Ensilento Hawkilla pistää pään sekaisin

Video: Harvoin nähtyä kuvamateriaalia Hornet-hävittäjän lennolta

Kauhava. Isä meidän, joka olet taivaissa, ota minut kiinni.

Minä olen jostain syystä se, joka istuu suihkukone Hawkin takapenkillä visiiri silmillä ja happikärsä kiitotietä kohti. Etupenkillä istuu yliluutnantti Kalle Syrjälä, mutta hän pärjää kyllä, sillä hän on lentänyt Haukkaa jo seitsemän vuotta.

Kauhavalla on tänään pilvistä. Tuulipussi roikkuu velttona kentän reunalla.

Olen kuvitellut tätä hetkeä jo neljänä yönä sen sijaan, että olisin nukkunut. Olen katsellut Henrik Elon tuoreen kirjan valokuvia, joissa lentäjä roikkuu ylösalaisin ja piirtelee perhosia taivaalle. Se ei voi olla niin helppoa, kuin miltä näyttää.

Ajatus liimautuu kypärän takapintaan, kun Hawk kiihdyttää. Kuluu ehkä 15 sekuntia, ja Syrjälä nostaa nokan kohti taivasta. Tulemme heti sadepilven alle, vesi pyyhkii kuomua molemmin puolin.

Minä lennän. Melkein sanon sen ääneen, mutta en viitsi, koska lentäjä kuulee puheeni.

Nousemme 300 metriin. Kauhavalaiset, ruman vallesmannin jälkeläiset, keittävät lounasperunoita pikku kodeissaan.

Syvällä sotilaskoneen penkissä on oudon turvallinen olo.

Haukka on suihkuharjoituskone, jollaisia hankittiin Suomeen 80-luvulla. Sillä voi lentää 1 000 kilometriä tunnissa.

Mallia on kehuttu helpoksi lentää. Herkästi se kaarteleekin.

Ero matkustajakoneessa istumiseen on suuri: nyt tunnen olevani ilmassa. Ellei kuomua olisi, voisin ojentaa käteni ja kahmaista pilviä kouraani.

"Tehdäänpä heiluri", Syrjälä sanoo.

Tätä olen jännittänyt. Suihkukoneen jyrkissä liikkeissä kiihtyvyysvoimat, niin sanotut G-voimat, kasvavat niin, että veri on vaarassa painua aivoista jalkoihin. Siksi minulla on jalassa G-housut, jotka täyttyvät ilmalla ja puristavat jalkojani.

Olen myös viettänyt neljä tuntia lääkärintesteissä. Minulle on opetettu, miten lihaksia tulee jännittää ja miten minun tulee hengittää niin, että pallea tärähtelee.

Maailma keikahtaa sillä aikaa, kun minä ähkin kuin ensisynnyttäjä.

Jatkamme kieppumista. Kone käy ylösalaisin, mutta painun vain syvemmin penkkiin. Jos minulla olisi konjakkilasi kädessä, juomaa ei läikkyisi vähääkään. Fysiikan lait ovat ihmeelliset.

Maailma on ihmeellinen, kun se pyörähtää niin helposti. Taivas, pilvet ja lounasperunat kaatuvat samaan soppaan.

Yritän korjata happinaamaria, mutta käsi ei tahdo nousta. Ei mikään ihme: kun G-voima on kolminkertainen, käteni painaa kolme kertaa enemmän kuin tavallisesti. Yhtäkkiä olen 180-kiloinen.

"Löysäätkö vähän", ähkäisen.

Syrjälä vakauttaa koneen heti. Hikoilen niin, että armeijakalsarit liimautuvat ihoon. Katson alas kenkiin, jotka kuuluvat Kuisma-mekaanikolle. Kuisma on erikseen kieltänyt minua oksentamasta niille.

Syrjälä rauhoittelee, kiertää pilven.

Nyt meillä on tehtävä.

Kuvitteellinen tehtävämme on puolustaa Suomen ilmatilaa, johon on tunkeutunut vieras Hornet-kone.

Olen tavannut lentäjän ennenkin. Hän on juuri valokuvaaja Henrik Elo, jonka vuoksi olen täällä. Elo katselee meitä tutkallaan, mutta me emme näe häntä. Vain pilvivaahtoa.

Sitten: hornetti!

Hawkin ääninauhalle tallentuu idioottimainen huudahdus: "Oho, meneepä se lujaa."

Olen väärässä, sillä hornetti lentää aivan hiljaa, vain 600 kilometriä tunnissa. Syrjälä kaartaa rajusti sen perään.

Adrenaliini vilahtaa suoniin, ja G-housuni pullistuvat kuin sotalaivan purjeet. "This is Finnish Air Force. Turn left or you will be fired at."

Syrjälän varoitus tepsii, ja lennämme hornetin rinnalle.

Se ei ole kaunis. Se on tappaja. Housuni litistyvät taas. Sotaleikin hurmos häipyy kansainväliseen ilmatilaan niin kuin hornettikin.

Tuntuu kuin olisimme vain käyneet taivaalla, vaikka olemme lentäneet 40 minuuttia.

"Ihminen menee sekaisin tuolla ilmassa, jos yrittää laskea aikaa", Syrjälä sanoo, kun tärähdämme kiitotiehen.

Niin, kyllä ihminen menee sekaisin. Taivaan valtakunta oksettaa, pistää ja hikoiluttaa, mutta silti toivon pääseväni sinne uudelleen.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi