Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Valokuvaaja vietti kymmeniä tunteja poikamiesluolissa – syntyi kuvasarja nuorten toimettomuudesta

Kaisa Rautaheimo dokumentoi parin vuoden ajan nuoria miehiä elämän odotushuoneessa. Valokuvaaja halusi nähdä syrjäytymispuhetta pidemmälle.

Kulttuuri
 
Rautaheimo Kaisa / HS
Mä oon niin kyllästynyt tähän mun omaan äänensävyyn. Vittu. On ollu tosi sekavaa jotenki, ei oo jääny mitään taskuun. Oikeestaan tammikuust lähtien on ollu tunne, et pitäis kääntää uus sivu. Mut tuntuu, ettei sitä oo ikinä mihinkään tyytyväinen. Mä kyl tiiän että kyllästyn asioihin nopeesti. Etin ja etin, teen ja kokeilen.
Mä oon niin kyllästynyt tähän mun omaan äänensävyyn. Vittu. On ollu tosi sekavaa jotenki, ei oo jääny mitään taskuun. Oikeestaan tammikuust lähtien on ollu tunne, et pitäis kääntää uus sivu. Mut tuntuu, ettei sitä oo ikinä mihinkään tyytyväinen. Mä kyl tiiän että kyllästyn asioihin nopeesti. Etin ja etin, teen ja kokeilen. Kuva: Rautaheimo Kaisa / HS

Mun haaveet on aika perussettii. Työnteko ei kyl oo niitä. Tai miten mä, ku ei mulla oo elämässä mitään rutiineita, ei oo ikinä ollu.

Näin kertoo Mikko, 28. Hän on yksi kymmenestä 20–30-vuotiaasta eteläsuomalaisesta miehestä, joiden elämää Kaisa Rautaheimo seurasi ja valokuvasi lähes pari vuotta. Näyttely Pojat-projektin kuvista avautui Valokuvataiteen museossa viime perjantaina.

Pojat ovat vaiheessa, välitilassa, ulkopuolella. He eivät ole vielä löytäneet sisäistä Puljujärveään. Mediassa heistä puhutaan syrjäytyneinä, mutta heidän oma äänensä ei pääse kuuluviin. Tavallisesti heidät esitetään mediassa ”huppu päässä”. ”Sellaiset kuvat synnyttävät vain pelkoa”, Kaisa Rautaheimo sanoo.

Rautaheimo, 34, halusi päästä lähemmäs nuorten miesten elämää, näyttää, miten harhaanjohtava ja raskas syrjäytyneen leima on, ja miten paljon jää kertomatta. Rautaheimo on Helsingin Sanomien valokuvaaja.

Vapaa toimittaja Ann-Mari Huhtanen, 32, tuli projektiin mukaan viime keväänä. Hän kokosi ja editoi tekstit joissa pojat kertovat elämästään.

”Siihen menee syvälle, jossei oo töitä, tai mitään. Tänä syksynä on tuntunu, ettei tarvii enää kiertää sitä ympyrää. Ei tunnu asiat enää mahottomilta. Tuntuu, että mä valmistun tuolta ja niin.”
”Siihen menee syvälle, jossei oo töitä, tai mitään. Tänä syksynä on tuntunu, ettei tarvii enää kiertää sitä ympyrää. Ei tunnu asiat enää mahottomilta. Tuntuu, että mä valmistun tuolta ja niin.”

Ensin istuttiin sohvalla, pitkään. Yhteys poikiin löytyi sosiaalitoimen ja muiden kontaktien kautta.

”Olen istunut kymmeniä tunteja näiden tyyppien sohvilla. Aluksi minun piti moneen kertaan selittää, että halusin kuvata heidän elämäänsä juuri sellaisena kuin se on”, Rautaheimo kertoo.

Piti astua nuorelta mieheltä haisevaan poikamiesluolaan, vähän soitellakin poikien perään, Rautaheimo sanoo.

Jos ei ole tekemistä, ei tarvitse noudattaa aikatauluja. Luottamus syntyi pikkuhiljaa. Pojat alkoivat puhua.

Jokaisella miehellä oli oma tarina, selitys sille, miksi he ovat jääneet jumiin. Takana on kovia kokemuksia – ahdistusta, masennusta, koulukiusaamista, päihdeongelmia, tosi rankkoja perhejuttuja.

”Arvostamme sitä, miten avoimesti he meille puhuivat. Muutama heistä oli tosi yksinäinen. Heille vaikutti olevan tärkeää puhua edes meille kerran viikossa”, Huhtanen sanoo.

Sekä Rautaheimosta että Huhtasesta oli vähän yllättävää, miten analyyttisesti miehet omaa tilannettaan kuvasivat.

”Ai mikä se perussetti ois? Oma talo jossai, oisko Sipoossa, suht koht lähellä, ajomatkan päässä. Ois oma piha, et vois rakentaa oman puutarhan. Laittais omenapuita. Pensasaidan. Elelis siel rauhassa. Mut ei yksin, ois joku muukin. Ehkä seuraavassa elämässä sitte. Mut hei, eteenpäin.”
”Ai mikä se perussetti ois? Oma talo jossai, oisko Sipoossa, suht koht lähellä, ajomatkan päässä. Ois oma piha, et vois rakentaa oman puutarhan. Laittais omenapuita. Pensasaidan. Elelis siel rauhassa. Mut ei yksin, ois joku muukin. Ehkä seuraavassa elämässä sitte. Mut hei, eteenpäin.”

Poikien tekstejä lukiessa on pakko ajatella, että kuka tahansa meistä voi koska tahansa jumittua sinne elämän kellarikoppiin.

”Halusin, että tämä on tarina siitä ulkopuolisuuden tunteesta, jota jokainen meistä jossain vaiheessa kokee”, Rautaheimo sanoo.

”Syrjäytymisestä puhutaan kuin se olisi pysyvä olotila. Menestys- ja syrjäytymistarinoiden väliin ei mahdu mitään”, Huhtanen sanoo.

Harvan elämä on jatkuvaa aurinkoisten Instagram-kuvien putkea.

”Mähän oon aloittanu opinnot jo neljä kertaa, kokeillu kolmee eri alaa. Aina silti alkaa ahistaa, ja haluun pois. Ehkä se on sitoutumiskammoa. Suurin ongelma silti kai on se, etten mä tiedä mitä mä oikeesti haluun. Tai sen tiedän, että tänne mä en jää, mut muuten.”
”Mähän oon aloittanu opinnot jo neljä kertaa, kokeillu kolmee eri alaa. Aina silti alkaa ahistaa, ja haluun pois. Ehkä se on sitoutumiskammoa. Suurin ongelma silti kai on se, etten mä tiedä mitä mä oikeesti haluun. Tai sen tiedän, että tänne mä en jää, mut muuten.”

Nuorten aikuisten suorituspaineet ovat kovat. ”Yhteiskunnan vaatimustaso on noussut. Yhä nuorempana pitäisi tietää, mitä elämältä haluaa, ja pyrkiä sitä kohti”, Rautaheimo sanoo. Hän puhuu pojista ”ihanina tyyppeinä, jotka eivät vain juuri nyt ihan tiedä, mihin he ovat menossa”. Mutta kuinka moni kaksikymppinen sen tietää, tai saa heti haluamansa?

”Täytyisi olla joku intohimo. Yksi näistä kundeista sai kolmen kuukauden työn varastossa. Hänelle se oli hieno juttu”, Huhtanen sanoo.

”Kaikki haluavat, että heillä on joku syy herätä aamulla”, Rautaheimo toteaa.

Kuvien ottamisen jälkeen on tapahtunut paljon. Muutama nuorista on päässyt töihin, pari opiskelemaan tai työharjoitteluun. Yhteistyö jatkuu. Kuvat ja tekstit julkaistaan kirjana myöhemmin tänä vuonna.

Joten elämä tuntuu nyt iha hyvältä, sanoo Ville K.

Kaisa Rautaheimo: Pojat 27.3. saakka Valokuvataiteen museossa (Tallberginkatu 1 G, Helsinki).

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat