Blondie on mainettaan parempi

Seuraa visainen pulma. Kuinka saada yli 30-vuotias bändivanhus taas tien päälle, kun pöydät putsannut comeback-kiertue tehtiin jo kymmenisen vuotta sitten ja uudesta albumista on päässyt vierähtämänn viitisen vuotta?

Aina voi juhlistaa yhtyeen klassisen albumin vuosipäivää.

Niinpä newyorkilainen Blondie kiertää taas ja muistaa legendaarisinta levyään Parallel Lines, joka julkaistiin aika tarkalleen 30 vuotta sitten. Kulttuuritalon konsertin jälkeen voi huoletta todistaa, että konsepti on perusteltu.

Blondie soitti Parallel Linesin kaikki raidat levyltä tutussa järjestyksessä heti konsertin alkuun. Se kävi hyvästä muistutuksesta, kuinka poikkeuksellisen vahvasta levystä on kyse.

Hittien tulva oli niin ylitsevuotava, että yhtä hyvin olisi voinut kuvitella yhtyeen soittamassa parhaat päältä -levyään.

Illan huippukohta oli ehdottomasti levyn kakkospuolen potpurri Sunday Girl, Heart of Glass ja I'm Gonna Love You Too, joiden aikana myös jättimäinen diskopallo pyörähti käyntiin ja valaisi pilkuillaan hurmoksessa tanssivan lavanedustan.

Sen jälkeen tultiin lujaa alas. Uudehko kappale Screaming Skin ja laulusolisti Debbie Harryn soololta poimittu Whiteout muistuttivat tylysti, että Blondien luovin kausi on kaukana takana.

Ilmeisesti yhtyeellä on tarve esitellä myös teknistä osaamistaan ja kykyään polveileviin sovituksiin. Valitettavasti siinä samassa on päässyt unohtumaan, että yksinkertainen popkappale voi olla paljon tehokkaampi.

Yhtyeen uuden tulemisen aikana sellaisia on syntynyt noin yksi, kymmenen vuoden takainen Maria, ja se palautti keikan taas henkiin. Loppuun oli säästelty muiden levyjen keskeiset hitit Rapture, Call Me, Atomic ja The Tide Is High sekä lähes tunnistamattomaksi punkjyräykseksi sovitettu lainapala My Heart Will Go On.

Illan toinen suuri kysymys oli tietysti, miten yhtyeen yli kuusikymppiset keskushahmot, laulaja Harry, kitaristi Chris Stein ja rumpali Clem Burke, sekä kolme tuoreempaa jäsentä saavat toisinnettua yhtyeen klassiset kappaleet.

Legendan mukaan Blondie ei ollut 1970- ja 1980-lukujen taitteessa mitenkään poikkeuksellisen hyvä liveyhtye, vaan ryhmä loisti lähinnä levyillään.

Tiedä sitten siitä, mutta ainakin nyt yhtye oli täynnä eloa ja venyi niin klassiseen voimapoppiin, kevyeen reggaepoljentoon, viettelevään diskokomppiin kuin vanhan koulun hiphopiin.

Ennen kaikkea tästä on kiittäminen rumpali Burkea, jonka energinen myllytys piti yhtyeen vauhdissa.

Yhtälailla loisti Debbie Harry, jonka ääni on säilynyt likimain ennallaan: teknisesti hän on nykyään jopa parempi kuin suurimman suosionsa päivinä.

Juuri 63 vuotta täyttänyt laulajatar on myös säilyttänyt tyylinsä arvokkaasti, ja hän flirttaili ilkikurisesti eturivin kanssa – hyvin tietoisena kaikista niistä pojista – ja tytöistä – joiden teini-iän unelma numero yksi hän muinoin oli.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi