Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Suomeen muutosta haaveillut perhe erakoitui Manhattanille – puheenaiheeksi noussut dokumentti nyt Helsingissä

Nuori elokuvantekijä ryhtyi kuvaamaan erikoisista veljeksistä elokuvaa. Heidän menneisyydestään paljastui vielä odotettuakin oudoimpia asioita, kirjoittaa Veli-Pekka Lehtonen.

Kulttuuri
 
Veli-Pekka Lehtonen Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja.
Angulon perheen veljeksistä kertova The Wolfpack on tarinaltaan yksi Docpointin suurista helmistä.
Angulon perheen veljeksistä kertova The Wolfpack on tarinaltaan yksi Docpointin suurista helmistä.

Susanne pitää ulkoilusta. Hän on kasvanut maalla Keskilännessä Yhdysvalloissa ja saanut leikkiä luonnossa. Kun Susanne varttuu, hän matkustaa Etelä-Amerikkaan. On vuosi 1989. Patikkaretkellä Machu Picchulle hän tutustuu Oscariin, komeaan perulaiseen. Susanne pitää miehestä, Oscar vaikuttaa erilaiselta, hän ei välitä materiasta tai muodista. Sellainen miellyttää hippiliikkeestä innostunutta Susannea.

Oscar muuttaa Susannen perässä Yhdysvaltoihin, lapsia syntyy, ja aikansa maata kierrettyään perhe päätyy asumaan Manhattanille New Yorkiin. Matkaa on tarkoitus jatkaa sieltä eteenpäin. Pohjoismaat kiinnostavat, siellä yhteiskuntajärjestelmä toimii ja asiat ovat hyvin, pari ajattelee. Kotona seinälle kiinnitetään paperi, jossa lukee unelmien määränpää: Skandinavia ja Suomi. Siihen maailmankolkkaan he eivät kuitenkaan koskaan pääse.

Asiat alkavat mennä outoon suuntaan.

Vuosia myöhemmin, vuonna 2010, nuori yhdysvaltalainen elokuvantekijä Crystal Moselle kävelee New Yorkissa. First Avenuella hänen katseensa osuu outoon poikaporukkaan. Poikia on kuusi.

Nuorin heistä on 11 vuotta, vanhin 18-vuotias. Pojat ovat pukeutuneet yhdenmukaisesti. Heillä on tummat puvut ja mustat pitkät hiukset, jotka ulottuvat pitkälle alaselkään. Utelias elokuvantekijä kiinnostuu kummallisista pojista. He ovat kuin toiselta planeetalta tai jostain elokuvasta.

Kuin oma heimonsa.

Pojat ovat arkoja. He kertovat olevansa veljeksiä. Isä on kieltänyt heitä puhumasta tuntemattomille.

Elokuvaohjaaja kuitenkin kiinnostaa, koska elokuva kiinnostaa. Tuttavuus syvenee, ja pian Crystal Moselle ryhtyy kuvaamaan veljeksistä elokuvaa. Hän kutsuu poikia Wolfpackiksi, Susijengiksi, kuulun Ratpack-viihdeporukan mukaan.

Syntyy dokumentti nimeltä The Wolfpack.

Kun dokumentti valmistuu tammikuussa 2015, se palkitaan heti Sundancen arvostetulla elokuvafestivaalilla Yhdysvalloissa. Elokuva ei ole loistelias: dokumentiksi siinä on liikaa aukkoja, liikaa epäselvää. Elokuva on kuitenkin riittävän hyvä – siitä tulee nopeasti maailmalla puheenaihe. Veljeksistä kirjoitetaan lukuisia lehtiartikkeleita, joissa paikataan elokuvan tarinan jättämiä aukkoja.

Helsingissä elokuvaa esitetään parhaillaan loppuunmyydyille katsomoille Docpoint-festivaalilla. Syksyllä dokumentti nähdään Yle Teemalla.

Pojat, jotka elokuvantekijä huomaa kadulla, ovat Susannen ja Oscarin. Perhe on elänyt Manhattanilla muulta maailmalta eristyksissä vuosia.

Skandinaviaan ei koskaan päästy. Perheessä on lapsia yhteensä seitsemän, poikien lisäksi kehitysvammainen tyttö. Nuhjuinen koti on ollut vuokra-asunnossa kerrostalon 16. kerroksessa Lower East Sidella. Alue on tuttu monista Hollywood-elokuvista: sinne sijoittuvat muun muassa Suuri gangsterisota ja Kun Harry tapasi Sallyn -elokuvan monien muistama kahvilakohtaus.

Dokumentti alkaa kohtauksella, jossa jo aika isoiksi kasvaneet pojat ovat kotonaan tummat puvut päällä, käsissään leikkipistoolit. He osoittelevat niillä toisiaan, huutavat repliikkejä.

He leikkivät, he leikkivät elokuvaa, he matkivat elokuvaa Reservoir Dogs. Se on rikostarina, joka kuvaa uskollisuutta ja veljeyttä. Elokuvat ovat olleet poikien ikkuna maailmaan, sillä isä on kieltänyt heiltä kanssakäymisen ulkopuolisten kanssa.

Oscar-isä pelkää. Hän pitää New Yorkia paheellisena ja vaarallisena. Hän vastustaa työssäkäyntiä ja uskoo, että asiat ovat Yhdysvalloissa pielessä. Näin hän sanoo dokumentissa. Kuka tahansa saattaa olla tappaja, metropolissa huumeita on kaikkialla.

Ystäviä ei ollut. Koulua käytiin kotona, äiti opetti, käytti joskus lääkärissä. Äitikin oli isän vallan alla. Dokumentissa kerrotaan, miten asunnon ainoa avain oli isällä. Isä myös läpsi äitiä. Olimme kuin vankilassa, pojat kertovat. Isää innosti vaihtoehtoajattelu ja Hare Krishna -liike. Kodissa Manhattanilla hän oli kuin lahkojohtaja. Hän halusi oman heimon ja kymmenen lasta. Lapsia ehti tulla seitsemän. He saivat sanskritinkieliset nimet. Ensin syntyi Visnu ja sitten pojat: Bhagavan, Govinda, Narayana, Mukunda, Krsna ja Jagadisa.

Dokumentissa keskeinen näky on ikkunasta kadulle, elämään. Veljekset kertovat kameralle, miten talviaikaan ei käyty ulkona ollenkaan. Jonain vuonna ulkona käytiin isän valvonnassa yhdeksän kertaa, jonain vuonna kerran. Yhtenä vuotena ei ollenkaan. Naapurit luulivat, että perhe on todistajansuojeluohjelmassa.

Käännekohta tarinassa on vuosi 2010. Silloin veljeksistä kolmanneksi nuorin – 15-vuotias Mukunda – ottaa ohjat käsiinsä.

Tapahtumat esitellään elokuvassa tarkasti. Oli taas päivä, jolloin Oscar-isä lähtee ruokaostoksille ja pojat tietävät että se reissu kestää kolmisen tuntia. Sillä aikaa Mukunda vilahtaa ovesta ja sanoo veljilleen: ”Toivottakaa onnea.” Se kuulostaa elokuvan repliikiltä.

Kimmoke Mukundan lähtöön löytyy aikuistumisesta ja vapaudenkaipuusta. Tunne oli vain vahvistunut, kun Mukunda oli veljineen katsonut Batman-elokuvan Yön ritari.

Mukundalla on ulos mennessään kasvoillaan Halloween-naamari, siltä varalta että isä tulee vastaan. Poika kävelee kadulle, kiertelee lähiliikkeissä ja joutuu pidätetyksi. Hänellä ei ole henkilöpapereita, hän päätyy sairaalaan. Perheen solmu alkaa purkautua. Pian veljekset alkavat uhmata isää yhdessä, he eivät enää välitä. He uskaltautuvat ulos kadulle.

Kävelyllä he törmäävät Moselleen. Elokuvantekijä on ensimmäinen, joka käy pojilla kylässä.

Dokumenttielokuva The Wolfpack kuvaa lopulta selviämistä. Isä on ollut kontrolloiva, mutta hän on antanut lasten katsoa elokuvia ja kuunnella musiikkia. Perheen dvd-kokoelma oli laaja ja karttui koko ajan, lopulta elokuvia oli hyllyssä viitisen tuhatta.

Elokuvat täyttivät poikien mielen. ”Elokuvat olivat syy elää”, sanoo yksi pojista dokumentissa.

Elokuvista veljekset kirjasivat ylös vuorosanoja, kirjoittivat niitä puhtaaksi kirjoituskoneella, esittivät sitten teoksia keskenään. Pyssyt olivat itse rakennettuja. Rooliasuja he askartelivat teipillä ja liimalla muropaketeista ja joogamatosta.

Poikien suosikkielokuvien kärkeen kuuluvat Kummisetä II, JFK – avoin tapaus, Tuulen viemää sekä Taru sormusten herrasta. Myös Casablanca ja Citizen Kane mainitaan.

Angulon perheen tarina on outo, ja The Wolfpack voisi elokuvana olla sosiaalipoliittinen kauhudokumentti. On tapahtunut vääryyksiä, joista voisi olla vaikea toipua. Yllättäen The Wolfpack huokuu elokuvana iloa, ystävällisyyttä ja onnellisuutta.

Elokuva kuvaa riemunhetkiä vapaudessa; miltä tuntuu olla ensimmäistä kertaa junassa, uimarannalla Coney Islandilla ja syömässä popkornia elokuvateatterin hämärässä. Elokuvassa riemu on erityisen valtavaa kotivideoissa, joissa pojat juoksevat leikeissään eteiskäytävällä. Lopulta lapset pääsevät kirmaamaan myös äidin rakastamaan luontoon, poimimaan omenia suoraan puusta Michiganissa.

Dokumentti näyttää pojat avoimina, kohteliaina ja suloisen viattomina. Dokumentin jälkeen osa pojista on vaihtanut nimeä ja leikannut hiuksensa, osa perustanut oman elokuvayhtiön, osa alkanut seurustella. Äidin rakkaus ja elokuvakokoelma ovat pelastaneet lapset, ohjanneet heidät lapsuudesta aikuisuuteen.

Elokuva on sittenkin pelastuskertomus.

Docpoint
Angulon veljeksistä viisi ryhmäkuvassa.
Angulon veljeksistä viisi ryhmäkuvassa.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat