Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

HS Kirjaston viikon kirjassa vuoden 1918 joukkomurha ei vanhene – voit ladata kirjan nyt

Kulttuuri
 
Vesa-Matti Väärä
Leena Lander kotonaan Piikkiössä lokakuussa 2015.
Leena Lander kotonaan Piikkiössä lokakuussa 2015. Kuva: Vesa-Matti Väärä

Leena Landerin alkujaan keväällä 2010 ilmestynyt romaani Liekin lapset kysyy, pitäisikö vuoden 1918 sisällissodan murhista nostaa vihdoinkin syytteitä.

Murha ei vanhene koskaan.

Landerin näkemyksen mukaan vuonna 1918 Suomessa murhattiin monia. Liekin lapset loikkaa loppupuolella kunnolla ulos kehyksistään ja kysyy, pitäisikö murhista vihdoin nostaa syytteitä.

Niin, pitäisikö? Niistä on nyt 98 vuotta.

Kysyminen on romaanin oikeus. Vastaaminen on yhteiskunnan tehtävä. Yhteiskunta olemme me.

Lander on koko pitkän uransa ajan lukeutunut niihin kirjailijoihin, joille kysyminen on enemmän kuin oikeus: se on velvollisuus.

Siksi ei ole yllätys, että Liekin lapset myös vastaa sen verran, että ainakin kyseistä ajankohtaa ja silloisia tapauksia pitää tutkia. Jotta poliittisten suhdanteiden varsinkin takavuosina eri suuntiin usuttamat liekit joskus laantuisivat.

Romaanista käy ilmi, että Lander on lukenut liki kaiken, mitä vuoden 1918 tapahtumista on kirjoitettu. Asettuminen heikkojen puolelle on hänen katsannossaan kaunokirjallisuuden tehtävä.

Heikkoja ovat tietysti häviäjät, kuten ne viisikymmentä miestä ja poikaa, jotka voittajat marssittivat toukokuussa 1918 Halikon Märynummelle, sotatoimista alun alkujaankin syrjään jääneessä Varsinais-Suomessa, komensivat kaivamaan ja ampuivat, kymmenen kerrallaan.

Yksi romaanin neljästä keskushenkilöistä kuuluu marssittajiin, mutta ei häntä voi voittajana pitää, sillä se vuosi, se vihan ilmapiiri ruhjoi koko myöhemmän elämän.

Hänestä, yksilöstä, kannan ottaminen olisi ollut mieletöntä, mutta puoli piti silti valita, tehdä vastoin itseään. Olla suurin piirtein se, joka hänen oletettiin olevan. Muunlainen toiminta olisi merkinnyt itsensä tapattamista suin päin.

Kyllä Lander hiukan syyllisiäkin etsii, ja myös löytää – Märynummi on tositapaus – mutta keskittyy ennen muuta hahmottelemaan mekanismeja, jotka jakoivat Halikon pienen ja kirjailijalle omasta lapsuudesta tutun Vartsalan sahayhdyskunnan tyttöjä ja poikia eri leireihin ja kuoppiin.

Miten siinä niin kävi?

Kerronta etenee jännitysnäytelmän tavoin. Muuan rahatöistä ja parisuhteesta mökkiläiseksi irrottautunut nykymies selvittelee Kansallisarkistosta ja eri dokumenteista, mitä omille sukulaisille ja heidän ystävilleen tapahtui. Hän olemme me, jotka haluamme tietää.

Tietää niistä, joiden tarina alkaa kirjassa jo vuonna 1903. Harjuloita on Landerin romaaneissa usein. Nyt tavataan muun muassa Saida Harjula, joka oli seitsemänvuotias, kun ”työväenpuolue järjestäytyi Forssan kokouksessa Suomen sosiaalidemokraateiksi”.

Halikonlahden rannalla sijaitsevalla Vartsalan sahalla työt jatkuvat ja lankkunippuja kulkee miesten olkapäillä laivoihin, jos meri on auki ja talouden suhdanteet hiukankin tolkuissaan. Siinä missä Linna kuvaa maalaisköyhälistöä, Lander tarkentaa teollisuusproletariaattiin.

Pohjantähdessä on pappila, Liekin lapsissa Joensuun kartano –se sama, josta parhaillaan pitää hyvää huolta superrikas Björn Wahlroos.

Ihmeellinen toteutuu, takahikiä alkaa niveltyä osaksi suurta maailmaa. Avartumisen aineellisia siunauksia tosin ei juuri näy hellahuoneissa.

Silti viriää toivo.

Lander rakentaa lentämisestä uudistus-idealismin vertauskuvan: kaipa sortovaltakin voidaan voittaa, kun kerran Wrightin -veljekset Amerikassa voittivat jo painovoimankin.

Kirja alkaa valtiorikosylioikeuden punavanki Joel Tammistoa koskevilla pöytäkirjoilla. Joel rakentaa lentokonetta, hänen paras ystävänsä kiviaitaa. Joel on heistä se suurempi rikollinen, hän kun haluaa ajaa muidenkin asiaa eikä vain omaansa.

Vuosi 1918 opettaa Joelille, että hän kuuluu niihin, jotka ”tietävät turhaan”: ylemmäksi haluavien paikka on maassa. Tai mullan alla.

Väinö Linnan trilogia antoi luvan puhua ja avasi silmiä yli 50 vuotta sitten. Enää romaanilla ei voi olla samaa tehtävää. Silti näkemyksiä vuoden 1918 tapahtumista ja merkityksestä ovat Landerin lisäksi viime aikoina laatineet muutkin kirjailijat, kuten Kjell Westö, Antti Tuuri, Anneli Kanto ja Raija Oranen.

Elokuviakin on saatu. Puhumattakaan tutkimuksista; taannoinen 90. tasavuosi nostatti melkein tulvan ja pian täyttyvä satavuotismuisto on jo alkanut nostattaa uutta.

Kauhuvuoden suureen kuvaan Liekin lapset tuskin tuo ihan uusia piirteitä.

Landerin romaanin hätkähdyttävä voima nousee humaanista kokonaisnäkemyksestä, siitä miten molemmilla puolilla sekä leirien välillä ollaan täsmälleen samoja lapsia, ennen kuin törmäillään, rimpuillaan, antaudutaan ja muokkaannutaan väännöksiksi –aikuisiksi, kansalaisiksi, vihollisiksi.

Ainoan karskisti karrikoidun luonnekuvan ja samalla pääkonnan roolin Lander langettaa ruotsalaiselle ylioppilaalle, minkä voisi tietysti tulkita sovittelevaksi väistöliikkeeksi kotikentällä. Mutta tuskin se sitä on, silkkaa lainaa varsinaissuomalaisesta historiasta vain.

HS Kirjasto on Helsingin Sanomien iPad- ja Android-tablettisovellutuksista löytyvä lähes kolmensadan sähkökirjan kokoelma.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat