Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Morrissey on poliittisempi kuin koskaan, eikä hänen suosionsa vaikuta laantuvan

Morrissey saarnasi Flow-festivaalilla ”poliittista luokkaa” vastaan

Kulttuuri
 
Juha Metso
Morrisseyn esiintyminen päätti Flow’n lauantai-illan.
Morrisseyn esiintyminen päätti Flow’n lauantai-illan. Kuva: Juha Metso

Morrissey yhtyeineen Flow-festivaalilla

Viimeaikaisten mediakohujen valossa on ollut ilo, ettei The Smiths -yhtyeessä 1980-luvulla maineeseen nousseella Morrisseylla ole konserteissa ollut tapana saarnata kuin eläinoikeuksista.

Hänen vihansa ja katkeruutensa on kanavoitunut lihansyönnin vastustamiseen ja oman henkilökohtaisen elintilan alleviivaamiseen.

Se saattaa olla nyt historiaa. Samalla monien Morrisseyn fanien suhde idoliinsa saattaa muuttua, vaikka hänen suosionsa –– yllättävää kyllä – ei osoita minkäänlaisia lakastumisen merkkejä.

Flow’ssa 57-vuotias Morrissey muistutti fanejaan siitä, ettei ”poliittiseen luokkaan” ole luottamista. Poliittisen eliitin jäsenet kirjoittavat pelin säännöt keskenään mutta eivät välttämättä tiedä asioista sittenkään enemmän kuin me, hän paasasi välispiikissään. Yhdessä olemme voimakkaampia, oli hänen populistisen julistuksensa ydinsanoma. Sitten hän yhtyeineen aloitti World Peace Is None of Your Business -kappaleensa.

Morrissey on trollannut mediaa yli 20 vuotta samanlaisella rasismin ja äärioikeiston kanssa flirttailevalla kommenttiraidalla. Sitä on ollut aikaisemmin mahdollista perustella osin katkeruudella 1990-luvun alun New Musical Expressin masinoimaa media-ajojahtia kohtaan, osin Morrisseyn seksuaalisviritteisellä ihailulla skinheadejä ja muita työväenluokkaisia machokultteja kohtaan, ja osin sillä, että hän on kehittänyt mystisen, nostalgian virittämän ihannekuvan menneisyyden oikeudenmukaisesta (valkoisesta) Englannista, jonka perään hän haikailee.

Hänen vihansa on käsin kosketeltavaa ja tarttuvaa, kun hän ennen I’m Throwing My Arms Around Paris -kappaletta omistaa sen ”ystäville Nizzassa ja Pariisissa”. Hän ei omista sitä ystäville Aleppossa tai Istanbulissa, koska hänen maailmansa näyttää häneltä itseltään. Se on keski-ikäinen, valkoinen ja ihan täynnä huonosti kanavoitua aggressiota.

Morrissey ei toki ole hylännyt eläinasiaa. Hetkittäin hiukan laahaavan ja charmittoman konsertin yksi aidosti virkeitä hetkiä on, kun hän hyökkää vastustamaan ”eteläisten maiden likaista salaisuutta” eli härkätaisteluja. Hän laulaa härkätaistelijan kuolemasta (The Bullfighter Dies) sellaisella pitelemättömällä ilolla, että yleisökin hurraa mukana. Siis yleisö todella hurraa sille, että härkätaistelija kuolee, eikä kukaan jää itkemään. Sen lisäksi nähdään tietysti sama teollista lihantuotantoa äärimmäisellä raadollisuudella kuvaava video Meat Is Murderin taustalla, joka nähtiin edellisellä kerrallakin Helsingissä pari vuotta sitten.

Kuin jälkiruokana raastavaan Meat Is Murder -kokemukseen, hän soittaa perään Everyday Is Like Sundayn, yhden soolouransa suurimmista yleisösuosikeista, jonka aikana Flow’n uuden jättiteltan katsomo laulaa mukana kuin kymmentuhatpäinen jalkapallofanien lauma. Se on tietysti upeaa.

Morrisseyn ristiriitaisuuden redusoiminen kotimaattoman ja osin ehkä isänmaattoman miehen postmoderniksi kaipuuksi jotain oikeaa ja ihannoitavaa kohtaan peittää alleen sen, että hänellä saattaa ihan oikeasti olla poliittinen intressi, jota me vasemmistolaiset vihermädättäjä-popfanit emme allekirjoita tai ehkä edes ymmärrä.

Se, että hän on toistuvasti lausunut ihailevia sanoja populistisen ja nationalistisen Ukip-puolueen väistyvästä johtajasta Nigel Faragesta, ei ole vain liberaalin median trollausta, vaan hän näyttää todellakin identifioituvan vahvasti kliseiseen vihaiseen valkoiseen kesi-ikäiseen mieheen. Hänelle itselleenhän se ei tunnu olevan ongelma, päinvastoin. Ne hetket, jolloin hän antaa vihan viedä, ovat koko konsertin vahvimmat. Niissä on aistittavissa aivan uudenlainen viretila.

Muun muassa tästä syystä Morrisseyn ura vaikuttaa nyt kiinnostavammalta kuin vuosiin. Tulee olemaan loputtoman kiinnostavaa seurata, kuinka hän onnistuu yhdistämään perimmiltään liberaalin agendansa siihen ”poliittisen luokan” vihaan, joka nyt ruokkii hänen konserttejaan.

Kun hän minuuttia ennen kello yhtä yöllä saa tiedon, että hänen on lopetettava, hän hyppää suoraan kesän festivaalisetin viimeiseen kappaleeseen, joka on hänen ehkä kansallisesti värittynein hittinsä, Irish Blood, English Heart, vuodelta 2004.

Kun sitä kuuntelee, ei voi olla miettimättä, että onhan tämä todistusaineisto ollut ihan tässä silmiemme ja korviemme alla kaikki nämä vuodet. Mutta välittääkö kukaan? Flow’n yleisö ei ainakaan näytä olevan hylkäämässä sankariaan, en minä eivätkä muut. Sitä voi sitten ihmetellä.

Juha Metso
Morrissey kanavoi vihansa ”poliittiseen luokkaan” ja lihansyömisen vastustamiseen.
Morrissey kanavoi vihansa ”poliittiseen luokkaan” ja lihansyömisen vastustamiseen.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat