Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Tutkija: Lasten runsas pelaaminen ei ole ongelma, vaan univaje – ”Se aiheuttaa 95 prosenttia ongelmista, joita vanhemmat pitävät merkkeinä peliriippuvuudesta”

Pelihäiriön tunnistaa esimerkiksi siitä, että vuorokausirytmi on katastrofaalinen, ei tule mentyä kouluun tai syöminen unohtuu. Lapselta ei kuitenkaan pidä ottaa pelejä pois, ellei tarjoa tilalle jotain muuta.

Kulttuuri
 
Taika Dahlbom
Akseli Valmunen / HS
Lasten käytöshäiriöitä tutkiva Jaana Wessman pelaa Pokémon Go:ta Tapiolan kirjaston takana.
Lasten käytöshäiriöitä tutkiva Jaana Wessman pelaa Pokémon Go:ta Tapiolan kirjaston takana. Kuva: Akseli Valmunen / HS
Fakta

Miten estät pelihaittoja?

 Pelaamisen lopettaminen pari tuntia ennen nukahdusaikaa.

 Ruudun sinivalon punerrus illalla (esim. Twilight tai f.lux -ohjelmilla).

 Koneen automaattinen sammuttaminen tiettyyn aikaan (esim. Task Scheduler -ohjelmalla).

 Perheen pelisääntöjen sopiminen yhdessä esimerkiksi Pelitaito-projektin työkalupakin avulla.

Lasten ja nuorten peliriippuvuus on erittäin harvinaista. Sen sijaan univaje on erittäin yleistä.

Univaje aiheuttaa 95 prosenttia ongelmista, joita vanhemmat pitävät merkkeinä peliriippuvuudesta, toteaa lasten käytöshäiriöitä tutkiva lastenpsykiatriaan erikoistuva lääkäri Jaana Wessman.

Noin joka kolmannen hänen hoitoonsa tulevan lapsen kohdalla keskustellaan pelaamisesta. Vanhemmilla on useimmiten syytä olla huolissaan lapsen hyvinvoinnista, mutta kotidiagnoosi – peliriippuvuus – on väärä.

”Vanhemmat näkevät, että on ongelmia itsehillinnän tai keskittymiskyvyn kanssa ja että lapsi pelaa. ’Varmaan jos se pelais vähemmän niin ongelmia ei olisi’, ajattelee vanhempi. Hoitotyössä paljastuu, että ongelmat johtuvat muusta kuin pelaamisesta”, Wessman kuvailee.

Neljä viidestä 10–19-vuotiaasta pelaa viikoittain tai useammin digipelejä, kun taas 1,5 prosenttia tästä ikäluokasta ei pelaa niitä lainkaan. Tiedot ovat peräisin vuoden 2015 Pelaajabarometristä – eli ajalta ennen Pokémon Go:ta.

Tutkimuksissa arvioidaan, että yhdestä seitsemään pelaajaa sadasta kärsii jonkinlaisesta pelihäiriöstä. Heitä on siis joka yläkoulussa suurin piirtein saman verran kuin masennuksesta tai syömishäiriöistä kärsiviä.

Syömishäiriöistä ei mielellään puhuta riippuvuuksina, koska ihmisen on syötävä, vaikka suhde ruokaan olisi häiriintynyt. Wessmankaan ei mielellään puhu peliriippuvuudesta, vaan pelihaitoista tai -häiriöistä.

”Pelaamisesta voi aiheutua eritasoisia ongelmia, mutta äärimmäisen harvoin todellista riippuvuutta. Tieteellisen tutkimuksen mukaan runsas pelaaminen ei yksistään ennusta ongelmia.”

Pelihäiriön tunnistaa esimerkiksi siitä, että vuorokausirytmi on katastrofaalinen, ei tule mentyä kouluun tai syöminen unohtuu. Ajatuksia ei saa irti pelistä, vaikka haluaisi. Muu elämänpiiri kaventuu. Pelaamisen laatu voi myös muuttua pakonomaiseksi: on pakko pelata, vaikka se ei tuota iloa.

Pelihäiriöllä on siis samanlaisia piirteitä kuin työnarkomanialla. Innostuneen harrastuksen ja addiktion eron huomaa pelatessakin siitä, että innostuminen tuo elämään jotain, addiktio vie jotain pois elämästä.

Pelaajat eivät yleensä mielellään puhu pelin aiheuttamista ongelmista. Erityisesti teini-ikäiset pelaajat pelkäävät, että pelihaitoista puhuminen aiheuttaa heidän vanhemmissaan huolta. Erilaisia pelejä 30 vuotta harrastanut Wessman pitää kuitenkin ensiarvoisen tärkeänä, että pelaajat puhuvat ongelmista itsekin.

”Jos me emme puhu niistä itse, niistä puhuvat vain ihmiset, jotka eivät pelaamisesta mitään tiedä. Silloin äänessä ovat lähinnä pelien demonisoijat”, hän puuskahtaa ja kertoo itse pelanneensa digipelejä aktiivisesti yli 15 vuotta.

”Olen itse oppinut vasta aikuisena pelaamaan säntillisesti ja kurinalaisesti. Jos seuraavat sukupolvet oppivat sen lapsena vanhempiensa avustuksella, he oppivat selviytymään maailmassa”, Wessman toteaa.

Kaikenikäisten pelaajien pelihaitat aiheutuvat useimmiten liiallisesta valvomisesta. Pelaamistutkimuksista näkyy, että jos univaje poistetaan, lähes kaikki pelaamiseen liitetyt haittavaikutukset poistuvat.

”Tutkimusten valossa pelaaminen ei saa olla se, mitä tehdään viimeiseksi illalla.”

Digipelaaminen haittaa unirytmiä usealla tavalla. Monitorin sinivalo pitää hereillä. Peli nostaa vireystilaa jännityksen kautta. Lisäksi erityisesti iltavirkuilla ihmisillä menee helposti päälle ”vielä yksi missio” -impulssi.

Myös pelin sosiaalisuus vaikuttaa. Erityisesti nettimoninpeleissä sosiaalinen tahdistus muuttaa eri puolilla maailmaa pelaavien ihmisten vuorokausirytmiä samaan aikaan. Suomessa tämä tarkoittaa useimmiten myöhempään valvomista. Lisäksi peliporukassa saattaa olla vallalla yletöntä valvomista ihannoiva kulttuuri.

Univajeen ja univajetta ylläpitävän pelikulttuurin korjaamisella voidaan korjata 95 prosenttia pelihaitoista, toteaa Wessman. Univajeen korjaaminen ja ennaltaehkäisy ovat sitä tärkeämpiä, mitä enemmän ja mitä tavoitteellisemmin pelaa, sillä univaje vaikuttaa muun elämän lisäksi reaktiokykyyn ja -aikaan ja heikentää pelisuoritusta.

Häiriintyneen unirytmin tasausta varten voi olla pakko lopettaa pelaaminen muuten kuin virka-aikana joksikin aikaa, mutta muussa tapauksessa Wessman ei suosittele pelaamisen lopettamista kokonaan.

Lapsilta hän ottaisi pelit kokonaan pois äärimmäisen harvoissa tapauksissa ja tällöinkin vain unirytmin korjaamiseksi.

”Erityisesti yksinäiset ja kiusatut lapset saattavat upota pelimaailmoihin, koska se voi olla ainoa paikka, jossa olo on jotenkin siedettävä. On epäeettistä ottaa peli pois, jos se on ainoa lohtu. Muutenkaan et voi sanoa lapselle, että otan tämän pois, jos et tarjoa tilalle mitään muuta”, Wessman jyrähtää.

Peleistä riitelyn vähentämisen avaimet ovat vanhemmilla.

Vanhempien huoli peleistä nousee siitä, että lapsi ja vanhemmat eivät kohtaa. Lapsi haluaa jakaa innostustaan vanhemmille, mutta vanhemmat eivät osaa ottaa sitä vastaan.

Kun vanhemmat asettavat pelaamiselle sääntöjä, heidän olisi hyvä ottaa huomioon myös lapsen näkemys sekä perusasiat pelien toiminnasta.

”Vanhemman pitäisi kuunnella lasta sen verran, että hän ehtii tallettamaan pelin. Vanhemman pitäisi tietää peleistä sen verran, että hän tietäisi, minkä pelin voi laittaa pauselle. Vanhemman pitäisi tietää, mitä lapsi toivoo, että tehdään, jos vanhemmalla on lapselle sellaista asiaa, että se ei voi odottaa pelihetken loppuun,” Wessman lataa.

Lapsille ja vanhemmille pitää olla perheessä samat säännöt.

”Aikuinen ei saa roikkua somessa kännykällä, jos perheessä on sääntö, joka estää lapsen pelaamisen illalla.”

Pelaaminen ei johda ongelmiin sen useammin kuin muutkaan harrastukset, Wessman toteaa.

Peleihin on kuitenkin helpompi jäädä koukkuun, koska niitä on helposti saatavilla. Niitä voi hankkia kotoa käsin ja niitä voi harrastaa kotona.

Pelilajit, joihin jäädään eniten kiinni, ovat internetin sosiaaliset pelit, ”real-time strategy” -pelit, joissa ei ole luonnollisia taukoja, sekä roolipelit, joissa hahmoon eläytyminen voi vastata tarpeeseen paeta todellisuutta.

Wessman ei usko ruutuajan käsitteeseen. Pelaamisen määrän rajoittamista hän pitää vanhemman vastuusta luistamisena. Vanhempien on tärkeämpää tutustua siihen, mitä lapsi ruudun edessä tekee.

”Nykyään tehdään niin paljon erilaisia asioita ruudulla, ettei voi enää ajatella, että ruutuaika itsessään olisi haitallista. Sen sijaan vähäisempikin iltapelaaminen juuri ennen nukkumaanmenoa on haitallisempaa kuin kolme tunnin sessio aikaisemmin päivällä.”

Paras keino estää lapsen ja nuoren pelaamiseen liittyviä ongelmia on pitää huolta lapsen unensaannista – teini-ikäisille voi jo antaa vastuuta pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan.

”Jos ei ole lähtökohtaisesti muita ongelmia, ja jos on riittävästi unta, ei pelaamalla tule pelihaittoja tai ongelmia.”

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat