Ehdokasraadin puheenjohtajan saatepuhe kokonaisuudessaan

Finlandia-palkinnon ehdokkaat valinnutta lautakuntaa johti kirjailija, toimittaja ja Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Satu Koskimies. Näin hän puhui ehdokkaiden julkistustilaisuudessa:

"Siteeraan Leena Krohnia – ote teoksesta Rapina (1989): 'Kirja kirjoittaa itse itseään omien perustuslakiensa mukaan, jotka määritellään hiljaisuudessa jo silloin, kun teos on usvaa. Jokaisella teoksella on monta tekijää, eikä ainoastaan kustannusteknisessä mielessä. Itse aika kirjoittaa kirjaa, aikalaisten teot, sanat, muistot ja unet kirjoittavat sitä, ja yhä enemmän minusta tuntuu oikeaan osuvalta lause, jonka kerran luin: ihminen on aikansa lapsi myös siinä, mitä hän kuvittelee kaikkein omimmakseen.'

Pitkin syksyä, jo kauan ennen Jokelan tapahtumia, valintaraatimme kohtasi monta huonosti voivaa poikaa, nuorta miestä. Psyykkisiä solmuja, viinaa, huumeita. Romaanin näkökulman avasi usein sisko, vieressä kärvisteli neuvoton perhe.

Moni kirjailija, aikansa lapsi, on vastannut siihen mitä hänen ajassaan on tarjolla. Jokelan tragedia näytti jotakin siitä, mitä tässä ajassa on tarjolla.

Tämän vuoden Finlandia-valintalautakunta luki 94 teosta. Kirjan ääressä tuli tuon tuostakin haastatelleeksi itseään: miltä nyt tuntuu? Tässä yksi vastaus kysymykseen: raati tunsi lukemisen onnea – mutta millä ehdoin, siihen palaan.

Raadille ei ollut yllätys, että tänään romaanin mukana pääsee myös pörssiin. Sisäsiittoinen meklarikieli kuulostaa tavallisen humanistin korvissa kryptiseltä kalinalta – mutta kyllä se on 'ihan jees', jos sitä osaa.

Businessmaailmaan sijoittuvissa romaaneissa käydään monesti hyytävää kamppailua markkinaosuuksien mannasta ja tehdään vimmatusti tulosta. Parhaissa ajankuvaromaaneissa ihmiset arvoineen ja heidän tekonsa kaikkine seurauksineen elävät ja ovat tästä päivästä kotoisin. Kuvaus yltää nautinnolliseen satiiriin.

Tänään romaani kaukonäkee tulevaisuuteen. Mutta kauhuskenaariossa Suomi on saattanut muuttua irvokkaaksi outolandiaksi. Silloin kun nämä näkijät ovat unilukkareina ja kertojina mestareita, heille kuuluu kiitos huonon omantunnon puistatuksista.

Oma historiamme – kansalaissodan kipeät vuodet – on tuottanut tutkittua tulkintaa; silmien eteen kirjailija pysäyttää vavahduttavan lähikuvan toisensa jälkeen. Vielä varhaisempiinkin vaiheisiin on eräissä romaaneissa haasteellisesti tartuttu.

Monessa romaanissa kuuluu nyt minäkertojan ääni. Ja tänään romaani näyttää myös muistin ja muistamisen ihmeen. Se mikä kerran oli tähtiin kirjoitettu, kirjoittaakin nyt itsensä toisiin, yltää muistelman tuolle puolelle ja muuttuu kaunokirjallisuudeksi. Nämä syvätunnustukset suovat lukemisen onnen, joka ei hevin määritelmiin suostu.

Trillereillä ja kartanoromaaneilla on uskolliset yleisönsä, ja monelle tämän lajityypin kirjat antavat lukemisen korkeinta onnea. Historiallisen romaanin eteen kunnianhimoinen lukija tekee tunnollista arkistotyötä; raati pani tämän merkille.

Entä huumori? Kovin vaikeaa on olla hauska. Jos romaanin ääressä naurahteli ääneen, kiitos kirjalle. Onneksi on kielen ja kuvauksen löytöretkeilijöitä – niitä kirjailijoita, jotka nyt uusviljelevät tyyliä ja piirtävät lausettaan niin, ettei samalla tavalla tottavieköön ole ennen kirjoitettu.

Kielen voimasta romaani elää, sykkii. Mutta kovakin huuto lakkaa kaikumasta, jos se syntyy vain kirjoittamisen ponnistuspolton tueksi. Seksin, myyttien ja unien keitos laimenee silloin aika nopeasti, olkoon romaanin keinotekoinen voimakieli kuinka aistillista tahansa.

Mitä tehdä kielelle, kun teksti on edennyt Leena Krohnin mainitsemasta 'usvasta' käsikirjoitukseksi? Raati huomasi, että monesti lukemisen onnen esteenä oli romaanin keskentekoisuus. Teoksesta oli venynyt muodottoman pitkä. Tai sen haurailla pitkospuilla kompuroiva teksti huusi kustannustoimittajan punakynää. Oliko markkinointipaineen alla niin kiire, että kirjailijalta jäi riittävä editoriaalinen tuki saamatta?

Harva romaani on häikäisevän valmis, kun se kirjailijan printteristä tulostuu. Kari Levolan vasta ilmestyneessä teoksessa Kirjailijan työmaat useampikin kirjailija kiittää kustannustoimittajaansa. Olkoon tämä paavillinen, olkoon isällinen tai olkoon äidillinen. Mutta – ollakseen toivossa väkevä, saattaakseen kirjailijan tekstin oikeille urille – mitä kustannustoimittaja tarvitsee? Hän tarvitsee aikaa ja työrauhaa.

Alkusyksystä luin Suomen Kuvalehdestä artikkelin, jossa kolme kirjallisuudentutkijaa piti kirjasyksyä laimeana. Huipputeoksia ei ilmesty, he sanoivat selatessaan kustantajien katalogeja.

Finlandia-raati oli 94 romaania luettuaan sitä mieltä, että kyllä, laimeita romaaneja ilmestyi turhan monta. Mutta! Mikä ilo oli listata ne laudatur-romaanit, ainakin kymmenkunta, jotka kaikki olisivat voineet olla Finlandia-palkinnon tavoittelijoita. Niistä raatimme lausahteli: – Tätä kirjaa en millään voinut jättää kesken! Teki mieli vain lukea ja lukea!

Tämä oli lukemisen onnea."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi