Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Avioeron ja lapsen kuoleman välillä kirjailija kirjoitti

Myydäkseen kirjoja on kirjailijan oltava valmis avautumaan omista traumoistaan, kirjoittaa kolumnisti Tiina Raevaara

Kulttuuri
 
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on kirjailija.

Vietin flunssapäivää katsellen Areenasta, kuinka toimittaja Martin Krasnik haastatteli Lars von Trieriä. Se pisti ajattelemaan taiteilijoiden ja omakohtaisista syistä erityisesti kirjailijoiden julkisuuskuvaa.

Kotimaisen kirjallisuuden nimikkeitä julkaistaan nyt noin kaksinkertainen määrä verrattuna vuoteen 1980. Kirjat tappelevat keskenään näkyvyydestä. Jos kirja ei näy julkisuudessa, sen olemassaolosta ei tiedetä eikä sitä osteta.

On selvää, että kaunokirjallisuus nousee julkisuuteen entistä kirjailijavetoisemmin. Sama ilmiö on näkyvissä muilla taiteenaloilla ja vaikkapa politiikassa.

Toimittajia kiinnostavat ihmiset ja heidän tarinansa – tai ehkä median murroksen ruuhkauttamat toimitukset kokevat helpommaksi tarttua asioihin henkilöiden kuin laajojen ilmiöiden kautta. Suomessa julkisuutta tuntuvat nyt saavan erityisesti kirjat, joiden aihe liittyy niiden kirjoittajiin. Toimittajan on helppo löytää tulokulma juttuunsa, kun kirjailijassa itsessään tiivistyy kirjan aihe.

Sofi Oksanen voi itse edustaa kirjojensa Viro-aihetta. Anja Snellman voi puhua erityisherkkyydestä paitsi romaaninsa teemana, myös omana ominaisuutenaan. Kun Kari Hotakaisen Luonnon laki julkaistiin, lehdet olivat täynnä juttuja auto-onnettomuudesta selviämisestä. Kolariin oli Hotakaisen lisäksi joutunut kirjan päähenkilö.

”Mistä hän olisi valmis kertomaan?” kysyi toimittaja, kun kustantamon tiedottaja tyrkytti kirjaani (ja siis minua) aiheeksi lehteen. Kirjailijalle suhde julkisuuteen on kuin käänteistä terapiaa: Pitäisi tunnistaa itsestään tai elämästään ongelma, johon toimittajan olisi helppo tarttua. Jos sellaista ei heti ole mielessä, kannattaa käyttää aikaa sen hahmottamiseen.

Kun katselin Lars von Trierin haastattelua, hurjistutti rooli, johon toimittaja itsensä asetti. Hän pureutui von Trierin elämän kipukohtiin terävyydellä, joka herätti vastareaktioita haastateltavassa. Toimittaja ei kuitenkaan ole terapeutti.

Mitä taiteilijalle jää käteen, kun toimittaja käy hänen elämäänsä läpi jutunaiheita löytääkseen? En usko, että Krasnikin toiminta edisti von Trierin toipumista alkoholismistaan.

Olen ollut huomaavinani kirjailijakollegoissani omaelämäkerrallisen kirjoittamisen trendin. Entä jos henkilöitynyt kirjajulkisuus alkaa vaikuttaa kirjailijoiden aihevalintoihin?

Omasta elämästä kumpuavaa kirjoittamista en tuomitse. Jos nerokas romaani tarvitsee syntyäkseen omaelämäkerrallisen lähtökohdan, olkoon niin. Lapsen kuolemasta kirjoittaminen voi olla ratkaisevan tärkeää vertaistukea saman kokeneille.

Mikään aiheen valinnan tapa ei ole lähtökohtaisesti väärä. Ymmärrän myös median tarpeen nostaa esiin ihmisläheisiä tarinoita.

Silti tulevaisuus mietityttää. Muuttuvatko taiteilijat traumakimpuiksi, joiden elämä ja tuotanto ovat täynnä alkoholistivanhempia, avioeroja, onnettomuuksia, masennusta, itsemurhayrityksiä ja lääkkeiden väärinkäyttöä? Pitääkö elää traumaattinen elämä, jotta ylipäätään kannattaa ryhtyä taiteilijaksi – ja pitääkö jo vauhtiin päässeen taiteilijan käpertyä traumojensa ympärille, pitää ne pinnassa, jotta aiheesta puhuminen toimittajalle olisi luontevaa?

Vielä kun kaiken kriiseilyn ja henkisen tasapainottomuuden keskellä pystyisi tekemään taidetta.

Palstalla vuorottelevat Tiina Raevaaran kanssa Mikko Rimminen, Henkka Hyppönen ja Pirkko Saisio.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat