Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Alec Sothin valokuvat näyttävät amerikkalaisuuden ytimen – näyttely avautuu Helsingissä pian

Valokuvaaja Alec Soth sanoo vain etsivänsä erilaisia, persoonallisia ihmisiä, myös itseään, ei Amerikkaa.

Kulttuuri
 
Galen Fletcher
Alec Soth
Alec Soth Kuva: Galen Fletcher

St. Paul, Minnesota

Puunoksat olivat romahtaneet puoliksi vasten maata, mutta ne kasvoivat yhä lehtiä niin, että puun alla istuva poika saattoi kuvitella olevansa vihreässä luolassa suojassa maailman katseilta.

Luolassaan poika keskusteli ystäviensä kanssa. Heitä oli monta. Joskus poika pelkäsi, että joku kuulisi hänen äänensä ja pitäisi häntä omituisena.

Isän mielestä pojan pitäisi harrastaa urheilua, mutta poika luki mieluummin Huckleberry Finnin seikkailuja ja haaveili matkasta Mississippi-jokea alas.

”Isä ja äiti olivat minusta vähän huolestuneita. Varsinkin sen jälkeen, kun he olivat löytäneet katosta riippumasta tyypin, jonka olin tehnyt tunkemalla housut ja paidan täyteen vaatteita”, valokuvaaja Alec Soth kertoo.

On kulunut tasan 30 vuotta siitä, kun Sothin perhe myi talonsa suuren metsän reunassa ja muutti Minneapolisiin, jossa Alecista tuli taiteesta innostunut lukiolainen, taideopiskelija, valokuvaaja ja lopulta arvostettu valokuvataiteilija.

Jollain tavalla kaikki, mitä Alec Soth on tehnyt, liittyy kuitenkin tuohon puuhun, tuohon poikaan ja haaveisiin, joita pojalla oli.

Alec Sothin valokuvastudio sijaitsee kaksikerroksisessa tiilirakennuksessa St. Paulin kaupungin teollisuusalueella. St. Paul katsoo Minneapolisia Mississippi-joen yli. Yhdessä niitä kutsutaan nimellä Twin Cities eli kaksoskaupungit.

Studiotilaa hallitsee sininen pingispöytä, joka ei ole pelkkä koriste. Erityisesti Sothin sivukierteitä on syytä varoa. Huikean jännitysnäytelmän jälkeen suomalaistoimittaja kärsi valokuvaajalle tappion luvuin 21–3.

Seinillä on valokuvia, kirjahyllyjä ja vanha kangasjuliste, jossa floridalaissirkus mainostaa pelottavaa apinanaista.

Sivuhuoneessa on juoksumatto, jolla 46-vuotias Soth askeltaa samalla, kun käy aamuisin läpi sähköpostejaan.

Paikasta toiseen vierailijaa opastaa Sothin innokas, mutta tottelevainen tyttövillakoira Misha.

Meidän pitäisi puhua Alec Sothin valokuvaprojektista Gathered Leaves, joka tulee Valokuvataiteen museoon Helsinkiin elokuun lopulla. Yhdysvalloissa ja Britanniassa näyttely on kehuttu maasta taivaaseen. Kriitikoiden mukaan se sinetöi Sothin aseman amerikkalaisuuden kuvaajana.

Ensin Soth tarvitsee kuitenkin kunnon sumpit. Lampsimme siis läheiseen kahvilaan, jonka kahvi on Sothin mukaan Minnesotan parasta.

Kahvilan tytöt tervehtivät Sothia aurinkoisesti hymyillen, eivätkä suostu ottamaan juomista maksua. Soth on juuri sellainen kanta-asiakas, jollaisia betonilähiöön uskaltautunut hipsterikahvila tarvitsee.

Sitä paitsi Soth käyttäytyy vaatimattomasti ja ystävällisesti. Hän on ”Minnesota nice”, niin kuin itse sanoo. Se tarkoittaa sitä, että ollaan mukavia, mutta hiljaisemmalla tavalla kuin eteläisempien osavaltioiden asukkaat.

Tupla-Americano jysähtää vatsaan kuin kodin putkimies, mutta Sothille se selvästi toimii, sillä hän alkaa kiihkeästi keräillä kirjahyllystään valokuvakirjoja.

Gathered Leaves eli kootut lehdet pohjautuu Sothin neljään aikaisempaan valokuvaprojektiin Sleeping by the Mississippi (2004), Niagara (2006), Broken Manual (2010) ja Songbook (2015). Nimen näyttelylleen Soth on lainannut Walt Whitmanin runosta.

Whitmanilta on myös valokuvaajan työmetodi: kuljeskelu. Kaikki kirjat ovat tutkimusretkiä amerikkalaisuuden johonkin puoleen. Ensimmäinen eli Sleeping by the Mississippi tutki sitä, mikä on kaiken pohjalla: vapaus.

Samalla Alec Soth teki matkaa omaan itseensä.

”Kun olin opiskellut taidetta [Sarah Lawrence Collegessa] New Yorkissa, ymmärsin, etten ikinä onnistuisi tekemään uraa New Yorkissa, joten päätin palata Minnesotaan”, Soth muistelee.

Sekin on valokuvaajan mukaan minnesotalaista asennetta: ei tavoitella typeriä vaan eletään ihmisiksi ja maksetaan laskut. Soth sai viran Minnesota Institute of Arts -museosta, jossa hänen työnään oli kehittää valokuvia pimiössä.

Soth viihtyi pimiössä, koska siinä oli miellyttävää luolamaisuutta.

”Olin superujo. Kauheimpia olivat museon henkilökuntakokoukset. Pelkäsin aina, että joudun avaamaan suuni. Viime vuosina olen käynyt samassa museossa pitämässä luentoja. Hullua ajatella, että olen se sama ihminen.”

Museossa työskennellessään Soth kuvasi viikonloppuisin ja pani rahaa säästöön. Kun rahaa oli kertynyt tarpeeksi, Soth otti vapaata ja lähti matkaan.

”Ei ole typerämpää sanaa Yhdysvalloista puhuttaessa kuin vapaus, mutta ei sitä voi välttääkään. Huckleberry Finn, Jack Kerouac, cowboyt ja tien päälle lähtevät valokuvaajat. Se on amerikkalaisuuden perustunne: vapaana ja yksinäisenä, irti sivistyksen kahleista. Se kaipuu on minunkin DNA:ssani.”

”Mississippiä kuvatessani tunsin itseni niin vapaaksi. Joen yhdellä puolella oli yksiä tarinoita, joen toisella puolella toisia tarinoita. Saatoin mennä minne tahansa. Olin täynnä iloa.”

Kuvista Sothin riemua ei näe, ei ainakaan heti. Niissä on yksinäisiä rakennuksia, yksinäisiä huonekaluja, yksinäisiä ihmisiä, yksinäinen bensa-asema ja kaikki nämä sateen piiskaaman haaleissa väreissä kuin Aki Kaurismäen elokuvassa.

”En halua kuvata yksinäisyyttä, se on vain sivutuote siitä, mikä minä olen”, Soth sanoo.

Soth ei pidä kuviaan surullisina vaan näkee niissä paljon ilon hyrinää, joka avautuu usein kuvien muodostaman kertomuksen kautta.

Mississippi-kirjassa on kuva itse tekemiään pienoislentokoneita esittelevästä haalarimiehestä nimeltä Charles. Seuraavalla sivulla on valokuva sängystä, joka ei kuitenkaan ole mikä tahansa sänky vaan sänky, jossa sankarilentäjä Charles Lindbergh nukkui lapsuudenkodissaan.

Charles. Vasa, Minnesota, 2002.
Charles. Vasa, Minnesota, 2002.

Soth julkaisi Mississippi-kuvansa omakustannekirjana, joka sattui newyorkilaisen Whitneyn taidemuseon kuraattorin silmiin. Whitney päätti ottaa tuntemattoman minnesotalaisvalokuvaajan töitä näyttelyynsä. Lentokonemies Charlesista tehtiin museon juliste.

Seuraus: Alec Sothista tuli kuuluisa taiteilija, jonka valokuvia alettiin esitellä samoissa gallerioissa kuin Jeff Koonsin ja muiden supertähtien töitä.

Minnesotalaista moinen menestys epäilytti.

”Kysymys oli pitkälle onnesta ja ajoituksesta. Galleriat halusivat juuri silloin suurikokoista värivalokuvaa, jota minä otin. Enää se ei ole ihan yhtä muodikasta”, Soth sanoo.

”Taiteessa muodit tulevat ja menevät. Monen valokuvaajan urasta on helppo nähdä, että välillä he ovat olleet muodissa, välillä eivät.”

Hetken asiaa harkittuaan Soth päätti, ettei asetu New Yorkiin vaan pysyy Minnesotassa.

”Haluan suojata itseäni. Minnesotassa en joudu juoksemaan kokkareilla, enkä mielistelemään rikkaita keräilijöitä niin kuin joutuisin New Yorkissa.”

Kaksi pyyhettä. Niagara, 2004.
Kaksi pyyhettä. Niagara, 2004.

Sothin toinen oma valokuvausmatka suuntautui Niagaran putouksille, jossa valokuvaaja tutki rakkautta. Rakkaudelle kävi Sothin käsittelyssä samalla tavalla kuin vapaudellekin: se osoittautui tyhjäksi toiveeksi.

Valokuvaajan kolmas projekti olikin sitten todellinen pakomatka. Hän lähti syrjämetsiin kuvaamaan erakoita ja survivalisteja eli ihmisiä, jotka valmistautuvat yhteiskunnan romahdusta seuraavaan selviytymistaisteluun.

”Minusta tuntui silloin, että olin alkanut toistaa itseäni. En halunnut enää ottaa yhtä ainoaa kaunista valokuvaa”, Soth muistelee.

Sothin mukaan hänestä oli tullut julkisuudessa ”amerikkalaisuuden dokumentaristi”, eikä hän tuntenut itseään vapaaksi sellainen säkki selässään.

Sitä paitsi valokuvauskin oli muuttunut. Laadukkaiden kännykkäkameroiden ansiosta kuka tahansa osasi ottaa kauniita kuvia verkkosivulleen.

Soth päätti lähteä päinvastaiseen suuntaan: Broken Manual -kirjan kuvista monet ovat kaukaa otettuja ja rakeisia kuin ne olisi otettu salaa. Pikkuruisena painoksena julkaistun kirjan ulkoasu on tarkoituksellisen rujo.

Broken Manual -sarjasta, 2008.
Broken Manual -sarjasta, 2008.

Pakomatkansa varrella Soth alkoi haaveilla ikiomasta luolasta. Hän löysikin sopivan, jonka olisi saanut 60 000 dollarilla.

Jostain syystä Sothin vaimo ei kuitenkaan pitänyt luolaa järkevänä investointina. Saattaisiko se mitenkään liittyä siihen, että pariskunnan nyt 10- ja 13-vuotiaat lapset olivat silloin vaippaiässä?

Soth nauraa ja kohottaa kätensä antautumisen merkiksi.

”Töideni yhteydessä ei yleensä puhuta huumorista, mutta Broken Manualissa on paljon mustaa huumoria”, Soth sanoo.

Valokuvaaja esittelee karkulaisen 13 sääntöä, jotka hän on kirjoittanut teokseen alter egonsa Lester B. Morrisonin nimissä. Sääntö seitsemän kuuluu ”vältä naisia”, ja se päättyy Woody Allen -sitaattiin: ”Turha moittia itsetyydytystä, se on seksiä rakastamasi ihmisen kanssa”.

Paremman puutteessa Sothin on täytynyt tyytyä unelmaluolan pienoismalliin, joka seisoo nyt hänen valokuvastudionsa hyllyn päällä.

Tippukiviluolan syvyyksissä näkyy pienenpieniä ruokailuvälineitä, työkaluja, vessapaperia ja kirjoja, mutta ei leluja eikä vaippapaketteja. Luolan päällä kohoaa vihreä kukkula, jonka huipulla kasvaa suuri tammi. Tammen oksanhaarassa on sänky ja sängyllä nuhjuinen patja.

”Ajattelin, että luolassa voi olla kosteaa, joten hyvällä säällä nukkuisin puussa”, Soth selittää.

Valokuvaajan pakomatka päättyi symboliseen itsemurhaan: Broken Manualin takakannessa Soth on ampunut kaksi luotia omaan kasvokuvaansa.

Mitä ihminen voi tehdä kuolemansa jälkeen? Ei kai muuta kuin syntyä uudestaan.

Broken Manualin tekeminen opetti minulle, ettei pakopaikkaa ole. Me ihmiset kuulumme yhteen ja toisillemme. Se ajatus sai minut rakastumaan uudestaan valokuvaukseen.”

Soth ja hänen ystävänsä, journalisti Brad Zeller lähtivät kuvitellun pikkulehden reporttereina juttumatkalle seitsemään osavaltioon. Soth kuvasi, Zeller kirjoitti, Sothin perustama pienkustantamo Little Brown Mushroom julkaisi tarinat lehtinä ja jotkut jopa ostivat.

San Antonion lähellä. Texas.
San Antonion lähellä. Texas.

Myöhemmin Soth kokosi matkalla ottamistaan valokuvista Songbook-teoksen, jonka teemaksi tuli musiikki. Vaikka kirjan mustavalkoisissa kuvissa on tuttua sothilaista haikeutta, niissä on enemmän toivoa kuin aiemmissa kirjoissa.

Songbookin tekeminen paransi minun ja Amerikan välejä. Muistin taas, miten paljon outoa ja ihmeellistä tästä maasta löytyy, kun vähänkin poikkeaa päätieltä sivuun.”

Bree. Songbook, 2013.
Bree. Songbook, 2013.

Maailmalla matkustaessaan Soth on viime aikoina joutunut usein vastaamaan kysymyksiin, mitä ihmettä Amerikalle on tapahtumassa.

”Yritän puolustaa Amerikkaa, sillä minä todella pidän tästä maasta. Amerikkalaiset ovat persoonallisia, jännittäviä ja lämpimiä ihmisiä. Totta kai jokaisessa maassa on tietty määrä idiootteja, ja ikävä kyllä Donald Trumpin myötä heidän määränsä on Amerikassa kasvanut yli äyräiden.”

Valokuvaaja kavahtaa ajatusta siitä, että hän kuvaisi samaa unohdettua kansaa, jonka ääneksi Trump on julistautunut.

”Kuvaan ihmisiä, erilaisia ja persoonallisia ihmisiä, en Amerikkaa. Juuri siksi minun näyttelyni nimi on Gathered Leaves eikä Amerikka.”

”Olen valokuvaaja, enkä poliitikko, vaikka totta kai minä ymmärrän, että tällä hetkellä monet katsovat kuviani politiikan kautta.”

Olemme kääntyneet jo kaksi kertaa väärälle tielle ennen kuin Alec Soth nyökkää: tämä se on. Maisemat ovat muuttuneet paljon 30 vuodessa, eikä Soth ole niinä vuosina käynyt lapsuudenkodissaan montaa kertaa.

Päättäväisin askelin Soth opastaa meidät yli tien sulkevan teräsketjun ja halki vaahteroiden ja lehmusten, jotka ovat tunkeutuneet pihatien asfaltin läpi. Tien päässä nousevat portaat, jotka loppuvat parinkymmenen askelman jälkeen tyhjään. Sothin lapsuudenkodin paikalla on pelkkä kuoppa.

Muusikko Prince osti tilan 1990-luvulla, jyräsi talon ja liitti tontin tiluksiinsa. Princen omistuksessa Sothin lapsuudenmaisema sai metsittyä rauhassa, mutta muusikko kuoli huhtikuussa, joten edessä voi olla muutoksia. Siksi Soth halusi nyt lähteä katsomaan vanhaa kotiaan.

Pihapiirin ainoa pystyssä oleva rakennus on vino vaja, jossa Sothin perhe säilytti aikanaan ruohonleikkuria ja haravoita. Soth raivaa tiensä vajan sivuitse vyötärönkorkuiseen takiaispusikkoon. Piikkipallot eivät tunnu häiritsevän miestä, sillä hän on jo nähnyt oman puunsa, joka on yhä samanlainen vihreä luola kuin Alecin nuoruudessa.

”Täällä minä makailin päivät pitkät”, Soth kertoo auvoisen näköisenä.

Pois lähtiessämme oikaisemme vajan lävitse.

Laudanpätkien ja lasipalojen seassa on kapea ovi, joka on saattanut joskus olla keltainen. Ovi voisi olla jostain Sothin valokuvasta.

Valokuvaaja ottaa lapsuudenkotinsa oven kainaloon ja sulloo sen tila-autonsa penkkien väliin Misha-koiran suureksi järkytykseksi.

Miltä nyt tuntuu? Muotoilen kysymystä mielessäni, mutta jätän sen tekemättä, sillä Soth on jo vastannut siihen, kuvillaan ja kirjoillaan.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat