Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Pitääkö taiteilijan muuttua, jos hänen ikikonstinsa tepsivät?

Fani sanoo ei, hyvän toistaminen riittää. Kriitikko sanoo kyllä, sillä yllätykset ovat lukemisen, kuuntelemisen ja katsomisen suola.

Kulttuuri
 
Terhi Ylimäinen
Heikki Silvennoisen (vas.) ja Pave Maijasen bändin nimi on Silvennoinen & Maijanen Band.
Heikki Silvennoisen (vas.) ja Pave Maijasen bändin nimi on Silvennoinen & Maijanen Band. Kuva: Terhi Ylimäinen

Huhtikuussa jouduin vahingossa Pave Maijasen keikalle. En halunnut, että minusta ”pidetään huolta”, saati ”lähteesi vettä”, enkä missään tapauksessa ”lähteä järvelle”. Paven hitit ovat ällöttäneet aina, rapiat 30 vuotta.

Mutta illan pääesiintyjä piti nähdä, joten yllätyslämmittelijä sai armon. Mitäpä sitä muutakaan arki-iltana Kulttuuritalon kulmilla.

Maijasen lisäksi lavalta löytyi konkarikitaristi Heikki Silvennoinen, se Kummelista tuttu punapää, sekä kaksi nuoremman polven muusikkoa, joiden nimet eivät, anteeksi vaan, jääneet mieleen.

Kyllä, Pidä huolta kuultiin, samoin Jano.

Vaikka on Maijasella kuulemma uusikin levy. ”Sitä on myyty 84 kappaletta”, Silvennoinen vitsaili välispiikissään. ” Sannin imussa.”

Akseli Valmunen
Sanni
Sanni

Nuori, suosittu Sanni ja vanha Pave nähtiin viime vuonna samassa Vain elämää -ohjelmassa.

Maijanen letkautteli Silvennoiselle takaisin. Vaikutti siltä, että heillä oli tosi hauskaa. Lisäksi molemmat soittivat vallan hyvin. Paitsi mukavan oloisia veikkoja he ovat hienoja muusikoita, aina vaan.

Nurja mieleni lämpeni kuin varkain hyväksi. Syttyisinköhän peräti yhteislaulamaan ”jär-vel-lel-lelle?” Se olisi noloa.

Pitääkö taiteilijan muuttua, jos hänen ikikonstinsa tepsivät?

Kriitikon vastaus on kyllä. Ammattilainen ei halua törmätä kerrasta toiseen samaan esitykseen saati teokseen.

Yllätykset ovat lukemisen, kuuntelemisen ja katsomisen suola. Hyvä taiteilija on näkijä ja tarjoaa jotakin sellaista, jota vastaanottaja ei ole tiennyt edes voivan olla olemassa. Hän tekee kysymyksiä, joita en itse hoksaa tehdä. Silloin tutun ja turruttavan olemassaolon seinämiin avautuu uusia ovia.

Sellainen tarjoilu herättää myös nälän uran jatkoa kohtaan: mitäköhän seuraavaksi?

Fani vastaa, että ei tarvitse muuttua. Pelkän nautinnon janoaja haluaa koko lailla saman herkun kerta toisensa jälkeen uudestaan, hän rakastaa kuin Pasi Kauniston iskelmän (1969) mies naista: ”Koskaan et muuttua saa”.

Etenkin kirjallisen viihteen suosio perustuu juuri tähän. Se, mikä oli kerran hyvää, on aina hyvää. Arto Paasilinna pysyi myyntilistojen kärjessä, koska suku tiesi, että ukki tykkää Paasilinnasta, eikä oikeastaan edes lue muuta. Miksi siis riskeerata mitään isänpäivänä saati jouluna? Lukemiseen kun kumminkin hurahtaa aikaa.

Taide muuntelee, viihde toistaa. Taide kumpuaa etsimisestä, tuntemattomuuksiin kurkottavasta ilmaisun paineesta, viihteelle on tietty tilaus. Näin helppoa tämä kulttuurin niputtelu on.

Periaatteessa.

Käytännössä on kimurantimpaa. Vaikkapa häkellyttävän tuotteliaan ja monipuolisen Günter Grassin tapauksessa – jonka esikoisromaani Peltirumpu (1959) sisälsi kuitenkin jo kaiken oleellisen hänen proosansa taiteesta. Sama juttu Timo Mukan ja Maa on syntinen laulu -debyytin (1964) kohdalla. Myöhemmin kyseisen kotimaisen klassikon kirjailijakuva korkeintaan täydentyi.

Jollain lailla taiteilijan ominaislaatu tunkee läpi heti. Siksi alkuvaihe on usein kiintoisampi kuin laajan tuotannon pitkä häntä, vaikka tarjolla olisi laadukasta kypsää mestaruutta. Sori, Hector. Anteeksi, Martin Amis. Olen pahoillani, Pedro Almodóvar. Mielelläni seuraan urianne, mutta suuret täräykset tulivat jo aluksi.

Popmusiikin julmassa maailmassa puhutaan yhden hitin ihmeestä. Se tarkoittaa sitä, että kaikki loksahtaa kohdalleen heti, eikä enempää sanottavaa taida olla. Pitäisikö Europe-bändistä tietää muutakin kuin The Final Countdown (1986)? Trubaduuri Don McLean luritteli loputtomiin, mutta varhainen American Pie (1971) piisaa ainiaan. Muu maistuu kierrätykseltä.

Arvostellessani Juha Itkosen romaanin Ajo (HS 11.9.2014) sorruin käyttämään muotitermiä mukavuusalue. En silti tarkoittanut, että kirjailija herkuttelee teoksessaan sukunsa taannoisella tragedialla vaan sitä, että hän käyttää siinä samoja tyyli- ja kerrontakeinoja kuin monesti aiemminkin. Musiikki soi Ajossa jälleen pakopaikkana arjen puristuksesta ja elämänunelman toteutumana.

Joonas Salo
Juha Itkonen
Juha Itkonen

Tarkoitin, että Itkonen teki sitä, minkä hän on jo osoittanut osaavansa. Paljon – ehkä liikaakin – lukevalle sellainen tuottaa pettymyksen, vaikka teos olisi sinänsä taidokas.

Nettipalstoilla Itkosta puolustettiin, kuten kuuluukin. Aika moni oli sillä kannalla, että kirjailija ei ainoastaan saa vaan hänen suorastaan täytyy pysyä uskollisena tavoilleen.

Mikäs siinä. Kukin lukekoon tavallaan ja perustelkoon sitten näkemyksiään.

Niitäkin on, jotka eivät koskaan kirjoita samaa kirjaa uudelleen. Se on melkoinen temppu, sillä persoonallisuutta ei voi vaihtaa kuin kameleontti väriä. Algoth Tietäväiseltä eli Algot Untolalta eli Maiju Lassilalta eli Irmari Rantamalalta ja niin edelleen se tosin kävi melko liukkaasti.

Sotaromaaneista ja Susikoira Roista tunnettu Jorma Kurvinen julkaisi salanimellä Elsa Anttila liki parikymmentä romaania, muun muassa teoksen Meikätyttö ei niiaa (1983), mutta se on jo toinen juttu, ammattikirjailijan elinkeinonharjoitusta.

Paras kotimainen esimerkki tapansa teoksesta toiseen mullistaneesta kirjailijasta on Matti Pulkkinen, joka debytoi romaanilla Ja pesäpuu itki (1977). Neljä romaania hän ehti tehdä ja viidettä, jälleen perustuksiltaan ihan erilaista kuin mikään aiempi, hän kaavaili, mutta sairaus vei voimat.

Hannes Heikura
Matti Pulkkinen
Matti Pulkkinen

Viimeiseksi jääneen Ehdotus rakkausromaaniksi (1992) -teoksen sirpalemosaiikin massiivisuus uuvutti, mutta jalo pyrintö herätti kunnioitusta. Kai siksi, että taiteessa muutos on aina kiinnostavinta.

Sen tähden haalin suosikeiltani koko tuotannon.

Saksofonisti John Coltranen tapauksessa levyjä kertyy kuutisenkymmentä. Erinomaisia on monta, mutta ihmeellisintä ja merkittävintä on silti muutamassa vuodessa tapahtunut täydellinen estetiikan räjäytys: kaunissointisesta perinnepuhaltajasta melodioiden tuolle puolen, tuimimmillaan räikeään ulvotukseen, transsiin.

Courtesy Everett Collection
John Coltrane
John Coltrane

Jos kuuntelee vain maineikkaimmat levyt, menettää tarinan, sen mitä tapahtui.

Edelläkävijät ovat sankareita. Mutta ei heitä tarvitse palvoa, ei edes Pablo Picassoa. Tage Danielssonin elokuvassa Picasson seikkailut (1978) Gösta Ekmanin esittämä päähenkilö kulkee 1900-luvun läpi milloin minkäkin naisen perässä ja tulee aina lyylin vaihtuessa samalla myös vaihtaneeksi paitsi omaa koko taidemaailman tyylisuuntaa tolkuttomuudesta toiseen. Ihana farssi!

En hoilannut ”järvel-lel-lel-le”. Tyydyin taputtamaan, minä raukkis.

Mutta seuraavana päivänä marssin reilusti levykauppaan ja ostin Heikki Silvennoisen 1970-luvun progebändin Tabula Rasan vinyylit. Jopa kriitikko saa tykätä ihan mistä haluaa, takapakistakin.

Tunnustan myös, että olisin pahoillani, jos ihailemani Kuutti Lavonen lopettaisi iänikuisten kasvotutkielmien piirtämisen, ja vaihtaisi johonkin ihan muuhun. Vaan olisihan se kiinnostavaa.

Liisa Takala
Kuutti Lavosen näyttely Galleria Krista Mikkolassa helmikuussa 2007.
Kuutti Lavosen näyttely Galleria Krista Mikkolassa helmikuussa 2007.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat