Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Kansa on jäänyt Suomessa aina vallan jalkoihin

Timo J. Tuikan poliittisen historian pikakelaus ilkkuu pontevasti kaikkiin suuntiin

Kulttuuri
 
Veli-Pekka Leppänen
Tommi Anttonen
Timo J. Tuikka.
Timo J. Tuikka. Kuva: Tommi Anttonen

Poliittinen historia Timo J. Tuikka: Vuosisadan sankarit ja pelurit. Otava 525  s.

Tohtori Timo J. Tuikka (s. 1975) on kirjoittanut varsin omintakeisen historiateoksen. Erikoisuus ei niinkään synny aiheesta, ”kansanvallan hurjasta historiasta 1905–2015”, vaan hänen Vuosisadan sankareissa ja pelureissa ruokkimistaan kielileikeistä ja roiseista ilmauksista. Tuon tuosta hän jää riman ja vesirajan alle.

Tuikka hamunnee kohti hannusalamamaisia makutottumuksia, joissa samaan lauseeseen luontevasti sekoittuu valtiosääntöä ja proletariaatin karkeampaa häpykarvoitusta. Mutta hän ei yllä lähellekään, proosan laji on jo väärä, ja tuloksena koko lailla vulgääriä jätkäilyä.

Paikoin kyllä osuu, kuten kiteytyksessä 1930-luvun IKL:stä: ”Äärioikeistolaispapit sotkivat politiikan ja uskonnon veriseksi kostosanomaksi. Sana muuttui vihaksi.”

Alussa Tuikka toteaa: ”Jottei kenellekään jäisi epäselväksi, painotettakoon, ettei kirja ole tutkimus, vaan lähinnä pahoin venähtänyt esseevastaus.”

Ja vastaus mihin? Lyhyesti: suomalaisen demokratian syntyyn, kuoppaisiin vaiheisiin ja nykytilaan – ei se ole mitätön kuvauksen tavoite.

Hän tulkitsee, että kansan ja vallan vaivalloisessa kanssakäymisessä on kansa toistuvasti saanut päähän taputettavan vähäpojan osan. Hyvä, että joku sanoo kirkkaasti demokratian pärjänneen usein huonommin kuin paremmin. Poikkeusoloja, -tilaa, ja -lakia piisaa pitkin itsenäisyyden vuosisataa.

Mutta siihen nähden, miten usein Tuikka kansaan vetoaa, tämä ”kansa” nousee lopulta niukalti esille.

Tähtäin pysyy kautta linjan yhteiskunnan yläkerroksissa eikä teos riko poliittisen historian klassisia ratoja. Sitä vastoin Tuikka jaksottaa kansanvaltamme kiintoisasti ”horjuvaan demokratiaan 1905–1939”, ”demokratian poikkeusaikaan 1939–1991” sekä ”lottoparlamentarismiin 1991–2015”.

Ei yllätä, että Tuikan mukaan demokratia hankautui harsomaisen ohkaiseksi jatkosodan alun ja lopun hetkinä. Eikä vapaista onnenpäivistä nautittu sodan jälkeenkään: ”Ennakkosensuurin päättyessä lokakuussa 1947 Suomessa siirryttiin pitkällä liukumäellä 1970-luvun itsesensuuriin.”

Sikäli ote on kohdallaan, että hän naljailee tasapuolisesti politiikan kaikkiin leireihin.

Vanhaa periaatetta, että kutakin aikakautta on tarkasteltava sen omista lähtökohdista, hän ei kunnioita vaan sinkoaa jyrkkiä kantoja vuosikymmenten ylitse. Se on tutkijan roolissa luvatonta, mutta menköön tällaisessa täysvallattomassa kommentaarissa.

Tarpeettomia ovat jaksot, joissa Tuikka tuo oman elämänsä (aika vähäisiä) poliittisia rivikokemuksia – tai tekee ehdotuksiaan ”puoluedemokratian valuvian korjaamiseksi”. Oman äänestyslakon kuuluttaminen on yhtä turhaa sekin.

Vaikka Tuikka jättää lähteensä tekstiin merkitsemättä, pohjana on vakaa pino historian ja politiikan kirjallisuutta. Lukeneisuus suo hyvän alustan hänen monille näkemyksilleen ja väitteilleen, joista kuulisi mielellään sananvaihtoa.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat