Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Voiko natsia rakastaa? Natsit ovat meille pakkomielle, sillä ideologia sen takana ei ole kuollut

Kirjasesonkia tai tv-viikkoa ei ole olemassa ilman natseja, sillä meidän on helppo kuvitella itsemme Kolmanteen valtakuntaan

Kulttuuri
 
Sanna Kangasniemi Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja.
Spielbergin Schindlerin lista tuli ensi-iltaan 1993.
Spielbergin Schindlerin lista tuli ensi-iltaan 1993.

Räkäitkuinen Vesa-Matti Loiri juoksee junan perässä äitiä huutaen. Turhaan. Juna menee ja vie mukanaan äidin sekä Fritz-sedän.

Fritz, paha natsi, tempaa pois Jaken rakkaan äidin.

Oulussa vuonna 1962 kuvatun Mikko Niskasen Pojat-elokuvan loppukohtaus on hieno. Itse asiassa niin hieno, että olen nähnyt siinä tiivistettynä koko kuvan saksalaisista Suomessa sodan aikana.

Tajusin asian, kun vuodenvaihteessa luin itseni keskelle moraalisia pohdintoja.

Katja Ketun Kätilö, Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat ja Heidi Köngäksen Dora, Dora avasivat rakkauden kautta uusia näköaloja. Kaikissa noissa kolmessa nimittäin on yhtenä osana rakkaus ”tavallisen” ihmisen ja natsin välillä.

Hapuilevat pohdintani kulkivat seuraavantyyppisiä ratoja:

Miten en ollut koskaan ajatellut, että saksalaisten sotilaiden ja siviilien kohtaamiset saattoivat olla ennen kaikkea ihmisten kohtaamisia? Sotilaathan olivat käskettyjä sotimaan, eikö niin? Olivatko he kaikki väistämättä pahoja?

Itkevä Jake, paha Fritz.

Entä jos Jaken äiti ja Fritz rakastivat toisiaan?

Mihin rakkaus asettuu natsismin aiheuttamissa moraalisissa kysymyksissä?

Historioitsija Richard J. Evans, joka tunnetaan parhaiten Hitlerin Kolmatta valtakuntaa käsittelevästä tutkimuksesta, kirjoitti viime vuonna Guardianin artikkelissaan Why are we obsessed with the Nazis?, miten yksi syy alati jatkuvalle natsikiinnostuksellemme on juuri se, että natsismi syntyi 1930-luvun Saksassa.

Natsismi syntyi modernissa valtiossa, joka oli kehittynyt sekä kulttuurin että teknologian alalla. ”Se tekee meille helpommaksi kuvitella itsemme heidän tilanteeseensa ja miettiä, mitä olisimme tehneet, jos olisimme eläneet Kolmannessa valtakunnassa.”

Mitä todella?

”Pölystä huolimatta puhtaat saappaat. Olalla filmikamera. Jonkinlainen upseeri natsoista päätellen, mutten minä niitä arvoja silloin tajunnut. Gestapon viitta ja salamat olkapäillä. Niskassa keikkuva koppalakki ja siinä se pelottava ja kiihottava pääkallon kuva.”

Katja Ketun lappilainen kätilö tietää heti natsiupseeri Johanneksen nähtyään, että ”jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi”.

Epookkidraaman romansseista viehättyneen on helppo kuvitella itsensä Parkkinan pölyiseen tienristeykseen, jossa Vikasilmäksi sanotun kätilön elämään ilmestyy kaunisvartinen natsi, Lappiin itärintaman joukkoteloitusten kauhuista komennettu.

Entäpä jos juuri hän tuntuu Siltä Oikealta? Mitä sitä itse tekisi kesäkuun yössä, sodan mielettömyydessä, kun ”Kannakselta kuului palaavan pelkkiä ruumissäkkejä”?

Tuomitsisi yksilön osana tuomittavaa tai vähintäänkin epäilyttävää järjestelmää? Vai sulkisi natsin pois ja kohtaisi ihmisen?

Natsit todella ovat meille suoranainen pakkomielle. Ei kulu kirjasesonkia tai tv-viikkoa ilman heitä.

Helposti ajattelee, että niin on aina ollut. Evans avaa artikkelissaan kuitenkin sitä, miten natsismia käsittelevässä tutkimuksessa on ollut monenlaisia vaiheita – ja että nykyinen moraaliin keskittyvä näkökulma on varsin uusi.

Pitkään sodan jälkeen kaikki Hitleriin liittyvä jätettiin suurimmaksi osaksi vaille huomiota. Nürnbergin oikeudenkäynnit olivat käynnissä, mutta niissäkin keskityttiin enimmäkseen ”sotarikoksiin”. Keskitysleirit tai se, mitä tapahtui ennen vuotta 1939, eivät olleet keskiössä.

Oikeudenkäyntien loputtua ne unohdettiin melko nopeasti, ja Saksassa tapahtui eräänlainen kollektiivinen muistinmenetys.

Vasta 1960-luvulla Saksassa kiinnostuttiin siitä, miten ja miksi natsit olivat nousseet valtaan. 1970-luvulla huomiota alettiin kiinnittää siihen, miten ”tavalliset” saksalaiset olivat eläneet arjessaan: miten he olivat tukeneet tai vastustaneet hallintoa.

1990-luvulla alettiin tutkia tuomareiden ja lääkäreiden osallisuutta hirmutöihin. Esiin nousivat myös ”tavallisten” sotilaiden itärintamalla suorittamat julmuudet.

1990-luku oli myös se vuosikymmen, jolloin holokaustin muisto tuli osaksi amerikkalaista ja eurooppalaista valtakulttuuria. Steven Spielbergin Schindlerin lista tuli elokuviin, kun olin 16, ja vaikka olin tietenkin kauhistunut natsien teoista jo koulun historiantunneilla, vasta nyt itkin silmäni punaisiksi.

Punatakkinen tyttö piiloutuu sohvan alle, harhailee yksin kaduilla, kipataan ruumisläjään.

Miten se voi tapahtua, miten sen voi kestää.

”Kaikkien näiden ihmisten, pojankoltiaisten, romukauppiaiden ja lakaisijoiden silmien edessä SS-Hauptsturmführer käyttäytyi tuolla tavalla, antoi naisen juosta kadulle yövaatteissa, antoi juosta autoon hyvästelemään, vaikka tuuli oli liimannut yöpaidan reisiin, ja antoi silkin liukua naisen harteilta ja palkitsi paljastelun koskettamalla tämän korvaa. -- Edgar oli nähnyt miten sotamorsianten kanssa oltiin, tässä ei ollut kyse siitä. Tuollaisen eleen jokainen varaa elämässään vain yhdelle, monien kohdalle sellainen ei satu koskaan.”

Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat ei typisty tähän yhteen Elämää Suurempaan Rakkauteen, mutta juuri sillä se osaltaan avaa niitä moraalisia dilemmoja, joita minulle aiemmin edusti lähinnä Pojat-elokuvan itkevä Jake.

Samoin on Dora, Doran laita. Siinä natsi Suomessa on nainen, Annemarie, Lapissa vierailevan varusteluministeri Albert Speerin sihteeri.

Annemarie sanoo itselleen, kun kuulee ikäviä: ”minähän olen vain konekirjoittaja”. Suhteeseen suomalaisen tulkin kanssa ryhdyttyään hän lopulta joutuu pohtimaan omien tekojensa oikeutusta.

”Pitelen pientä varpusta kämmenissäni ja puristan sen hengiltä, tunnen miten se nytkii ja lakkaa lopulta hengittämästä.”

Miksi olemme niin pakkomielteisiä natsien suhteen?

Richard J. Evans päättää artikkelinsa siihen, että me olemme pääsemättömissä natseista.

Toisin kuin vaikkapa Stalinin hirmutekoja, ei Hitlerin tekoja voida nimittää keskiaikaisiksi tai barbaarisiksi. Stalinin ideologia haudattiin kommunismin romahtaessa, mutta Hitlerin juttu ei ole kadonnut maailmasta mihinkään: rasismi. Aate, joka asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan ”rodun” tai etnisen taustan takia.

Rasismi nostaa taas rumaa päätään ja asettaa meidät moraalisten kysymysten äärelle – sellaisten, joihin kykenemme eläytymään, koska ne tapahtuvat modernissa yhteiskunnassa, johon meidän ei tarvitse kuvitella itseämme.

Elämme siinä.

Voiko rasistia rakastaa?

Spielbergin Schindlerin lista tuli ensi-iltaan 1993.
Spielbergin Schindlerin lista tuli ensi-iltaan 1993.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat