Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Taide ei roiku kiinni tässä ajassa, vaan vaatii mielikuvitusta ja kykyä asettua muualle

Kulttuuri
 
Mikko Rimminen
Kirjoittaja on kirjailija.

Huonoina aikoina, jollaisia kaikki ajat kai enemmän tai vähemmän ovat, on usein tapana syyttää yhteiskuntaa ja kulttuuria monenmoisista puutteista, kuten vaikkapa ”näköalattomuudesta” tai ”mielikuvituksettomuudesta”. Samaan hengenvetoon on suosittua hinkua esimerkiksi ”luovuuden” perään.

Mielikuvituksettomuudesta muistuttelu on tietysti jonninmoisessa ristiriidassa sen kanssa, että samaan aikaan kärkkäys puhua mielikuvien voimasta, mielikuvamarkkinoinnista ja mielikuvateollisuudesta on väkevä. Mutta tällainenhan on, sanoisi joku, viime kädessä mielikuvituksetonta ja siten sovinnaista.

Mielikuvateollisuudesta puhuttaessa kohdistin on monesti mainonnassa, jolle harvoin asetetaan samanlaisia vaatimuksia kuin esimerkiksi kaunokirjallisuudelle. Karkea jako kertoo tarpeellisen: yksittäinen mainos on yleensä joko hyvä tai paska; kirja sen sijaan voi olla joko hyvä, paska tai ihan mielenkiintoinen.

Taideteoksen kohdalla kuvan ja mielikuvan välinen suhde on siis ainakin hieman kiharaisempi kuin kaupallisen viestinnän, jossa (etukäteen punnittu ja ikään kuin itselaukeava) mielikuva pönkittää vapaan abstrahoinnin sijaan juuri mielikuvaa itseään.

Mielikuvien ja mielikuvituksen välistä eroa ei ehkä ainakaan sanatasolla kannata kuitenkaan ruveta ylen määrin pöyhimään, koska jo ilmaisu ”kuvitus” kuulostaa vähän niin kuin varsinaisen käntyn päälle vuollulta kevytjuustolta.

Kirjallisuutta tökittäessä puheet mielikuvituksettomuudesta sen sijaan naittuvat usein aikaan: ainakin ikääntymisen näkökulmasta maailma ja todellisuus näyttävät sylkevän silmille verrattomasti mielikuvituksellisempia hirveyksiä kuin millaisia mielikuvitus kykenisi kuunaan loitsimaan.

Olettamus siitä, että kirjallisuuden pitäisi olla jollakin tavalla ”ajassa kiinni” onkin usein vaarallinen jollei muuten, niin ainakin tekstin toimintaedellytysten kannalta. Jos romaani nojailee liian mukavasti vaikkapa tamperelaisen kunnallispoliitikon muslimipenskakommentteihin, on itse taideteelmä vaarassa ennen pitkää mitätöityä, koskapa kukaan ei enää neljän vuoden päästä muista kyseistä merkkipäivää.

Taide ei roiku kiinni tässä ajassa, sillä sen perustava luokka on konditionaali; tähän taas tarvitaan mielikuvitusta, jossa ei lopun perin ole kysymys nokkeluudesta, omaperäisyydestä tai – taivas varjele – innovatiivisuudesta, vaan kyvystä ja tahdosta asettua ”muualle” ja ”toiseen”.

Ylläolevaa verrattomasti terävämmin asian on muotoillut Italo Calvino, joka puhuu mielikuvituksesta ”mahdollisuuksien ja olettamuksien varastona, johon sisältyy sekä se, mitä ei koskaan ole ollut olemassa että se, mitä ei koskaan tule olemaan, mutta joka olisi voinut olla olemassa.”

Lauselmaan sisältyy olennainen sekä taiteesta että mielikuvituksesta, jotka molemmat edellyttävät myötäelämistä (tai -olemista) olevaisen kaikilla tasoilla ja sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Samaa avaraa eetosta pönkittää myös Calvinon lihallis-abstrakti havainto Danten Jumalaisesta näytelmästä: ”mielikuvitus on paikka jonne sataa sisään”.

Ja opinkappaleeksi edellisestä käyköön ainakin se, että juuri jotain on aina syytä pitää auki. Jotain rajaa.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat