Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Panu Rajala pohtii kiivasta lainauskeskustelua: lainoista voi kasvaa itsenäinen teos

Panu Rajala joutui vastaamaan plagiointisyytöksiin Intoilija-romaaninsa vuoksi. Nyt hän jatkaa keskustelua kaunokirjallisuuden lainoista.

Kulttuuri
 
Panu Rajala
I. K. Inha
I. K. Inha valokuva Venehjärveltä. Inha tunnettiin sekä valokuvaajana että kirjoittajana.
I. K. Inha valokuva Venehjärveltä. Inha tunnettiin sekä valokuvaajana että kirjoittajana. Kuva: I. K. Inha

Tuttua keskustelua kirjallisista lainoista ja plagiaateista on käyty meillä pian sata vuotta.

Mikko Oksanen
Mika Waltari vuonna 1968.
Mika Waltari vuonna 1968.

Mika Waltarin sensaatiomainen esikoisromaani Suuri illusioni joutui heti ilmestyessään 1928 syytösten kohteeksi. Kriitikko Elsa Enäjärvi havaitsi sen selvät juonelliset yhteydet Michael Arlenin kolme vuotta aiemmin ilmestyneeseen romaaniin Vihreä hattu. Waltari myönsi lainanneensa syfilis-motiivin Arlenilta, mutta puolusti teoksensa impressionistista tyyliä. Siinäkin havaittiin lainaa Paul Morandilta ja Maurice Decobralta.

Menestys herättää usein epäilyjä. Sinuhe egyptiläistä arveltiin tuoreeltaan Raamatun Saarnaajan kirjan parafraasiksi. Raoul Palmgren ilmoitti lukevansa mieluummin suoraan Herodotosta.

HS
Olavi Paavolainen (1903–1964) siteerasi kirjoissaan ulkomaisia tietokirjoja.
Olavi Paavolainen (1903–1964) siteerasi kirjoissaan ulkomaisia tietokirjoja.

H. K. Riikonen osoittaa elämäkerrassaan Nukuin vasta aamuyöstä, kuinka Olavi Paavolainen käytti varsinkin Ristissä ja hakaristissä suoria sitaatteja ulkomaisista tietokirjoista mainiten lähteitään vain sattumanvaraisesti.

Vielä pitemmälle meni Tatu Vaaskivi, jonka kulttuurihistorialliset esseekirjat vilisevät lainoja lähteitä ilmoittamatta.

Varhaiskypsän neron sanaviidakko ja laavamainen tuotteliaisuus eivät olisi muuten olleet mahdollisiakaan. Riikosen mielestä 1930-luvun käytäntöä ei kannata nykyperspektiivistä moralisoida.

Kun Paavo Rintala kirjoitti 1960-luvulla romaanitrilogiaansa Mummoni ja Mannerheim, hän selvisi venäläisen sodankäynnin kuvauksesta sieppaamalla sivuja Tolstoin Sodasta ja rauhasta. Taas heilahti plagiaattikirves.

Esimerkkejä voisi jatkaa uusimpiin tapauksiin saakka. Käytäntö on vain muuttunut avoimemmaksi, jopa rehenteleväksi. Jari Tervo kehui (Ilta-Sanomat 5.12.2015) aina varastelleensa kaikenlaista, ”se on kirjailijan tehtävä. Kaikki, mikä ei ole eriksen pultattu seinään, lähtee mukaan.” Hän täsmensi Rita Tainolan tv-ohjelmassa: ”Sitä joutuu sitten vaihtamaan muutamia sanoja, ettei se näytä niin räikeältä.”

Pete Aarre-Ahtio
Panu Rajala
Panu Rajala

Uusimpien puheenaiheiden osalta voin lähimmin kommentoida omaa tapaustani.

Kun kirjoitin minä-kertojan romaania I. K. Inhasta, oli tavoitteenani suppeahko, tiivis ”fotografin muistikuvat”. Huomasin kuitenkin pian viehättyväni yhä laajemmin Inhan omiin teksteihin, varsinkin hänen elämäntyönsä kannalta keskeisiin matkakuvauksiin.

Kuinka selvitä matkoista niiden autenttisia kuvauksia suoraan hyödyntämättä? Tuskin pystyn ainakaan parantelemaan Inhan kerrontaa, saati keksimään itse hänen matkojaan. Päätin upottaa hänen omat todistuksensa itse luomieni elämänkuvausten sisään.

Näin tein mielestäni kunniaa Inhalle. Hän on tässä mukana omalla äänellään. Huolena vain se, etteivät saumakohdat törröttäisi. Lukija ei saisi huomata, koska liu’un omasta sepitteestäni Inhan aitoon sanontaan.

Kokemukseni mukaan oman tekstin kirjoittaminen on lopulta hauskempaa ja palkitsevampaa kuin jäljentää valikoiden vanhaa valmista teosta. Lähteet liitin tietysti luettelona kirjan loppuun.

Olisiko lainatut otteet pitänyt eritellen merkitä näkyviin? Esimerkiksi minä-kertoja toteaisi, että seuraavassa otan vanhan kirjani ja lukaisen siitä näytteitä. Ei tämä oikein ole romaanin luonteen mukaista.

Voisi tietysti laittaa Inhan reflektoimaan vanhoja tekstejään, miettimään niiden syntyä, arvioimaan niitä uusin silmin… Ei oikein sekään. Mielestäni Inha oli liian dynaaminen luonne tällaiseen. Hän muistelee, mutta ei viipyile.

Sitaattimerkeistä luovuin, koska en useinkaan siteeraa ihan suoraan, vaan lyhennän, oikaisen mutkia, karsin rönsyjä. Sitä paitsi vaihtuvista sitaateista kasvaisi laaja rekisteri: lainaan Aino Kallaksen kommentteja Inhasta sanasta sanaan hänen päiväkirjastaan, mutta sepitän itse Sibeliuksen luonnehdinnat luokkatoveristaan. Sukulaisten kirjeitä käytän samaan tapaan valikoiden, lainaten ja sepittäen ja niin edelleen. Kaikista tarvittaisiin omat sitaattitiedot!

Antti Majanderin idea (HS 17.1.) olisi tietysti näppärä: panna Inha kanteen toiseksi tekijäksi. Eikö sitten samaa pitäisi soveltaa muihinkin merkkihenkilöiden minä-romaaneihin, esimerkiksi Hannu Mäkelän Leinoon ja Kiveen? Onhan niissäkin kohde henkisesti, ehkä piilevin sitaateinkin mukana rinnakkaisena ”sisäistekijänä”.

Olen vierastanut joidenkin dramaturgien tapaa läiskäistä nimensä Shakespearen tai Tšehovin rinnalle näytelmän toiseksi tekijäksi. Kyllä jommalla kummalla pitää olla vetovastuu. Inhan osalta se on minulla.

Ratkaiseva on tietysti kokonaisuus. Onko lukija houkuteltavissa uskomaan, että tämä voisi olla I. K. Inhan todistus omasta elämästään? Sen ratkaisee vain kukin lukija itse kohdaltaan.

Uskoani vahvistavat monet palautteet, parhaimpien joukossa blogi ”Kirjallisia”, joka tiivistää asian:

”Se että Intoilija sisältää pitkiäkin katkelmia aidosta Inhan tekstistä ei tietenkään ole plagioimista, ei sinne päinkään. Se että joku kykenee rakentamaan fragmenttien ympärille täysin uuden ja koherentin teoksen on pelkästään ihailtavaa.”

Ellen olisi vähän jäävi, toteaisin että laittamattomasti lausuttu.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat