vakavuudesta, ja hän toivoi yhtyekavereiltaan mahdollisimman paljon materiaalia laulettavaksi, kun se oli vielä mahdollista.

Show Must Go On on tunnetuin esimerkki. Vaikka kappaleen sävellys ja sanoitus ovat suurelta osin Brian Mayn käsialaa, Mercury pystyi nauhoittamaan sen vaikuttavan omakohtaisesti pitkälle edenneestä sairaudestaan huolimatta – reippaan vodkapaukun voimalla.

Iäkäs ja sairaalloinen Johnny Cash (1932–2003) tiesi kuoleman lähestyvän, mutta halusi myöskin laulaa niin kauan kuin voimia vain riittäisi. Nine Inch Nailsin Hurt-kappaleen versiota on joskus pidetty Cashin taiteellisena testamenttina, mutta todellisuudessa hän levytti sen jälkeen vielä kymmeniä kappaleita, mukana monia hänen kristinuskoaan peilaavia lauluja.

Myöskään säveltäjä Richard Strauss (1864–1949) ei voinut tietää kuolinhetkeään, mutta oletti toki korkean ikänsä vuoksi hetken lähestyvän.

Ehkä siksi hän käsitteli aihetta myöhäisissä lauluissaan, joista Abendrot maalaa kuoleman idyllinä. ”Onko tämä kuolema”, laulu päättyy, ja Strauss lainaa musiikissa nuoruudenteostaan Tod und Verklärung. Kuitenkin vasta jälkiviisauden avulla Straussin viimeiset laulut saivat nimen Vier Letzte Lieder, neljä viimeistä laulua.

Suurempaa jälkiviisautta tarvitaan, jos halutaan nähdä Beethovenin tai Tšaikovskin viimeiset sinfoniat testamentteina. Beethoven sävelsi yhdeksännen sinfoniansa (Oodi ilolle) jälkeen monia merkittäviä teoksia. Tšaikovskin kuudes sinfonia (Pateettinen) huokui toki jäähyväistunnelmia, mutta säveltäjä pohti jo ennen sen kantaesitystä seuraavia teoksiaan.

Sama koskee vaikkapa Franz Schubertin kuolemaa huokuvaa Winterreisea sekä klassisempaa Keskeneräistä sinfoniaa, joka keskeytyi muiden sävellysprojektien vuoksi.

Aina taiteilijan viimeiset teokset eivät tietenkään käsittele kuoleman lähestymistä, aiheitahan on rajattomasti. Jälkiviisautemme turvin olemme ehkä näkemässä kuoleman pohdiskelua silloinkin, kun kyse on ensisijaisesti jostakin muusta.

Vaikka lukemattomat dekadentit taiteilijat ovat leikitelleet kuolemanvietillä ja itsetuhoajatuksilla, esimerkiksi Jimi Hendrixin jälkeenjäänyttä runollista muistiinpanoa ”the story of life is quicker than the wink of an eye, the story of love is hello and goodbye... until we meet again” voi tuskin pitää aivan yksiselitteisenä itsemurhaviestinä, vaikka näinkin on väitetty.

Hendrixin tavoin 27-vuotiaina kuolleet Doors-yhtyeen Jim Morrison ja Nirvana-yhtyeen Kurt Cobain eivät välttämättä tienneet elämänsä päätöshetkeä tehdessään viimeisiä levytyksiään, saati tehneet testamentteja niille. Cobain toki nauhoitti kappaleen I Hate Myself and Want to Die helmikuussa 1993 ja mietti samaa nimeä myös lopulta In Uterona julkaistulle albumille, mutta taiteellinen testamentti se ei ollut, sillä Cobain ehti itse mainita koko laulun olleen vitsi ja rutiiniveto. Itsemurhan hän teki vasta yli vuosi myöhemmin.

Positiivisempiakin esimerkkejä on. Moni synkeä gootti tai äärimetallin tekijä saattaa rypeä kuolemantunnoissa pitkäänkin, mutta avautuu usein lopulta muillekin arvoille ja ajatuksille.

Niin kauan kuin on elämää, voi olla toivoa sen jatkumisestakin. Jean Sibeliuksen In memoriam saattoi olla muistoteos hänelle itselleenkin, mutta hän sävelsi sen melkein puoli vuosisataa ennen kuolemaansa. Säveltäessään keski-ikäisenä myös Kom nu hit, död -laulua hän ei tehnyt taiteellista testamenttiaan – vaikka palasikin lauluun muokatessaan uutta sovitusta Kim Borgille vielä viimeisenä kesänään, 91-vuotiaana.

Elävistä taiteilijoista esimerkiksi 87-vuotias Einojuhani Rautavaara on käsitellyt kuolemaakin monissa teoksissaan, kuten On the Last Frontierissa (1998). Vuonna 2004 hän oli kuolla aortan repeämään, mutta kuukausien kooman jälkeen hän palasi sävellyskuntoon ja on tehnyt useita uusia teoksia.

Yksi niistä on viime vuonna kantaesitetty Hommage vanhalle säveltäjälle. Rautavaara käyttää mieskuoroteoksessa omaa runoaan, jossa ”sitkeään ja harvakseltaan kuolee sävelten ruhtinas – – ja keskustelee armollisesti ja sitkeästi kuolemansa kanssa”. Teos huipentuu varmaotteisesti sanoihin ”edessä on tie: kulkea liikkumatta etäisyyksiin saakka”.

Tällaisista riveistä leivotaan legendoja, mutta onneksi Rautavaara jatkaa yhä säveltämistä. Baladassa (2015) käsitellään Lorcan tekstein kyllä kuolemaa, mutta sentään muitakin aiheita.

Onhan elämässä niin paljon muutakin kuin kuoleminen.

Christian Westerback / HS
Helene Schjerfbeckin myöhäinen omakuva oli esillä Ateneumissa esimerkiksi kesällä 2003 Väreilyä-näyttelyssä.
Helene Schjerfbeckin myöhäinen omakuva oli esillä Ateneumissa esimerkiksi kesällä 2003 Väreilyä-näyttelyssä.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat