Valikko
Kulttuuri

Sibelius-Akatemian professori Almila pelkää klassisen musiikin puolesta: ”En luota Grahn-Laasosen ammattitaitoon tässä asiassa”

Atso Almila on keskimäärin kolme kertaa tunnissa twiittaava Sibelius-Akatemian orkesterinjohdon professori. Mutta kaipaako hän myös takaisin 1970-luvulle?

Jos Alexander Stubbia nimitetään someaktivistiksi, termi taitaa kaivata vähän päivitystä. Hänen reilut 20 000 twiittiään eivät ole mitään verrattuna kapellimestari Atso Almilaan. Vajaan viiden vuoden aikana Almila on twiitannut yli 130 000 kertaa, mikä tarkoittaa keskimäärin kolmea twiittiä tunnissa, noin 75 twiittiä päivässä.

Almila ei ole valtiovarain­ministeri, mutta paljon tekemistä hänelläkin on. Leif Seger­stamin manttelinperijä työskentelee Sibelius-Akatemian orkesterinjohdon professorina, säveltäjänä, Kuopion kaupungin­orkesterin kotikapellimestarina ja Joensuun kaupunginorkesterin päävierailijana, noin alkajaisiksi.

Näyttää siltä, että hän on myös mies, joka vihdoin tuo klassisen musiikin laajaan julkiseen keskusteluun. Yhden päivän aikana hän ehtii Twitterissä vertailla pelialaa oopperaan, muistuttaa epäilijöille, että vuorovaikutus on osa teatteria ja konsertteja ”mitä suurimmassa määrin” ja pohtia, aiheuttaako huonosti äänitetyn musikaaliharjoituksen näyttäminen televisiossa kapinan. Toisena päivänä hän jakaa kolumnejaan ja kolmantena kuvia orkesteriharjoituksista.

Mikä ihme pakottaa näin täystyöllistetyn ihmisen kertomaan ajatuksiaan internetissä aamusta iltaan?

Tapaamme jokapoikapaitaan sonnustautuneen Atso Almilan kanssa Postitalon kahvilassa. On vasta aamupäivä, mutta Almila, 62, on ollut jo pitkään vauhdissa. Ennen haastattelua hän on twiitannut 27 kertaa: VR:stä, Finnairista, median ja liikenteen ”sipilöinnistä” ja ”berneröinnistä”, Yleisradiosta.

”Osa on uudelleentwiittauksia”, Almila sanoo kuin nolos­tuen.

Mutta suurin osa on kyllä Almilan omia kannanottoja siitä, minkälainen maailma on ja millainen sen pitäisi olla. Toisin kuin suurin osa suomalaisista klassisista muusikoista, Atso Almila on laaja-alainen poliittinen keskustelija.

”Hyvin pitkään on ollut sellainen hyvän käytöksen tapa. Ollaan rumasti sanottuna hierarkkisia työläisiä ja pidetään suut kiinni.”

Mutta Almila on vastannut ­äänettömään huutoon kuin muskettisoturi. Yksi syy sille löytyy jo lapsuudenkodista. Almilan isä oli Helsingin Sanomien toimittaja ja Ilta-Sanomien kolumnisti Matti Almila (pakinanimeltään Kai de Puu), joten kotona luettiin ja keskusteltiin paljon.

Myös 1960–70-lukujen Suomi oli poliittisuudessaan omaa luokkaansa. Teinipolitiikka kukki jopa siinä määrin, että Suomalaisessa yhteiskoulussa Almilan oikeistolainen kaveri uhkaili Almilaa stiletti kädessä ”äänestämään oikein”. (Almila ei muista, ketä silloin suunnilleen 17-vuo­tiaana äänesti, mutta ”väärin” se joka tapauksessa meni. Stiletistä ei silti tullut.)

Ja sitten on tietysti Almilan ensimmäinen vakituinen työpaikka Kansallisteatterin kapellimestarina 80-luvulla. Vaikka Kansallisteatteri oli siihen aikaan huomattavasti nykyistä konservatiivisempi, intoa puhutella yleisöä uusin tavoin löytyi.

”Siellä kyti sellainen ajankohtaisuuden halu ja palo. Minusta klassisen musiikin ja oopperamaailman ongelma on aina ollut, että millä tavalla voisi olla enemmän yhteiskunnassa mukana, ollenkaan halveeraamatta teoksia.”

Kansallisteatterissa yhteinen sävel löytyi muun muassa ohjaaja Arto af Hällströmin kanssa. Almila olisi halunnut ruveta kirjoittamaankin näyttämölle, mutta silloin ideat jäivät suunnitelman tasolle. Enää eivät. Vaikka ajankohtaisuus välillä puuttuu konserttilavoilta, Almila on antanut kuulua.

Hän kolumnoi useisiin lehtiin ja bloggaa Taideyliopiston sivulla. Viime kesänä hänelle annettiin siitä tunnustuskin: Suomen yliopistojen viestinnän ammattilaisten palkinnon perusteluissa sanottiin, että Almila tuo kirjoituksissaan esiin taiteen yhteiskunnallista merkitystä.

Palkinto kertoo paitsi Almilasta itsestään, myös mahdollisesti siitä, että taiteilijat eivät yleensä ole kovin aktiivisia käymään keskustelua omasta asemastaan, taiteen asemasta ja tulevaisuudestaan.

Eräässä Muusikko-lehden kolumnissa viime vuonna Almila sanoikin, että Muusikko-lehteä pitäisi alkaa julkaista myös netissä, jotta lehden lukija- ja tekijäkunta voisi saada paremmin näkemyksiään esiin.

”Minulla on sellainen olo, että klassiset muusikot ovat nyt nousemassa somekeskusteluun.”

Vaikka Almila twiittaa ja kolumnoi melkein aiheesta kuin ­aiheesta, ytimessä on tietysti musiikki. Almila toimii tiiviissä yhteistyössä kahden suomalais­orkesterin ja väljemmin monen muun toimijan kanssa.

Par’aikaa huolta herättää esimerkiksi valtionosuusjärjestelmä eli vos, jonka lähes mahdottomaksi osoittautuneen uudistuksen opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) on sanonut paketoivansa vielä tämän hallituskauden aikana. Uudistustarpeesta on puhunut myös muun muassa hänen edeltäjänsä Paavo Arhinmäki (vas).

Taide- ja kulttuurilaitosten valtionosuudet ovat rahaa, jota valtio maksaa kunnille kulttuuri­laitosten pyörittämiseen. Viime vuonna valtionosuuksia jaettiin noin 106 miljoonaa euroa, joista orkestereille meni 20,1 miljoonaa. Loput menivät museoille ja teattereille.

Valtionosuusjärjestelmää halutaan uudistaa muun muassa siksi, että kun tiukkoina taloudellisina aikoina jaettavan rahan määrä ei kasva, järjestelmä suosii ainoastaan jo sen piirissä olevia toimijoita. Uusien tekijöiden on hyvin hankala päästä rahoituksen piiriin, mikä vaikeuttaa toiminnan vakiinnuttamista. Suomessa on monta orkesteria, jotka eivät saa juuri mitään tukea toiminnalleen, muun muassa usein täysiä saleja keräävä Helsingin Barokkiorkesteri. Orkesterilla ei ole myöskään yhtään kuukausipalkkaista soittajaa.

Almila ei kuitenkaan ole rahan uusjaon kannalla. Vähän ennen joulua hän kirjoitti Ylen Kulttuuricocktailiin mielipidekirjoituksen, jossa vastusti järjestelmän rukkausta. Hän perusteli näkemyksiään muun muassa sillä, että orkesterit tekevät paljon näkymätöntä työtä soittamalla kouluissa ja hoitolaitoksissa ja opettamalla musiikkiopistoissa.

Almila pelkää, että järjestelmää höyläämällä maanlaajuinen orkesteriverkko tuhotaan ja ­aiheutetaan sellaista vahinkoa, jota ei millään korjaustoimen­piteilläkään saa enää takaisin.

”Minä en luota Sanni Grahn-Laasosen ammattitaitoon tässä asiassa. Hän tuo nyt viestiä jostain muualta, että pistä ne kuriin siellä. Tulee olo, että hänen on pakko tehdä, miten muut käskevät, tai muuten joutuu ulos”, Almila epäilee.

Mutta ei valtionosuusjärjestelmä ongelmaton ole, sen Almilakin myöntää. Kankeiden rakenteiden uudistamiseksi pitäisi kuitenkin tehdä aivan eri tyyppisiä muutoksia kuin rahojen kierrätystä, hän sanoo. Hän puhuu ”filharmonisesta mallista” ja eri instituutioiden – teatterien ja orkesterien – lisääntyvästä yhteistyöstä.

Malli voisi tarkoittaa vaikkapa sitä, että vakiintuneiden instituutioiden toimintaa laajennettaisiin palkkaamalla esimerkiksi komppiryhmä orkesterin ja teatterin yhteiskäyttöön, Almila sanoo. Tai että vuokria korottavat tilakeskusvälikädet poistettaisiin konserttisaleista ja tiloja annettaisiin vapaiden ryhmien käyttöön ilmaiseksi.

Mutta riittäisikö tämä todella pelastamaan esittävän taiteen? Pelkillä ilmaisilla tiloilla ei pyöritetä mitään toimintaa ja komppiryhmän palkkaaminen ei varsinaisesti ole uusien avausten tukemista. Sitä paitsi sekin vaatii rahaa.

”Minä tietysti toivon, että rahaa tulisi lisää”, Almila sanoo.

Almilan toive tuskin toteutuu. Sipilän hallitus junttaa Suomeen talkooilmapiiriä, jossa kaikkien on luovuttava saavutetuista eduistaan yhteisen laivan pinnalla pitämiseksi.

Painetta alkaa tulla monesta suunnasta: joulukuussa Talouselämä-lehti teki vertailun ”kulttuurilaitosten tehokkuudesta”. Perusteena oli katsoa, kuinka omavaraisia kulttuurilaitokset ovat. Lehti kirjoitti, että listan häntäpää on karmeaa luettavaa. Tähän joukkoon kuului muun muassa nosteessa oleva Tampere Filharmonia.

Almilan mielestä vertailu on naurettava: orkesterien osalta tehokkaimpia toimijoita olivat ne, joissa vakituisten työntekijöiden määrä on minimaalinen. Hänen näkemyksensä on selvä: kulttuuri on toimintaa, jota kuuluu tukea julkisista varoista. Omavaraisuus ei ole mikään mittari.

Muutenkin Almilan mukaan on jo tingitty tarpeeksi.

”1970- ja 80-luvuilla ero oli se, että jos joku sairastui orkesterissa, siihen sai korvauksia, jotta sai tilalle toisen soittajan. Ne ovat kaikki mennyttä. Näiden vuosien varrella orkesterijärjestelmä on tullut koko ajan vastaan, nihkeyttänyt, antanut periksi ja omistansa pois. Ei pidä paikkansa, että oltaisiin säilytetty edut.”

Paha raha vaanii Atso Almilan puheessa usein. Vaikuttaa siltä, että hänen mielestään resursseja tarvittaisiin lisää, jotta turha pohtiminen voitaisiin lopettaa. Mutta mikä tahansa raha ei kelpaa Almilalle.

Julkista rahaa ei nyt ole, mutta yksityistä on. Esimerkiksi Kansallisgalleria on käynnistänyt kampanjan, jolla se kerää yksityistä rahaa julkisen rahan oheen. Myös muun muassa Helsingin juhlaviikot ja Savonlinnan oopperajuhlat tekevät paljon yhteistyötä yksityisten sponsorien kanssa. Maailmalla on ihan tyypillinen käytäntö, että myös orkesterit keräävät yksityistä rahaa. Tätä mallia Almila ei kuitenkaan halua Suomeen.

”Jatkuvuus on yksi kysymys. Toinen on taiteellisen päätäntävallan pitäminen. Meneekö orkesteri tilausautomaatiksi? Se on oikeastaan ohjelmistopoliittisesti hankalin näkökulma.”

Muun muassa kaupallisessa mediassa ajatellaan toisin päin: mainosrahoitteisuuden nähdään olevan tae itsenäisyydelle. Almila pelkää päinvastaista, mutta hänen mielestään nykysysteemissäkin on ongelmia. Jos ha­luaa saada varmasti täyden salin, ei kannata miettiä, mikä olisi ajankohtaista juuri nyt, vaan pitäytyä 1800-luvun romanttisessa hittivalikoimassa. Almilan mukaan syynä on jälleen raha.

”Joka ikisessä taidelaitoksessa pitäisi olla sellainen takuuprosentti, joka mahdollistaisi ihan järjettömän riskinoton.”

Takuuprosentilla Atso Almila viittaa korvamerkittyyn rahaan, jonka voisi käyttää hulluilta tuntuviin ja riskaabeleihin hankkeisiin. Kun yksityinen rahakaan ei kelpaa, mistä tämä takuuprosentti tulisi? Eikö tällaista ole vähän absurdia toivoa, kun taloustilanne on mikä on ja ottajiakin on enemmän kuin jaettavaa?

”Kyllä minä myönnän vaikean tilanteen, mutta en usko, että maailma on niin rationaalinen kuin SSS-hallitus nyt väittää. Järkevyyden korostaminen taiteilijalle on jo itsessään paradoksi”, Almila sanoo ja muistuttaa, että kulttuurissa puhutaan niin pienistä rahoista, että ”niillä ei sairaaloita montaa päivää pyöritettäisi”.

Almila itse on ollut jakamassa näitä ”pieniä rahoja” Valtion säveltaidetoimikunnassa (nykyinen Valtion musiikkitoimikunta) kuuden vuoden ajan. Se on hänen lähin kontaktinsa poliittiseen toimintaan. Kotikaupungissaan Kuopiossa häntä on kosiskeltu demareihin ja vihreisiin, mutta ei hän ole mennyt. Puolue­politiikan klikit eivät hänestä kuulu taiteeseen.

”Twitter on ollut toistaiseksi sellainen, että on voinut olla eri mieltäkin. Siinä syntyy enemmän keskustelua kuin leiriytymällä. Minulla on aikomus mennä vielä yhden oikeistolaisen osakesijoittajan kanssa lihapiirakoille Kauppatorille.”

Mitä Almila sitten haluaa? Keskustella, vaihtaa näkemyksiä, oppia.

Vaikka hän itse edustaa juuri sellaista vasemmistohenkistä poliittisuutta, joka on tyypillistä mielikuviemme taiteilijoille, hän sanoo, että erilaisia näkemyksiä löytyy paljon. Usein ne pysyvät kaapissa, ja tämän Almila haluaa muuttaa.

”Vasemmistolaisuutta pidetään boheemina. Jos on oikeistolainen ja taiteilija, saa olla koko ajan riitelemässä.”

Minulla ei ole kiire mihinkään, ilmoitti Almila saapuessaan Postitaloon kello kymmenen. Musiikki on hänelle uskonto, ja musiikin sanotaan olevan aikaa. Niinpä kiire on tälle kapellimestarille kirous. Siitä hän on kirjoittanutkin, poliittisella twistillä tietenkin. Viimeksi Taideyliopiston blogissa huolena oli, että hallituksen luomat paineet valmistua nopeasti tulevat osaamisen ja henkilökohtaisen kasvun kustannuksella.

Kun Almila itse aloitti Jorma Panulan kapellimestariluokalla vuonna 1974, oppilailla – Osmo Vänskällä, Jukka-Pekka Sarasteella, Esa-Pekka Salosella ja niin edespäin – ei ollut mitään muuta kuin aikaa, hän kertoo. Ihmiset halusivat syventyä ja keskustella. Panula vei taidenäyttelyihin, kutsui kotiinsa, pisti juoksulenkille, pyysi ravintoloihin ja yllytti pohtimaan filo­sofisia dilemmoja. Nyt tilanne on toinen.

”Nykyään ihmiset ovat opintojen ohella töissä. Heidän pitää tehdä kaikki keikat, jotka vain saavat”, sanoo Almila.

Erilaiset ärsykkeet jakavat ihmisten huomion yhä laajemmalle. Ennen oli helpompi keskittyä yhteen asiaan. Oli tilaa ajatella ja kehittyä.

”Pitkäjänteinen työskentely on harvinaista nykyään”, Almila sanoo.

”Tietenkään se ei ole nuorten vika. Meidän pitäisi vain olla kiinnostavampia.”

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    1. 1

      7 vuotta sitten Alex kuuli olevansa oikeasti Alexander, venäläisten vakoilijoiden poika – oikeus päätti nyt antaa hänelle Kanadan kansalaisuuden takaisin

    2. 2

      Japanilaissotilaat häpesivät niin, että jatkoivat toista maailmansotaa viidakoissa melkein 30 vuotta

    3. 3

      Mitä synnytyksissä todella tapahtuu? Lue sinulle räätälöity juttu siitä, miten lapsesi tulisi maailmaan

    4. 4

      Britti Joel Willans muutti Suomeen ja hämmästyi uskollista sääntöjen tottelemista – ”Ehkä suomalaiset juovat itsensä niin humalaan juuri sääntöjen takia”

    5. 5

      Islamilaisen yhdyskunnan moskeijan seinät töhrittiin Helsingissä – pesutalkoot yhdistävät eri uskontoryhmät sunnuntaina

    6. 6

      Suomen lippu herättää suuria tunteita – ja siksi kaikki huoltomiehet eivät uskalla kertoa omalla nimellään miten lippua käsittelevät

    7. 7

      Washington Post: Obama sai viisi kuukautta aikaa taistella Venäjän vaalihakkerointia vastaan – aika loppui kesken, Trump valittiin, totuuden selvittely jatkuu yhä

    8. 8

      Punavangit odottivat teloituksia Suomenlinnan kuolemanselleissä kesällä 1918, mutta moni kuoli jo ennen tuomiota – ”Pala Suomen synkintä historiaa”

    9. 9

      Jännitteet Itämerellä kasvavat: Venäläishävittäjä lensi melkein kiinni USA:n koneeseen – Venäjä saattaa jopa ylittää maiden rajoja provokaationa, varoittaa Yhdysvaltain armeijan kenraali

    10. 10

      ”Mä olen niin kikseissä” – Pikku G:n paluukeikka sai yleisön sekaisin onnesta Himoksella

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Japanilaissotilaat häpesivät niin, että jatkoivat toista maailmansotaa viidakoissa melkein 30 vuotta

    2. 2

      Britti Joel Willans muutti Suomeen ja hämmästyi uskollista sääntöjen tottelemista – ”Ehkä suomalaiset juovat itsensä niin humalaan juuri sääntöjen takia”

    3. 3

      Mitä synnytyksissä todella tapahtuu? Lue sinulle räätälöity juttu siitä, miten lapsesi tulisi maailmaan

    4. 4

      Perus­suomalaisten Laura Huhtasaari kertoo nyt, miltä tuntuu kun puolue hajoaa – ”Haava kyllä arpeutuu”

    5. 5

      Sitä Timo Soinia, jonka olemme tunteneet, ei enää ole

    6. 6

      Punavangit odottivat teloituksia Suomenlinnan kuolemanselleissä kesällä 1918, mutta moni kuoli jo ennen tuomiota – ”Pala Suomen synkintä historiaa”

    7. 7

      Kaljaa läikkyy ja hyttyset syövät, mutta kun Ukkometso jyrähtää soimaan, ei märkiä housuja muista enää kukaan – Tältä näyttää juhannushurmos Himoksella

    8. 8

      Viisi kuoli sähköiskuun uima-altaassa vesipuistossa Turkissa – kolme kuolleista lapsia

    9. 9

      Suomen lippu herättää suuria tunteita – ja siksi kaikki huoltomiehet eivät uskalla kertoa omalla nimellään miten lippua käsittelevät

    10. 10

      Presidentinvaalit hävinnyt Mannerheim pakeni kahvilayrittäjäksi Hankoon – Tällainen pikkutarkan omistajan kahvila oli ja on

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Moni mies kärsii tietämättään testosteronin puutteesta, mutta saa vääriä lääkkeitä – Tunnista nämä oireet

    2. 2

      Ole oma juhannusheilasi: Näin masturboit jos sinulla on klitoris ja vagina

    3. 3

      Mitä synnytyksissä todella tapahtuu? Lue sinulle räätälöity juttu siitä, miten lapsesi tulisi maailmaan

    4. 4

      Kullervo Hynysen keksintö saattaa mullistaa syövän, Alzheimerin ja Parkinsonin taudin hoidon – fyysikon löytöjä on verrattu penisilliinin ja röntgenkuvauksen keksimiseen

    5. 5

      Japanilaissotilaat häpesivät niin, että jatkoivat toista maailmansotaa viidakoissa melkein 30 vuotta

    6. 6

      Joonas Tolvanen opiskeli Shaolin-soturimunkkien koulussa – nyt hän on lääkäri Kuopiossa, eikä suosittele Kiinan kung-fu-opintoja kenellekään

    7. 7

      Kerrostalotyömaan tulipalo työllisti palokuntaa myöhään yöhön Pohjois-Helsingissä – poliisi teki kaasupulloja vaarattomiksi ampumalla

    8. 8

      Pankkiiriliikkeen entinen johtaja paljastaa, miten sijoituksia myytiin: ”Asiakkaiden eduista ei kukaan halunnut huolehtia”

    9. 9

      Haluatko elämääsi lisää seksiä? Kolme seksuaali­terapeuttia kertoo tärkeimmät vinkkinsä

    10. 10

      Oikeusasiamies ihmettelee: Miksi poliisi pakottaa musliminaiset riisumaan huivin valokuvassa?

    11. Näytä lisää