Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Odysseus rantautui pitkästä aikaa Suomeen

Emeritusprofessori Paavo Castrén suomensi Troijan sodan sankarin harharetket kokonaisuudessaan

Kulttuuri
 
Ria Berg
Kalypso Viihdyttää Odysseusta. Kirjan kuvitusta.
Kalypso Viihdyttää Odysseusta. Kirjan kuvitusta. Kuva: Ria Berg

Hän on kiistatta syyllinen, mutta samalla häntä on kiittäminen paljosta. Hän on kreikkalaisen mytologian meren jumala Poseidon, jonka leppymätön viha sinkoaa tarunhohtoisen Troijan tuhonneen Ithakan kuninkaan Odysseuksen kymmeneksi vuodeksi harharetkille silloisen maailman ääriin. Ei Poseidon luonnollisestikaan luonut eeposta Laerteen ja Antikleian pojan Odysseuksen harharetkistä. Siitä kunnia lankeaa Homerokselle, todennäköisesti 700-luvulla ennen ajanlaskun alkua eläneelle sokealle kreikkalaiselle runonlaulajalle, joka keksi käyttää juuri Poseidonin vihaa eeppisen runoelman kerronnan yhtenä keskeisenä motiivina.

Homerokselle ja Poseidonille on löydettävissä yhteinen rajapinta. Se on heidän hämärä henkilöhistoriansa. Zeus-jumalan veli Poseidon eli ja toimi vain antiikin Kreikan mytologisessa uskomusjärjestelmässä. Ei ole mitään näyttöä sille, että hän olisi asunut Egeanmeren pohjassa komeassa palatsissa. Näkemys Homeroksesta Odysseian kirjoittajana on sekin enemmän uskon asia.

Tutkijat ovat kiistelleet vuosisatoja siitä, onko Homeros ollut todellinen henkilö vai esimerkiksi useammalle vanhoja eeppisiä runoelmia esittäneelle runonlaulajalle annettu yhteinen nimimerkki. Hänen elämästään ei historiallisia jälkiä.

Antiikin ajalta ei ole säilynyt luotettavia elämäkerrallisia tietoja Homeroksesta.

Ensimmäisen kerran Homeros nimettiin Odysseian kokoajaksi vasta noin 350 vuotta ennen ajanlaskun alkua, monta sataa vuotta runoilijan oletetun tai todellisen elämän jälkeen. Antiikin kreikkalaiset eivät juuri tunteneet kiinnostusta Homerokseen historiallisena henkilönä, vaan heille riittivät taivaan lahjana saadut Homeroksen eeppiset runoelmat. Nero ilman kasvoja ja nimeä – runoelma vailla runoilijaa – oli kuin kärry ilman pyöriä.

Muutos tapahtui vuonna 1616, jolloin julkaistiin George Chapmanin englanninnos Odysseiasta nimellä Odysses. Jo vuonna 1730 filosofi Giambatista Vico väitti, että Homerosta ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Hänen mukaansa kansan kollektiivi oli synnyttänyt nämä jumalaiset runoelmat, jotka vain pantiin Homeroksen nimiin. Ranskalainen abbé d’Aubignacina tunnettu kirjailija François Hédelin oli päätynyt samaan johtopäätökseen vuonna 1664.

Tämän linja on jatkunut aina näihin päiviin asti. Brittitutkija, Oxfordin yliopiston klassisten kielten professori Oliver Taplin esitti vuonna 1986 näkemyksen, jonka mukaan olisi järkevämpää ja totuudenmukaisempaa puhua Homeroksesta ”eeppisten runojen historiallisena kontekstina” kuin todellisena historiallisena henkilönä.

Näkemyserot Homeroksen identiteetistä ovat synnyttänen käsitteen, joka tunnetaan nimellä homeerisen kysymys. Sillä tarkoitetaan Homeroksen nimissä kulkeneiden eeposten – Iliaan ja Odysseian – tekijän ongelmaa. Samanlaista intohimoa on synnyttänyt vain kiista siitä, kirjoittiko William Shakespeare omat näytelmänsä ja sonettinsa vai oliko asialla joku muu.

Miksi palata 2 700 vuoden takaisiin tapahtumiin juuri nyt? Siksi, että Odysseuksen harharetket osuvat nyt Suomeen. Klassillisen filologian emeritusprofessori Paavo Castrén on nimittäin suomentanut Odysseian kokonaisuudessaan proosamuotoon loppukesästä julkaistussa teoksessa Troijan sota ja Odysseuksen harharetket. Teoksen kustansi Otava. Käsissä on millä tahansa mittarilla iso tapaus. Odysseia on länsimaisen kaunokirjallisuuden kantaisä. Pentti Saarikosken edellinen proosasuomennos vuodelta 1972 on yli neljännestä lyhyempi kuin Castrénin uusi suomennos.

Saarikoski käytti suomennoksen pohjana Victor Bérardin muokkaamaa tekstieditiota, joka on Valittujen Palojen tapaan tehty lyhennetty rekonstruktio klassikosta, jos asian ilkeästi ilmaisee. Lisäksi Castrén on ottanut mukaan 24. laulun, jota taas Saarikoski pitää Odysseiaan myöhemmin lisättynä osana. Bérardin editiossa on muitakin poisjättöjä, jotka Castrén on puolestaan ottanut mukaan uuteen suomennokseen.

Paavo Castrénin suomennoksessa on sivuja 554, Pentti Saarikoskella taas 287. Ero ei synny yksin siitä, että Castrén on suomentanut Odysseuksen harharetket suoraan alkutekstistä vaan myös siitä, että hän on suomentanut kirjaan myös monia lauluja Iliaasta taustoittaessaan ansiokkaasti Troijan sotaa, josta Odysseus on Odysseiassa palamaassa kotiin kaupungin kymmenen vuoden piirityksen jälkeen. Odysseuksen varsinaiset harharetket alkavat vasta sivulta 180. Näin Poseidonin leppymättömän vihan kohteeksi joutuneen Odysseuksen kohtalo saa kehykset, jotka auttavat nykylukijaa ymmärtämään sotasankarin harharetket paremmin.

Paavo Castrénin Troijan sota ja Odysseuksen harharetket on kautta aikain kolmas suomennos Pallas Athene -jumalan suosikin mutkaisesta paluusta Ithakaan, jossa karkeasti käyttäytyvien kosijoiden piirittämä kuningatar Penelope odottaa häntä. Runoelman ensimmäisestä täyspitkästä suomennoksesta vastasi Otto Manninen yli 90 vuotta sitten – vuonna 1924. Mannisen suomennos noudatti runomittaa – toisin kuin Saarikosken ja Castrénin proosamuotoiset suomennokset.

Ennen Otto Mannisen suomennosta Odysseiasta oli käännetty suomeksi vain yksittäisiä lauluja. Kalevalan kokoaja Elias Lönnrot suomensi kuudennen laulun Odysseuksesta ja Nausikaasta heksametrimittaan vuonna 1855 aikakauskirjaan Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen. Antiikin kirjallisuuden suomentajana Kaarlo Forsman käänsi Odysseian kaksi ensimmäistä laulua vuonna 1877.

Näin Lönnrot päättää kuudennen laulun: ”Niin lausui; rukouksen kuuliki Pallas Ateena,/ Ei toki ilmeisesti, kun pelkäsi setänsä/ Jumalaa, jonkapa vainoamaa jumalainen Odysses/ Sai kauvan kokea matkustaissaan kotimaalle.”

Näin taas Castrén: ”Näin hän rukoili, ja Athene auttoi häntä. Jumalatar ei kuitenkaan vielä näyttäytynyt, koska vältti loukkaamasta mahtavaa setäänsä Poseidonia, Odysseuksen leppymätöntä vihamiestä, aina siihen asti kunnes tämä pääsi kotiin.”

Tyylillisesti Paavo Castrénin suomennos asettuu Otto Mannisen runomitallisen käännöksen ja Pentti Saarikosken vapaamuotoisen proosakäännöksen välimaastoon. Oman suomennoksensa esipuheessa Castrén toteaa, että Mannisen mitallinen suomennos on nykylukijalle ”paikoin varsin vaikeaselkoinen.” Saarikosken suomennosta hän ei ole omien sanojensa mukaan edes lukenut.

Castrén korostaa, että Odysseia on edustanut puhtaimmillaan ylimystön juhlissa esitettyä perinteistä sankarirunoutta. Siksi hän on suomennoksessaan välttänyt liian arkisia sanontoja ja nykyaikaan nivoutuvia ilmauksia. Samoin hän on riisunut runollisuutta kohdista, joissa sitä alkutekstissä ei ole. Näin Castrén avaa Odysseian toisen laulun: ”Kun aurinko nousi varhain aamulla.” Saarikoski lataa puolestaan vahvemmin värein: ”Huomenna kohta kun aamun rusko tuli taivaan rantaan.”

Saarikosken suomennoksessa Odysseuksen poika Telemakhos vetäytyy meren rannalle yksinäisyyteen katkerasti itkien hajotettuaan ithakalaisten kokouksen. Näin taas Castrén: ”Telemakhos vetäytyi syrjemmälle ja meni merenrantaan, kasteli kätensä meriveteen ja rukoili Athenea.” Castrén on suomentanut myös kohtaukseen kuuluvan Telemakhosin rukouksen. Sitä ei taas ole Bérardin editiossa, jota Saarikoski on käyttänyt suomennoksensa pohjana.

Odeysseian kirjallinen arvo on mittaamaton. Homeros käyttää kerronnassa sellaisia keinoja, jotka ovat yhä edelleen kirjallisuuden selkäranka. Näitä ovat muun muassa näkökulmanvaihto, takautumat, kerronnalliset maskit ja myyttinen matka-teema pohjarakenteena. Jos kirjallisuudella ei olisi sellaista alkukotia kuin Homeroksen Odysseia, kirjallisuus saattaisi vieläkin vaellella päättymättömillä harharetkillä.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat