Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Poliisin ”arkea” kuvaavat tosifiktiot ja somessa norkoilu voivat hämmentää

Kulttuuri
 
Mikko Rimminen
Kirjoittaja on kirjailija.

Tuli avattua pitkästä aikaa radio. Uutisissa kerrottiin tuoreeltaan kupittaalaisessa böbilässä paljastuneista hyytävistä väkivaltaisuuksista. Puhelimen päähän oli saatu Valviran edustaja, joka kommentoi epäilyjä toteamalla, että ehkä parempi ensin tutkia ja vasta sitten hutkia.

Lyhyestä, notkahtavasta hetkestä jäi outo jälkitunne. Ensin tuli surku virkamiesparkaa, joka ei viranhaltijuutensa tähden voi oikein puhua mitä sylki suuhun tuo. Seuraavaksi kävi mielessä, että noinkohan virkamiehillä ja viranhaltijoilla on samasta syystä myös yksityiselämässään helpompaa.

Virkamiehen kryptisehköstä lausumasta ei tainnut nousta kohua ja nopeasti unohdin sen itsekin, mutta asia palasi mieleen lukiessani Ylen artikkelia, joka kertoi muun muassa siitä että poliisin – virkamiehiä hekin – kommunikaatioeväisiin kiinnitetään yhä suurempaa huomiota. Jo poliisiammattikoulun pääsykokeissa taito kirjoittaa (erotuksena esimerkiksi välttävään kirjoitustaitoon) ajaa kuntokokeen ohi.

Nyky- ja meikämuotoisen yhteiskunnan perusrakenteisiin kuuluu aina vihanta jurputus virkamiesten sanomisista ja sanomatta jättämisistä, mutta nyt tähän on siis ilmeisesti luvassa muutos.

Toivottavasti asiaohjelmiin sentään yhä löydetään jostain myös vanhan liiton mörköjä urahtamaan pari ulkoa opeteltua morfeemia.

Varsinaisia sammakoita sujuvasanaisempienkaan poliisien suusta ainakaan julkisesti harvoin putoilee. Vanhan sanonnan mukainen kombinaatio, jossa yksi poliisi osaa lukea ja toinen kirjoittaa, onkin taktisessa mielessä verrattomasti tehokkaampi kuin se, että molemmat kehräisivät ilmoille silkkaa kaunopuhetta.

”Nykypoliisin” julkiprofiilissa haastavinta tavalliselle sukankuluttajalle saattaakin olla kommunikaatiokanavien monenkirjavuus ja tämän myötä heräävä epävarmuus siitä, minkä lajin kommunikaatioviitekehyksessä poliisin itsestään antamaa kuvaa pitäisi lukea: ”virallisuus” ja ”fiktio” ovat aina liukuneet toisensa lomaan varsin sujuvasti siellä, missä valtaa on ja sitä käytetään.

Se, että poliisi ennen jakoi sakkoja ja luuvitosia ja nykyään jotain epämääräisiä, ilmeisesti huumorilla silattuja varoituksia Instagramissa, ei ole ainakaan yksiselitteisen... No, yksiselitteistä.

Syypää – tai pääsyyllinen – tälle kaikelle löytynee tietysti jostain television ja internetin välimaastosta: yhtäältä poliisin ”arkea” kuvaavista tosifiktioista, toisaalta poliisin omasta aktiivisesta somessa norkoilusta. Yhteistä edellisille on ennen kaikkea tikahduttava lupsakkuus.

Yksi luotettavaksi todetun lähteen esittämä kauhuskenaario onkin, että Suomessa, maassa, jossa ei luotettavien lähteiden mukaan tarvitse pelätä poliisia ja jossa viranomaisiin voi luottaa, on käynnissä poliisivaltioon tähtäävä salahanke, jossa sadat tuhannet tietoverkkoon hajautetut kopiot konstaapeli Reinikaisesta vapautetaan yhtäaikaisesti alistamaan kansa leppoisuutensa ikeeseen. Pitäkää foliohatuistanne kiinni!

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat