Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Musiikki kuuluu kaikille – huippuviulisteille ja koulun laulukokeissa traumatisoituneille

Pekka Kuusiston kaltaiset musiikin villilapset vapauttavat klassisen musiikin menneisyyden teemapuistosta, kirjoittaa kulttuuritoimittaja Laura Airola.

Kulttuuri
 
Laura Airola Helsingin Sanomat
Juhani Niiranen / HS
Kaikki musiikki syntyy ilmaisutarpeesta. Kari Aalto purkaa tunteitaan punkin keinoin.
Kaikki musiikki syntyy ilmaisutarpeesta. Kari Aalto purkaa tunteitaan punkin keinoin. Kuva: Juhani Niiranen / HS

Vihaan klassista musiikkia.

En itse asiaa, vaan sen sivuvaikutuksia.

Kerron miksi. Se johtuu hajumuistosta, jossa sekoittuvat konservatorion akustiikkalevyissä hautova pöly ja paleltunut eväsmandariini. Ja siitä, että tein kahdeksanvuotiaana soitinvalinnassa ratkaisevan virheen, kun valitsin pianon. Pianistit eivät päässeet bändeihin. Heidät oli tuomittu harjoittelemaan yksin, pimputtamaan sonaatteja pienessä kopissa, kun muut tööttäsivät soittokunnissa tai jamittelivat jousiorkestereissa.

Vihaan musiikin institutionalisoimista, karsinoimista, elitisöitymistä, pompöösimäistymistä. Kun joku kalpea, kymmeneksi vuodeksi harjoituskoppiin teljetty soittaa Bachia konserttitalossa hajuvesissä uiskennelleelle yleisölle, se on mielestäni – Platonin filosofiaa soveltaen – niin kaukana musiikin ideasta, kuin vain mikään voi olla.

Sen sijaan silloin, kun yli 5 000 ihmistä joikaa karjalaista kansanlaulua Pekka Kuusiston johdolla Lontoon Royal Albert Hallissa, ollaan jo lähellä musiikin ideaa. Tai kun huippusopraano Anu Komsi vetää yhteislauluna tunnetuimpia ooppera-aarioita perjantai-illan valssiin antautuneelle raspikurkkukuorolle kokkolalaisen baarin terassilla. Silloin voi jo puhua elävästä musiikista.

Esa Melametsä
Kokkolan Oopperakesän taiteellinen johtaja Anu Komsi ja ohjaaja Samuli Reunanen Kokkolassa 2011.
Kokkolan Oopperakesän taiteellinen johtaja Anu Komsi ja ohjaaja Samuli Reunanen Kokkolassa 2011.

Rakastan musiikkia. Enkä tunne yhtään ihmistä, joka ei siitä nauttisi.

Väitän, että musiikki kuuluu kaikkien elämään. Se on tapa kanavoida tunteita. Kaikelle musiikille on paikkansa ja yleisönsä. Sillekin musiikille, joka ei löydä yleisöään, on ainakin se funktio, että se on tekijälleen arvokasta. Se tekee tekijänsä olemassaolosta kuuluvaa, auttaa päästämään ilmoille hämmingin elämän mysteerin äärellä.

Musiikki on luultavasti ihmisen vanhin keino ilmaista itseään, ja neurologi Daniel J. Levitinin mukaan aivomme ovat rakentuneet ymmärtämään sen hienostuneita sävyjä. Musiikki on värähtelyä. Kaikki mikä liikkuu, myös värähtelee jollain taajuudella. Jos ihminen saa värähdellä mukana, hän on osa suurempaa kokonaisuutta. Ehkä vain hiljaisuus voi olla ihmiselle yhtä tärkeää.

Historiallisina aikoina laulu on kuulunut ihmisten elämään – maissipelloille, satamiin ja juominkeihin. Arkkiveisu oli tavallisen kansan pääasiallinen uutislähde vielä pari sataa vuotta sitten. Eikä siitä ole kauaakaan, kun kaikki veisasivat virsiä kirkossa kerran viikossa. Nyt karaoke on korvannut virret ja töitä tehdään useammin luurit korvilla kuin laulaen.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat valmiiksi päättäneet, mitä heidän hautajaisissaan soitetaan. Tarjoilusta tai paikalle kutsuttavista ihmisistä he eivät ole lausuneet tavuakaan. Siitäkin voi päätellä, kuinka tärkeää musiikki on ihmiselämässä.

Yhtenä kesäiltana yllätin itseni ensin postmodernista oopperasta, ja sen jälkeen freestyle rap -keikalta. Molemmat lajit vaativat esiintyjiltä hillitöntä treenaamista, mutta molempiin tarvitaan myös synnynnäistä lahjakkuutta, ajattelin.

Usein lahjakkuutta korostetaan musiikkikasvatuksessa kuitenkin liikaa. Enemmän kyse on tottumuksesta, aistien herkistymisestä musiikille.

Vaikka musiikin kuuntelu on jokaisen ihmisoikeus, musiikin harrastaminen ei tunnu olevan. Olen tavannut läjäpäin ihmisiä, jotka ovat traumatisoituneet koulun pakollisissa laulukokeissa. Eihän kukaan tee kutosen laulusuoritusta, ellei häntä ole ahdistettu opettajan otsapoimujen varjoon laulamaan hepokattia maantielle poikittain, vuosittain. Musikaalisuustestit luovat kilpailuasetelman, joka vieraannuttaa vähemmän musiikin kanssa tekemisissä olleet lapset vieläkin kauemmaksi, ja saa heidät kuvittelemaan, etteivät he ole musikaalisia. Kaikki ovat, kaikki tässä universumissa värähtelevät. Toisille vaan laulettiin enemmän tuutulauluja kuin toisille.

Tajusin vasta aikuisena, etten osannut soittaa vuosien pianotuntien jälkeen mitään ilman nuotteja. Sitä taitoa, improvisointia, ei koskaan opeteltu soittotunneilla. Sen sijaan osasin lukea kohtuudella helpohkoja etydejä nuotista, ja niitä sitten soitin joskus kaupungintalon lounastilaisuudessa. Olin keskinkertaisuuden ytimessä. Tuttu talonmies tuli toivomaan sen jälkeen, enkö voisi soittaa jotain, mitä muutkin tuntevat.

Vasta suoritettuani hikoiluttavat matineat ja musiikin perustason, sain vanhan haitarin lainaksi, ja aloitin alusta. Soitin oikein huonosti, ja nautin musiikista.

Luojan kiitos, maailma muuttuu, ja siinä samalla jopa niinkin ruostuneet laitokset kuin konservatoriot ja ooppera. Innostunut 10-vuotias viuluoppilas esitteli äskettäin, mitä hän oli oppinut soittotunnilla: Star Warsin teeman. Se oli kiinnostanut eniten. Miksei kaikilta lapsilta kysytä, valitsevatko ne mieluummin Aaronin pianokoulu ykkösen vai suosikkielokuvien tunnusmusat?

Kaikkein kiinnostavin musiikki syntyy, kun kamarimuusikko pääsee keikan jälkeen irrottelemaan, takaisin värähtelyn äärelle suorittamisen ja toiveiden täyttämisen paineesta, tai kun Kari Aalto purkaa turhautumistaan jalkahoitajiin punkin avulla. Kiinnostavin musiikki lähtee aina ihmisestä itsestään, tarpeesta ilmasta jotain – vaikka kyllästymistä. Tylsimmillään musiikki on, kun se on ulkoa opeteltua – kuten taiteessa muutenkin.

Onhan niitäkin, jotka nauttivat vuosi vuodelta kryptisemmän nuottikuvaston lukemisesta, ja hyvä niin. Heistä tulee musiikin mestareita, jotka pystyvät lukemaan vaikeimpienkin nykymusiikkikappaleiden tekstuuria kuin puhelinluettelon sivuja. He lurittelevat meille virtuoottisia teoksia kohotetuissa tilaisuuksissa, ja voimme haltioitua. Se on hienoa. Mutta musiikissa on kyse niin paljon muustakin.

Platon päästeli historiankirjoittajien mukaan tällaisenkin viisauden: ”Musiikki on kasvattajista paras. Rytmi ja harmonia löytävät tiensä sielun salaisimpiin sopukoihin.”

Paitsi kasvatuksellisia, musiikilla on myös tutkittuja sielunhoidollisia vaikutuksia: Musiikintutkija Pirre Raijas väittää, että masennus ja ahdistus vähenisivät, jos ihmiset harrastaisivat enemmän musiikkia. Yhdessä soittaminen ja laulaminen lisäävät yhteenkuuluvuuden tunnetta. Musiikkiharrastus kehittää myös älykkyyttä, keskittymiskykyä ja luovuutta. Lapsella yhteismusisointi lisää luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Eiväthän nämä asiat voi kuulua vain niille, joiden vanhemmilla on varaa maksaa konservatorion lukukausimaksu!

Onnistumisen tunteet lienevät ihmiselle tärkeintä pääomaa. Onneksi uuden sukupolven musiikkikasvattajat minulle saakka suodattuneen otannan perusteella keskittyvät nykyään enemmän onnistumiseen kuin epäonnistumisiin. Ja jotkut vanhemmankin polven – Mauno Järvelän Näppäri-ideologian mukaan musisoiminen kuuluu ihmisten arkeen. Näppärit haluaa ”edistää musisoimisesta saatavan henkisen pääoman tasavertaista jakaantumista”. Kuulostaa juhlavalta, mutta toimii.

New Yorkerin musiikkikriitikko ja klassisen musiikin asiantuntija Alex Ross julistaa kirjansa Listen to this alkajaisiksi vihaavansa ”klassista musiikkia” – ei asiaa, vaan sitä nimitystä. Rossin mukaan määritelmä vangitsee villinä elävän taiteen ”menneisyyden teemapuistoon”.

”Kun ihmiset kuulevat sanan klassinen, he ajattelevat heti kuollut”, Ross kirjoittaa.

Ah, niinpä. Mitä jos unohdettaisiin määrittelyt ja puhuttaisiin vaan musiikista. Ja nautittaisiin siitä kaikki, kukin oman kiinnostuksen mukaan.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat