Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Brasilian elokuva on paljon muutakin kuin tiukkaa toimintaa slummeissa

Nyt palkituissa uutuuksissa käsitellään luokkaeroja ja epätasa-arvoa, ja naiset pääsevät esiin myös ohjaajina.

Kulttuuri
 
Ville-Veikko Kaakinen / HS
Ohjaaja Amir Escandari antaa HS:n lukijoille vinkit parhaista brasilialaisista elokuvista.
Ohjaaja Amir Escandari antaa HS:n lukijoille vinkit parhaista brasilialaisista elokuvista. Kuva: Ville-Veikko Kaakinen / HS

Amir Escandarin vinkit:

 Pixote – heikomman laki (1981)

Klassikko miljoonista katulapsista. Elokuva järkytti ja kosketti.

 The House of Sand (2005)

Visuaalisesti upea sukupolvitarina naisen selviytymisestä keskellä aavikkoa.

 To the Left of the Father (2001)

São Paulolaisen Raduan Nassarin kirjaan perustuva tarina. Elokuvaa kuvattiin ilman käsikirjoitusta.

 Wasteland (2010)

Hieno dokumentti siitä, miten pieni taideprojekti muuttaa kaatopaikan asukkaiden elämän.

City of God, eli Jumalten kaupunki -elokuva alkaa kohtauksella, jossa kana hyppää vapaaksi juuri ennen kaulan katkaisua.

”Napatkaa se kana!”, teini-ikäinen jengijohtaja huutaa ja kanan perään säntää kymmenpäinen lapsilauma käsiaseet kädessä.

Kanan matka seisahtuu, kun elokuvan päähenkilö osuu kanan tielle. Päähenkilö, teini hänkin, jää kahden tulen väliin, kun toisella puolella katua on poliisi, toisella jenginuoret.

Juuri tämänkaltaisista kohtauksista brasilialainen elokuva muistetaan 2000-luvulla. Maan elokuvista ei voi puhua mainitsematta faveloihin, eli Brasilian suurkaupunkien köyhille asuinalueille sijoittuvia elokuvia.

Nimenomaan favela-elokuvat menestyvät Brasiliassa parhaiten. José Padilhan kyyninen ja vimmainen poliisikuvaus Tropa de Elite 2 – Eliittijoukot (2010) on tuottanut Brasiliassa enemmän kuin mikään muu eteläamerikkalainen elokuva, mittavat 56 miljoonaa euroa.

Elokuva kertoo poliisin erikoisjoukkojen ja rikollisten kamppailusta slummeista puristettavista suojelurahoista, eikä mukana ole yhtään voittajaa. Kaikki eivät sulattaneet Padilhan tyyliä – elokuvalehti Variety nimitti ensimmäistä Tropa de Elitea ”yksipuoleiseksi ylistykseksi väkivallan ansioista”.

Kyseessä on kuitenkin yhteiskuntakritiikistä, joka on paketoitu toimintaelokuvan muottiin, ainakin Padilhan mukaan. Ohjaaja selitti filosofiaansa favela-elokuvista toimittaja Demetrios Matheoulle näin: elokuvan on tarjottava samalla mahdollisuuden kriittiseen tarkasteluun ja ”napattava palleista kiinni”.

Tällä samalla tavalla voisi kuvata lukuisia Brasilian maailmalla tunnettuja elokuvaklassikoita: Héctor Babencon orpolapsista kertovaa Pixote – Heikoimman lakia (1981) ja Glauber Rochan Mustaa jumalaa, valkeaa paholaista (1964).

Brasilialainen Diego Barros huokaisee, kun puhe kääntyy favelaelokuviin. Barros on HKI Art Guide -julkaisun perustaja ja hän oli Brasilia–Suomi kulttuurikeskuksen johtaja vuonna 2015.

Barros haluaa kertoa suomalaisille brasilaisesta elokuvasta kaksi seikkaa. Ensimmäinen on, että brasilialaisissa elokuvissa tehdään paljon muutakin kuin taistellaan hengestä portaikkokaupungissa, toisin sanoen ”elokuvia tehdään myös Rio de Janeiron ulkopuolella!”.

Toinen seikka on naistekijät.

”Naisille ei pitkään aikaan ollut sijaa brasilialaisissa elokuvissa ohjaajina ja roolitkin kaikissa kansainvälisesti menestyneissä elokuvissa ovat pieniä.”

Tämä on muuttunut.

Cannesin elokuvajuhlilla tänä vuonna Kultaisesta palmusta kisasi brasilialainen Aquarius, jonka päähenkilö on 65-vuotias nainen, leski ja eläkeläinen. Vielä 90-luvun alussa tällaista päähenkilöä ei olisi Barrosin mukaan brasilialaisessa elokuvassa nähty.

Palkintopöydät monissa maan elokuvagaaloissa putsasi viime vuonna Anna Muylaertin The Second Mother -elokuva, joka tarkastelee luokkaeroja iäkkään kotiapulaisnaisen ja hänen tyttärensä kautta.

”90-luvulla brasilialaisessa elokuvassa ja musiikissa tapahtui buumi, jonka jäljet näkyvät nyt uusissa tekijöissä.”

”Saako vielä hehkuttaa yhtä elokuvaa?”

Helsinkiläinen Amir Escandari matkusti 2012 Brasilian São Pauloon kuvatakseen junasurffareita. Lopputuloksena oli dokumentti Tuulensieppaajat ja Jussi-ehdokkuus parhaasta dokumentista 2014.

Escandari työstää nyt fiktioelokuvaa aiheesta brasilialaisen käsikirjoittajan kanssa.

Escandarin mukaan Brasilia on elävä elokuvamaa. Hänen suosikkejaan on draama Central Station (1998) ja bussikaappauksesta kertova trilleri Bus 174 (2002).

”Köyhyyttä käsitellään usein brasilialaisissa elokuvissa rikkaiden näkökulmasta. Toivoisin, että tämä kääntyisi vielä.”

Brasilian pinta-ala on yli kahdeksan miljoonaa neliökilometriä, joten luontaisesti elokuvakulttuuri on pirstoutunut.

Yksi asia on pitkään yhdistänyt kaikkia alueita: Telenovelien, eli saippuasarjojen asema viihteen huipulla.

”Netflix, HBO ja muut suoratoistopalvelut ovat kuitenkin alkaneet syödä niiden suosiota”, Diego Barros sanoo.

Tänä vuonna telenoveloista tunnettu Record-televisiokanava tuotti Brasiliassa Vanhaan testamenttiin perustuvan Kymmenen käskyä -televisioepookin, ”Brasilian Game of Thronesin”. Sen pohjalta tehty elokuva näyttää rikkovan tänä vuonna monia ennätyksiä Brasiliassa, joka on maailman suurin katolinen maa.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat