Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Ruispuuro ja muut sadonkorjuuruuat ovat jo katoavaa kansanperinnettä

Kulttuuri
 
Reetta Pasanen
Ruispuuroon tarvitaan karkeita ruisjauhoja, vettä ja vähän suolaa.
Ruispuuroon tarvitaan karkeita ruisjauhoja, vettä ja vähän suolaa. Kuva: Reetta Pasanen

Se on ruskeaa, pehmeää, hiukan rakeista ja niin kuumaa, että voinokare sulaa pian keskelle lammikoksi.

Lautasella on uutispuuroa. Siis uuden sadon viljasta karkeaksi jauhoksi jauhettuja rukiinjyviä, vettä ja suolaa.

Sen maussa on kaikkea sitä, millaiseksi tiedän suomalaisen loppukesän. On jo viilentynyttä aamuilmaa, maahan varastoitunutta auringonvaloa, mullan tuoksua ja puimurin jylinää keltaisella pellolla.

On kulttuurihistoriaakin, Aleksis Kivestä ja Joel Lehtosesta alkaen.

Ruispuuro on katoavaa kansanperinnettä. Vähän kuin jauhoilla suurustettu suolasienikastike, ryynimakkarat, itse tehdyt kaalikääryleet ja marjakiisselit. Kyllä niitä jotkut yhä laittavat, hienoissa ravintoloissakin. Arki-iltaisin Suomessa tarjotaan kuitenkin jo ihan muuta.

Monen katoavan ruuan sesonki on juuri syksyllä. Ne kuuluvat sadonkorjuuseen – ja ovat ehkä juuri siksi väistymässä, samaa tahtia maatalouden varaan rakentuvan elämäntavan kanssa.

Ne ovat myös hitaita. Sekin on yksi syy niiden katoamiseen. Valmistamiseen tarvitaan monta eri vaihetta tai ainakin aikaa, kuten kunnon puuron hauduttamiseen.

Usein hitautta on kuitenkin edeltänyt kamala kiire. Koska kesä on lyhyt, satoa korjataan melkein aina kilpaa sateiden ja etenevän syksyn kanssa. Menneinä vuosisatoina tämä merkitsi katoa ja puutetta.

Tänä kesänäkin oli aina väärällä hetkellä kuivaa, kosteaa tai kylmää, ja siksi viljasato jäi pienemmäksi kuin parina edellisvuotena. Ruistakaan ei saada tarpeeksi kotimaista kulutusta varten.

Vaikka metsissä satoa riitti, ei sitäkään niin, että lomalainen olisi saanut kaikkea kyllikseen. Kun viikko sitten keräsin puolukoita ja rouskuja, sydän vuoti verta varpuihin jääneiden mustikoiden takia. Ne olivat pienten viinirypäleiden kokoisia mutta jo vetisiä.

En ehtinyt ajoissa niiden luo.

Suomessa ruokaa riittää pois heitettäväksi asti. Silti monella on siihen yhä yllättävän tiivis ja henkilökohtainen, jopa hamstraava suhde. Toiset kasvattavat ruokaa itse, toiset keräilevät luonnosta, säilövät ja syövät saalistaan pitkin vuotta.

Se tuntuu merkitykselliseltä. Hyötyyn yhdistyy lisäksi rentoutumista ja sadonkorjuun juhlavuutta.

Ruispuurossakin on tätä henkilökohtaisuutta, ainakin minulle. Vielä äsken sen ainekset lainehtivat pellossa, jonka ohi kesällä pyöräilin. Nyt se on muuttunut lautaselliseksi, jonka saan eteeni lähimyllyn jokasyksyisessä uutispuurojuhlassa.

On melkein kuin omaani söisin.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat