HS-raadin kaikki vastaukset kysymykseen: Tarvitaanko politiikassa Himasen vision kaltaisia tilaustöitä?

Keskiviikkona julkaistiin filosofi Pekka Himasen kirja Kukoistuksen käsikirjoitus. Se on pääministeri Matti Vanhasen, valtiovarainministeri Jyrki Kataisen ja kulttuuriministeri Stefan Wallinin tilauksesta kirjoitettu teos, jonka on toimeksiannon mukaisesti avattava uutta ajattelua ja pohdittava, "kuinka henkinen kulttuuri ja arvomaailma voivat vaikuttaa voimavarana siihen, että Suomi voi laaja-alaisesti hyvin ja täyttää tehtävänsä 2010-luvun maailmassa".

Kyseessä ei ole ensimmäinen Himasen poliittisten päättäjien tilauksesta tekemä työ. Vuonna 2004 hän teki eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle raportin Välittävä, kannustava ja luova Suomi. Tuolloin keskustelua herätti Himaselle maksettu 40 000 euron palkkio, jota kriitikot pitivät liian suurena, etenkin lähdeviitteineen 37-sivuisen raportin kokoon nähden. Uudesta 252-sivuisesta tilaustyöstään, jonka WSOY julkaisi kirjana, Himanen ei veloita valtiolta mitään.

Poliitikot kääntyivät filosofien ja muiden tutkijoiden ja yhteiskuntakeskustelijoiden puoleen jo 1990-luvun alkupuolen laman aikana, jolloin pääministeri Esko Aho tilasi professori Ilkka Niiniluodon johtamalta työryhmältä "kansalaispuheenvuoron" Suomen henkisestä tilasta ja tulevaisuuden näkymistä.

Pekka Himasen uuden kirjan mukaan Suomen on astuttava kohti merkitysyhteiskuntaa, jossa kehityksen päämäärä on kapean talouskasvun sijaan arvokas elämä. Hän haluaa puhua työurien pidentämisen sijaan niiden parantamisesta, verotuksen kiristämisen sijaan verotuksen kannustavuudesta ja hyvinvointipalvelujen leikkaamisen sijaan niiden uudistamisesta.

Himanen esittelee kolme "tulevaisuuden luomisen symbolista kärkeä". Ne ovat "vihreä informaatio- ja vuorovaikutustalous", "hyvinvointiyhteiskunta versio 2.0" ja "rikas monikulttuurinen elämä".

Vihreään informaatio- ja vuorovaikutustalouteen Himanen pyrkisi vapauttamalla puhtaiden ympäristö- ja energiainnovaatioiden tulot veroista vuoteen 2020 saakka, tekemällä julkisesta sektorista päästöttömän samaan vuoteen mennessä ja muuttamalla Millennium-palkinnon yksinomaan puhtaan ympäristö- ja energiateknologian palkinnoksi.

Vihreän informaatio- ja vuorovaikutustalouden symboliseksi kärkihankkeeksi Himanen esittää Suomen muuttamista "tulevaisuusajattelun henkiseksi pääkaupungiksi". Hankkeen näkyvimpiä ilmentymiä olisivat Suomessa viikoittain järjestettävät julkiset ja maailmanlaajuisesti televisioidut "Future Visionary" -puhetilaisuudet, joihin kutsuttaisiin esiintymään Nelson Mandelan, Bonon, Bill Gatesin, Anthony Giddensin ja Dalai-laman kaltaisia arvojohtajia.

"Hyvinvointiyhteiskunta versio 2.0" -hankkeen tärkein uusi tehtävä on Himasen mukaan lisätä liikkumista ja psyykkistä hyvinvointia. Sen verotuksellisia kannustimia olisivat työhyvinvoinnin kehittämiseksi tehtyjen investointien vapauttaminen veroista ja epäterveellisten ruoka-aineiden verotuksen kiristäminen.

Hyvinvointiskenaarionsa symboliseksi kärkihankkeeksi ja kansalliseksi tavoitteeksi Himanen asettaa, että Suomi kehittää "depression tehokkaan kokonaisvaltaisen hoitomuodon" vuoteen 2020 mennessä. Hän pitää tätä oman sukupolvensa vastineena John F. Kennedyn lanseeraamalle Man to Moon -hankkeelle, jolla Yhdysvallat sitoutui lähettämään ihmisen Kuuhun 1960-luvun loppuun mennessä.

Rikkaaseen monikulttuurisen elämään Himanen kytkee humanismin ja taiteen kukoistuksen. Siihen pyrittäisiin nostamalla ihmistieteiden ja taiteiden rahoitusta vähintään 5 prosentilla vuodessa koko 2010-luvun ajan. Tekijänoikeudet säilytettäisiin tekijöillä ja heille annettaisiin oikeus yhtiöittää tekijänoikeustulot. Tieteen ja taiteen rahoitusta kannustettaisiin sallimalla verottomat lahjoitukset tieteelle ja taiteelle, jotta "valistuneet valtiaat" ja sivistysporvaristo nousisivat henkisen kulttuurin mesenaateiksi.

Monikulttuurisuushankkeen symbolinen kärkihanke olisi nykyistä avoimempi työperäinen maahanmuuttopolitiikka. Työperäistä nettomaahanmuuttoa lisätään 20 000 ihmisellä vuodessa, kunhan Suomen työttömyysaste laskee alle 5 prosentin. Suomen globaaliin vastuunkantoon kuuluisivat myös kehitysavun nostaminen 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta sekä oikeudenmukaisen maailmankaupan edistäminen.

Näiden hankkeiden tueksi Suomen pitäisi Himasen mukaan kehittää myös uutta työkulttuuria, jonka symbolisena kärkihankkeena olisi kansainvälisesti vetovoimainen johtajuuskoulutus, sekä uutta oppimiskulttuuria, jonka kärkinä olisivat "koulun versio 2.0" ja yliopistojen orientoivan jakson kehittäminen.

Himanen ei esitä juuri tämän yksityiskohtaisempia tai konkreettisempia näkemyksiä siitä, miten hänen visionsa toteutuvat käytännössä. Hän kuitenkin varoittaa kyynisyydestä, kateudesta ja kylämentaliteetista ja vakuuttaa muun muassa Martin Luther Kingin, Muhammad Alin, Nelson Mandelan ja The Beatlesin esimerkkiin vedoten, että unelmien toteuttaminen on mahdollista.

Viikon kysymys:

Tarvitaanko politiikassa Himasen vision kaltaisia tilaustöitä?

KYLLÄ

Taru Mäkelä:

Keskustelu arvoista on tärkeätä. Innovaatioiden ja suurten kehitysaskeleiden takana on usein yksilö, jota on pidetty haihattelijana.

Max Arhippainen:

On hyvä, jos päättäjät kuulevat muita ajattelijoita ja kannustavat uusien ajatusten esittämiseen yhteiskunnan haasteista.

Samalla on tietysti osoitus tietystä henkisestä köyhyydestä, että poliitikot joutuvat tilaamaan ajatuksia muilta eivätkä itse esitä niitä.

Antti Nylén:

Kun politiikassa kuhisee paksukalloisia älykääpiöitä, joilla on kädet täynnä turhia töitä ja joutavia papereita, joissa ei lue yhtään merkityksellistä asiaa, pidän hyvänä mitä tahansa ihmisjärjellä ymmärrettävää tekstiä, joka poliitikoiden on pakko tai edes kohteliasta lukea, kun kerran ovat tilanneet.

Minua suututtaa monien kollegoideni ja ystävieni ja yleensäkin sivistyneistön pilkallinen suhtautuminen Pekka Himaseen.

Ensinnäkin tuossa halveksunnassa on alhaisen ja kateellisen automaattireaktion sävyä. Toiseksi maailma on pullollaan oikeasti pahoja, oikeasti tyhmiä ja tylsiä ihmisiä, jolla on pelottavat määrät valtaa. Vihaisivat ensiksi heitä.

Himasen visio kuulostaa ylevältä ja kannatettavalta. Minäkin haluaisin päästä depressiosta eroon. Omastani erityisesti.

Eero-Tapio Vuori:

Ehdottomasti tarvitaan visioita. Tällä hetkellä poliittiset päättäjät kompastelevat kuin sokeat pässit kevätlaitumella, ilman minkäänlaista suuntaa tai visiota siitä mihin suuntaan tätä maata on tarkoitus kehittää.

Muutenkaan Suomessa ei ole ollut visioista ylitarjontaa, päinvastoin. Suomi on laput silmillä depressiivisesti eteenpäin raahustava konsensusyhteiskunta, joka on kadottanut henkiset juurensa eikä omaa minkäänlaista unelmaa tulevaisuudesta.

Ihminen ilman unelmia on kuollut, ja sama pätee myös yhteiskuntaan.

Silja Rantanen:

Mitähän Dalai-lama ajattelisi otsikosta Kukoistuksen käsikirjoitus?

Tilatut manifestit ovat yhtä tervetulleita kuin kaikki muutkin mielipiteen ilmaukset. Lukijan velvollisuus on harjoittaa lähdekritiikkiä. Tilatut mielipiteet ovat vain yksi ääni. Poliitikko ei voi siirtää mandaattiaan filosofille.

Arvokeskustelun on koostuttava useista eriaikaisista äänistä. Julkista keskustelua ei voi rationalisoida.

Taideyliopiston professorina huomioni kiinnittyi maailmankuulujen arvojohtajien keskustelutilaisuuden järjestämiseen kerran viikossa.

Onnea matkaan! Dalai-laman puutteessa ehdotan, että Pekka Himanen tulee keskustelemaan opiskelijoiden kanssa maanantaiseminaariin Kuvataideakatemiaan.

Minna Lindgren:

Koska poliitikot eivät uskalla sanoa mitään, ei edes liikenneministeri sitä, että Ylen pitäisi karsia tehtäviään, tarvitaan tilattuja puheenvuoroja ulkopuolelta.

On kätevää tilata oma mielipide muualta. Mittatilausnäkökulma sisältää valmiit perustelut, mikä sekin helpottaa poliitikon vaikeata elämää.

Jukka Mallinen:

On elintärkeää että Himanen puhuu näistä tärkeistä asioista. Vielä parempi, jos yleinen mielipide sisäistäisi tämän keskustelun.

Mutta miksi visio ei synny poliitikoilta itseltään? Tällainen tilaustyö on osoitus politiikan seisovasta vedestä: kun pääministeri on toimitusjohtaja ja parlamentti hallitusneuvosto, niin politiikasta itsestään ei synny syvällisiä visioita tulevaisuudesta, ei vastauksia polttaviin rakenteellisiin kysymyksiin. Pystyvätkö nämä harmaat hallintotoimijat silloin edes arvioimaan tohtorien ilmestyksiä?

Politiikka ei enää tuota "Forssan ohjelmaa", "Ultimatumia isänmaalle", Korpilammen seminaaria tai kysele, "Onko maallamme malttia vaurastua?". Voidaan puhua johtamisen kriisistä, kun poliittinen elämä itse ei tuota näitä visioita.

Milloin luitte viimeksi poliitikon filosofisesti antoisan kirjan?

Matti Kalliokoski:

Tarvitseeko politiikka uusia ajatuksia? Kyllä.

Tarvitseeko politiikka uusia, epärealistisiltakin kuulostavia ajatuksia? Kyllä.

Tarvitseeko se Himasen visiota? En ota kantaa, koska en ole vielä lukenut.

Parempi kuitenkin kymmenen erehdystä kuin ei yhtään yritystä.

Kaari Utrio:

Iloisesti on otettava vastaan jokaikinen näkemys, joka ei perustu pelkästään talouden kasvun vaatimukseen. Poliittisten johtajien tuleekin tilata katsauksia ja suunnitelmia erilaisilta näkijöiltä.

Jonakin päivänä päästään ehkä tekijöihin asti; he toivottavasti ovat poliitikkoja, jotka osaavatlukeavisioita, kuunnella niiden laatijoita ja katsoa kauemmaksi kuin omaan kuolemaansa asti.

Paula Tuovinen:

Ne luovat keskustelua – ja ideoita, joita perusmaukka ja -väykkä eivät keksi.

Leena Lehtolainen:

Jos kerran politiikoilla itsellään ei ole riittävästi visioita, niin ainahan niitä voidaan tilata ulkopuolisilta. Eikä Himasen visioissa sinänsä ole mitään moitittavaa, ainakaan, jos niitä vertaa vuoden 2004 versioon.

Olisi vain hienoa saada tietää, mistä rahat tähän kaikkeen hyvään otetaan, pelkkä viina- ja rasvavero kun ei ihan taida riittää.

Ihan vakavissani olen kuitenkin samaa miellä Himasen kanssa siitä, että unelmia pitää olla.

Timo Harakka:

Ihmettelen suuresti kysymystä – miksi ihmeessä emme tarvitsisi perusteltuja ja vakavissaan esitettyjä keskustelupuheenvuoroja, joista sukeutuville väittelyille toivottavasti myös Helsingin Sanomat tarjoaa tilaisuuksia ja tilaa?

Mielestäni on paljon parempi, että valtio tilaa Pekka Himaselta mielipiteitä maan ja maailman tilasta kuin että se sponsoroi sianlihan myynninedistämistä.

Anu Kantola:

Politiikan omat ideat ovat niin vähissä, että kaikki keinot tarpeen.

Himasen ideoissa on hyvää niiden positiivisuus, Suomessa tarvitaan positiivisia ajatuksia siitä, mihin yhteiskunta on matkalla.

Ongelmallista on toteutuspuoli: vanhahtavalta ja ohjelmalliselta kalskahtaa ajatus siitä, että Suomi toimii yhtenä kokonaisuutena ja siirtyy kukoistuksen aikaan hallitusti ja suunnitelmallisesti. Näinhän Suomea on johdettu 1970-luvulta lähtien.

Mistä johtunee se, että muutoksia suunnitellaan, kaavaillaan, pähkäillään ja pohditaan erilaisilla arvovaltaisilla foorumeilla ja niistä laaditaan pönäköitä selvityksiä, visiota ja ohjelmia, mutta käytännön politiikkaan he tuntuvat vaikuttavan ani harvoin. Vai milloin politiikassa viimeksi tehtiin jotakin uutta ja innostavaa?

Claes Andersson:

Ihan hyviä, muttei kovin uusia ajatuksia.

Luontoon ja ilmastoon, sekä kulttuuriin ja monikulttuurisuuteen liittyvät ajatukset ovat kaikki kannatettavia ja toteutettavissa.

Himasen visiosta puuttuu kuitenkin kaikkein tärkein: maamme kahtiajaon ja lisääntyvän köyhyyden alati pahenevat ongelmat, jotka hoitamattomina ja nykyisen tyytyväistä keskiluokkaa suosivan politiikan jatkuessa uhkaa tehdä kaikista muistakin hyvistä ehdotuksista pelkkää toiveajattelua.

Jos Vanhanen, Katainen ja Wallin olisivat halunneet, mikään ei olisi estänyt oikeudenmukaisen politiikan toteuttamista.

Pauli Aalto-Setälä:

Kyllä, tarvitaan dialogia ja rohkeutta sanoa ja kuulla, vaikka aivojemme virhehakukone mieluummin korjaa ja parjaa kuin kannustaa.

Juha Kuisma:

Vaikka saatan olla tilapäisesti jäävi vastaamaan tähän kysymykseen, kannatan sitä, että valtio kaikenlaisten muiden toimeksiantojen joukossa antaa myös filosofisia toimeksiantoja, kuten Himaselle. Onhan valtiolla näitä selvitysmiehiä, työryhmiä ja komiteoita satoja vuosittain. Ne ovat välttämättömiä.

Jos referointiin on luottamista, on Himasen teos tasoltaan epätasainen. Onhan aina riski, kun jonkun alan ekspertti astuu oman alueensa ulkopuolelle ja ryhtyy ottamaan kantaa tai tekemään toimintaehdotuksia. Se on kuitenkin kulttuuri-ihmisen tavoite ja älykön yksi määritelmä. – Näin tehdessään ihminen osoittaa kapasiteettinsa. Kuten tässä sen, että Himanen ei ole taloustieteilijä.

Vielä lisäperustelu. On arvokasta että joku pystyy käyttämään aikansa ja kohdistamaan tarmonsa ja pohtimaan kokonaisuuksia. Sellaiseen harva pystyy valtion virkatöissä.

Juha-Pekka Hotinen:

Vaikka Himasen ajatukset eivät olisikaan valtavan omaperäisiä, on syytä kannustaa ja rahoittaa kulttuurin hyväksi tehtyä vilpitöntä ja vakavaa ajatustyötä.

On myös houkuttelevaa peilata Himasen Kukoistusta ja Jakobssonin Tulevaisuuden voimaa toisiaan vasten – molemmissa on referaattien perusteella kosolti vanhojen ideoiden uudelleenpyörittelyä, enemmän tahtoa kuin luovuutta.

Voi myös kysyä, onko Himasella se, mikä Jakobssonilta puuttuu, eli visio; ja onko Jakobssonilla se, mikä Himaselta puuttuu, eli toimenpidelista.

Pekka Milonoff:

Tulevaisuusvisioita tarvitaan ja keskustelua niiden pohjalta.

Tärkeä avaus. Innostavia ehdotuksia. Konkretiaa voi kukin tahollaan miettiä. Otan haasteen vastaan.

Vaula Norrena:

Mikä tahansa, mikä saa poliitikot nostamaan päitään sylttytehtaansa syöttökaukaloista ja havahtumaan edes hetkeksi, on hyväksi.

Tosin on tragikoomista, että herätykseen tarvitaan tällaista tärkeysjargonilla kyllästettyä tulevaisuusmaalailua ja suurellisia taivaanrannan johtajuussuunnitelmia.

Kun ihan normaalin arkipuheen ja arkifaktojen luulisi avaavan tilanteen paremmin.

On toki hienoa, että poliitikot kuuntelevat edes julkkisfilosofia, jos eivät todellisuutta ympärillään.

Jos tällä saadaan aikaan suurempia politiikan muutoksia, niin hallelujaa, iso kiitos Himaselle.

Arvotutkijana ja varsinkin arvojen toteuttajana muistuttaisin kuitenkin, että yhteiskunnan arvoilmasto harvoin paranee yksittäisten arvojohtajien tai yksittäisten "arvotoimien" ansiosta.

Vaan siihen tarvitaan ruohonjuuritason vastuunottoa, hyvää tahtoa ja asennetta arjen tasolla.

Tähän kansalaiskäyttäytymiseen voidaan parhaiten vaikuttaa koulu- ja päiväkotilaitoksen kautta sekä sosiaali- ja terveyssektoriin satsaamalla.

Yhteisöllisyys, ja luovuuskin, voidaan kasvattaa lapsiin jo päiväkodissa, jos oikeasti niin halutaan. Yhteisöllisyys, ja luovuuskin, voidaan mahdollistaa jo perheissä, jos heille suodaan siihen mahdollisuuksia (vrt. omaishoito, vuorotteluvapaa, työn jakaminen, osapäivätyö). Yhteisöllisyyttä, ja luovuutta, ei synny ruuvia kiristämällä, palveluja huonontamalla, ihmisiä kuin eläimiä tarhaamalla.

Hienon ja tärkeän arvoKeskustelun ohella toivon ennen kaikkea arvoTekoja.

"Kaveria ei jätetä", me futiksessa opetamme lapsille – ja teemme sen teoilla enemmän kuin puheilla.

Katariina Numminen:

Ehdotukset, tulevaisuusskenaariot, keskustelunavaukset ovat tarpeen ja pohdintaa ei varmasti ole liikaa suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kautta aikojen monet filosofiset teokset ja taideteokset ovat syntyneet tilaustöinä.

Himasen kirjan sisältö on toinen juttu: Himasen visiot tosin tuntuvat tämän referoinnin perusteella kapitalistiseen systeemiin turhan luottavaisesti suhtautuvilta ja ehdotukset pinnallisilta verrattuna siihen, millaisia haasteita ja muutoksia on edessä – mutta kirja voi toimia keskustelun avauksena silti.

Minna Tawast:

Politiikassa tarvitaan visioita, jopa sellaisia jotka ovat kaiken hyvän puolella kaikkea pahaa vastaan. Niitä pitää kuitenkin olla oikeus kritisoida ja kritiikki pitää voida tulkita muuksikin kuin negatiivisuudeksi tai kyynisyydeksi.

Visioiden laatijoilta on myös lupa odottaa kytkentöjä yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja relevantteihin tutkimustietoihin. Pelkkä visioista puhuminen muuttuu hattaraksi, jos ei niistä päästä eteenpäin kohti konkreettisia ehdotuksia.

Olin juuri ennen Himasen Kukoistuksen käsikirjoituksen luovutusta keskustellut Helsingin kaupungin pyrkimyksistä säästää 8 miljoonaa lakkauttamalla useita kouluja. Himanen kuitenkin uskoo, että meidän on mahdollista kehittää uusi peruskoulutuksen versio 2.0,jossa luovuus, innovatiivisuus ja arvonanto ovat huipussaan. Tämä asia pitäisi nyt keskustella vaikkapa Helsingin kaupungin virkamiesten kanssa, jotta kukoistus voisi suunnitelmien mukaisesti alkaa.

Käsikirjoituksen käytännön sovellusten kehittäminen olisi vision todellinen koetinkivi, mutta pelkäänpä, että ministerit eivät tule tämän jälkeenkään edistämään ensimmäistäkään konkreettista toimenpidettä, jolla Suomi pyrkisi vaikkapa oikeudenmukaisen maailmankaupan edistämiseen, mikäli se ei lisää bkt:tä.

Katja Tukiainen:

Kyllä, koska valtio tilaa muotokuvia. Kas, nyt Himanen on tehnyt tilaustyön, joka on tilaajiensa näköinen.

Harri Hautajärvi:

Politiikassa ja yhteiskunnassa tarvitaan koko ajan hyvin monenlaista keskustelua ja kannanottoja.

Pekka Himasen viime vuosien ideoita ja ajatelmia on helppo lytätä tai sivuuttaa naureskellen olankohautuksella, sillä kieltämättä ne sisältävät synteeseinä ajassa liikkuvaa liirumlaarumia, yleviä ja kauniita ajatuksia ja sanoja, vilpitöntä ja toisinaan jopa hivenen naiivia hehkutusta, mutta kun tekstejä purkaa ja perkaa, jää niistä loppujen lopuksi jäljelle osittain itsestäänselvyyksiä, joista harva on eri mieltä.

Himasen pitkän pohdinnan johtopäätös, että tärkeintä on kaikkien mahdollisuus arvokkaaseen elämään, on länsimaisen humanismin kautta aikojen kiistämätön itsestäänselvyys, joka nykyisen hallituksen tilaustyönä ja sen toimien valossa alkaa kuulostaa satiirilta.

Himanen tekee kuitenkin ajatus-,

kirjoittamis- ja luennointityötään hyvin vilpittömästi ja paneutuen. On erittäin tärkeää, että meillä on yhteiskunnallista pohdintaa ja keskustelua, ja Himasen ajatuksissa on paljon hyvää ja kannustavaa, ja ne ovat arvokkaita aineksia yhteiseen keskusteluun siinä missä muutkin harkitut puheenvuorot.

Itse en ole lukenut Himasen uusinta teosta Kukoistuksen käsikirjoitus, joten en voi kommentoida sitä. Pelkkien julkisuudessa olleiden lyhyiden referointien perusteella kirjan ajatukset vaikuttaisivat olevan jonkinlaista yhteenvetoa ja kiteytystä tässä ajassa jo entuudestaan liikkuvista ideoista ja ajatuksista, mikä voi olla arvokasta.

Mutta on vaikea välttyä vaikutelmalta, että Himasen päivänpaisteiset visiot ovat osa nykyisen hallituksen "Toivotalkoita", näennäistä konsensusta ja kansalaisia sumuttavaa taitavaa mielikuvamarkkinointia. Nykyisen hallituksen toimethan ovat nimenomaan lisänneet suomalaisten eriarvoisuutta ja kyykyttäneet köyhiä, ja siten kasvattaneet muun muassa depressiota. Lisää kylmää kyytiä on nykyiseltä hallitukselta koko ajan tulossa, mutta sen näennäisenä tavoitteena onkin siis muka jonkinlainen "onnellisuusyhteiskunta", siis samaan tyyliin kuin kukat, perhoset, hauvelit ja hymyilevät ihmiskasvot luovat vaikutelmaa ihanasta ja onnellisesta Suomesta mainostoimisto Bobin suunnittelemissa Kansallisen kokoomuksen vaalikampanjoissa ja julisteissa.

Asettuuko Himasen raportti nätisti ja sievästi osaksi hallituksen ovelaa mielikuvapolitiikkaa, iki-ihania toivotalkoita, jonka takana tapahtuu järjestelmällisesti etenevää eriarvoistamista ja varakkaampien suosimista?

Demokraattinen yhteiskunta tarvitsee kehittyäkseen enemmän aitoja ja intellektuaalisia yhteiskuntakriitikoita kuin valtapolitiikan kesyjä myötäilijöitä. Hallituksen tilaustyö, etenkin jos siitä maksetaan hyvin, muuttuu helposti politiikan kiltiksi sylikoiraksi.

Ei ole kovin viisasta, että valtioneuvosto tilaa suurilla summilla yksittäisiltä filosofeilta visioita yhteiskunnan tulevaisuudesta, sillä maksetut sanat muuttuvat helposti vain todellisen päätöksenteon kaunistelluksi, kauniilla aatteilla verhotuksi kulissiksi, joka suuntaa pois huomiota siltä, mitä päätöksiä poliitikot todellisuudessa tekevät.

Siksi on tervettä, että Himasen uusin kirja ei ole Suomen valtion kustantama, sillä muutenhan valtion pitäisi kustantaa suorina tilaustöinä satojen yhteiskuntakriitikoiden, yhteiskunnallisten ajattelijoiden ja erilaisten ajatushautomoiden työtä, jotka joka tapauksessa – ja onneksemme – pohtivat työkseen yhteiskuntamme kehittämistä, usein vailla poliittisia sidoksia.

Sanna Kekäläinen:

Referoinninkin perusteella Himasen ajatukset ovat erinomaisen kiinnostavia. Hienoa!

Poliittisten tilaustöiden kyseenalainen puoli on siinä, että tilaajapoliitikkojen profiili kyllä kohoaa, mutta mahtavatko he todella olla valmiita määrätietoisesti ajamaan tällaisia ajatuksia? Kun Himasen ajatuksia sovittaa työn kolmen tilaajapoliitikon toimintaan, tulee mieleen, että utopiat palaavat politiikkaan. Sehän olisi vain hienoa.

Ami Hasan:

Ehdottomasti tarvitaan. Niistä pitäisi myös maksaa kunnon korvaus, sillä "ilmainen neuvo on aina hintansa arvoinen", sitä on helppo jättää noudattamatta. Yleisesti ottaen korvaus velvoittaa myös kirjoittajan suhtautumaan työhönsä vakavammin – vaikken hetkeäkään epäile Pekka Himasen työmoraalia.

Kaikki viisaus ei varmasti asu poliitikkojen päässä ja sekin vähä mikä asuu, tuppaa tulemaan ulos kaikkea kaikille lupaavana konsensuspuurona tai popularistisina ylilyönteinä. Siinä seurassa Himasen teesit ovat virkistävän fokusoituneita – melkeinpä ainesta uuden puolueen ohjelmaksi. Toivottavasti sellaista ei kuitenkaan ryhdytä synnyttämään vaan nämä – tai jotkut vielä paremmat – otetaan ohjenuoraksi yli puoluerajojen.

Pienenä maana voimme saavuttaa jotakin merkittävää vain asettumalla yksituumaisesti yhteisen tavoitteen taakse – all we need is a dream.

Krista Mikkola:

Mutta pelkkä yksi tutkimus ei riitä, useammat näkemykset ovat tervetulleita. Tutkimusten ja sanahelinän lisäksi tarvitaan ennen kaikkea käytännönläheisiä ideoita toteuttamisesta.

Arvojohtajia tulisi löytyä myös Suomesta – vain näin voidaan olla mukana kansainvälisestikin luomassa visioita – ei vain raahautumalla jäljessä ja toteuttamalla muiden ulkokohtaisia ajatuksia.

Yleissivistykseen tulisi myös kuulua oman maansa, eli myös Venäjän ja Ruotsin, kulttuurihistorian tuntemus: tässä monikulttuurisuuden perusrunko. Täten voisi syntyä luontevaakin vuorovaikutusta muiden maiden kulttuurien kanssa.

Janne Gallen-Kallela-Sirén:

Himasen ote on raikas tuulahdus maassa, jossa negatiivisella lähestymistavalla ja voi voi -kulttuurilla on pitkä perinne.

Positiivisuudella on myös kansanterveydellisiä vaikutuksia. Murjotus ja kyräily johtavat sairastumisiin ja vievät hautaan nopeammin ja tehokkaammin kuin ilo ja innostus.

Nanna Susi:

Visioita tarvitaan aina – olivat ne tilaustöitä tai eivät. Ylenkatsominen ei muuta eikä kehitä asioita.

Politiikassa on tähän asti käyty katsomassa vain naapurimaiden visiot.

Onhan se kannustavaa, että suomalaisilla aivoillakin voi ajatella.

Paola Suhonen:

Pekka on laaja-alainen, moderni filosofi, jonka näkemykset pöllyttävät hyvällä populaarilla tavalla aikamme piintyneitä käsityksiä ja tapoja.

Hienoja juttuja ja ajatuksia! Nyt vaan täytyy saada nämä unelmat todeksi ja ideat käytäntöön.

A.W. Yrjänä:

On virkistävää, jos politiikkaan mahtuu muutakin kuin taloutta, kinastelua joutavuuksista ja mielipiteiden sovittamista vaalikalenteriin.

Juha Herkman:

Periaatteessa kammoan tällaisia tulevaisuusinnovaattoreita. Politiikan tulee perustua realismille ja materiaalisille tosiasioille, ei mielihyväperiaatteelle tai spekulatiivisten kuplien rakentamiselle.

Tosiasia on kuitenkin se, että politiikka on Suomessa monien muiden läntisten demokratioiden tavoin teknokratisoitunut ja virkamiesmäistynyt. Näkemyksellisyys puuttuu.

Suurten puolueiden ideologiset erot ovat liudentuneet käytännön näpertelyyn ja julkisuuspeliin. Puolueiden pääasia on taistelu valta-asemista, ei ideologisten näkemysten edustaminen. Kansalaisten on vaikea löytää politiikasta aitoa kosketuspintaa. Populismille kasvualusta sen sijaan on ravitseva.

Harmaat virkamiehet ja heidän talutusnuorassaan vikisevät poliitikot juoksevat muutenkin erilaisten gurujen ja hurujen perässä. Viime vuosina schumpeterilaiset innovaatioapostolit ja Chicagon poikien monetaristiset talousopit ovat olleet kovassa huudossa. Seuraukset nähdään hyvinvointiyhteiskunnan alasajossa ja globaaleissa talouskriiseissä, joiden taustalla on keinottelu tai finanssimarkkinoiden kuplat. Himasen kaltainen rakkauden apostoli alkaa tässä porukassa näyttää oikeasti Jeesuksen uutena inkarnaationa.

Jos kerran ideoita ei muuten löydy, hyvä että poliitikot osaavat niitä edes tällä tavoin etsiä. Visionäärien ongelma on kuitenkin ristiriitaisuus ja utopistisuus, jotka tekevät visioista usein epäuskottavia. Visioiden vaikutus jää reaalipolitiikassa olemattomaksi, ja herää kysymys, kannattaako niihin investoida. Harvoin saadaan mitään oikeasti uutta.

Kaikki ovat uskoakseni yhtä mieltä Himasen kanssa siitä, että arvokas elämä on tavoittelemisen arvoinen päämäärä ja että tulevaisuuteen on hyvä suunnata positiivisesti. Myös työelämän parantaminen, kannustava verotus ja hyvinvointipalvelujen uudistaminen ovat kaikki olleet esillä keskusteluissa jo monesti aiemmin. Jopa poliitikot ovat aiheita leiponeet. Ehdotukset tavoitteiden saavuttamiseksi vain vaihtelevat.

Kannustaminen ja uudistaminen ovat politiikassa olleet lähinnä synonyymejä vähentämiselle ja heikentämiselle.

Himanen näyttää haikailevan tällä kertaa Platonin ihannevaltion tyyppisen yhteisön perään, jossa tosin ei ole niinkään johtajia vaan jokainen on oman elämänsä filosofi. Nyt Suomi on kriisissä ja tekijänoikeuksista tulee luovan työn tekijöille maksaa, vaikka jokunen vuosi sitten Himanen hehkutti itsensä Manuel Castellsin kanssa suomalaisen hyvinvointivaltion ja tietoyhteiskunnan menestystarinaa globaalina esikuvana sekä hakkerietiikan ja open accessin vapauttavaa voimaa.

Piilaakson perspektiivi suomalaiseen todellisuuteen vaihtelee. Jos poliitikkojen arvomaailma sen avulla muuttuu kuitenkin edes piirun verran teknis-taloudellisesta kalkyloinnista kohti ihmisarvon muita mittareita, antaa innovaattorien innovoida.

Johannes Koroma:

Positiivinen realismi on suomalaisten ainoa mahdollisuus hyvinvointivaltion säilyttämiseen.

Se onnistuu vain, jos kaikki edunvalvojat pidetään etäällä tästä päätöksenteosta.

Antti Alanen:

Kyllä, vaikka kysymyksen ironinen sävy johdattelee vastauksia ei-suuntaan.

Suuret linjaukset ovat tervetulleita tilattuina tai tilaamatta. En ole Himasen kirjaa lukenut, mutta referaatin pohjalta siinä miellyttää asenne kääntää kirous siunaukseksi ja vaikeus voimanlähteeksi.

1) Ympäristökatastrofin uhka voi olla haaste kestävän kehityksen innovaatioihin.

2) Masennuksesta on tullut vakavin työkyvyttömyyseläkkeiden syy, joten sen hoitoon kannattaa sijoittaa muutenkin kuin 1990-luvulla muotiin tulleen medikalisaation keinoin.

3) Kulttuuri on alue, jolla pienillä sijoituksilla voi luoda suuria rikkauksia; sen suuntainen kukoistus sopii pienelle maalle. Himanen on linjauksissaan oikeilla jäljillä.

Katja Boxberg:

Suomea uhkaa tuho: väestö ikääntyy, talouskasvu romahtaa, valtio velkaantuu, yrittäjyys kituu ja poliitikot väistävät vastuutaan. Kriisitietoisuus on lähellä nollaa.

Vielä kaksi vuotta sitten hallituksen suurin huoli oli Venäjän asettamat puutullit. Kukaan ei edelleenkään pohdi sitä, millä Suomi elää jatkossa. Pääministeri Matti Vanhanen taistelee suomalaisen maidon puolesta toista suomalaista tuottajaa vastaan.

Himasta on arvosteltu hinnakkaista raporteista. Voi kysyä, pitäisikö kaikkien tutkijoiden, filosofien ja professoreiden elää valtion apurahoilla ja kaikkein mieluiten pyhästä hengestä?

Lotta Backlund:

Ongelma politiikassa (tässä suhteessa) on se, ettei siellä tulisi mieleenkään ottaa aikaa opetellakseen ajattelemaan laaja-alaisemmin tai enemmän out-of-the-box. Onnistuuko se lukemalla kirja, niin ehkä ei. Kannattaisi harkita laajempaa prosessia ja suurempaa ryhmää ihmisiä.

Visionääriseen keskusteluun on yllättävän vähän aikaa (ja jopa kykyä) poliittisessa liikkeessä. Siksi on hyvä, että sellaista edes yritetään tällaisten tilaustöiden kautta. Siitä, kannattaako maksaa 40 000 euroa läystäkkeestä, jota suuri osa ei saa sisäistettyä (eli siirrettyä tekoihin ja strategioihin), voi olla montaa mieltä.

Sen sijaan se, että myös politiikassa aktiivisesti haettaisiin tuolla tasolla keskustelua, on erittäin hyvä. Ja mitä loppujen lopuksi on 40 000 summana sen kaiken muun rinnalla?

Juha Sihvola:

Filosofisten ja eettisten perusteiden etsiminen toiminnalle on vallankäyttäjältä sivistyksen merkki. Hienoa, että sellaista näyttää aina silloin tällöin löytyvän Suomesta.

Pekka Himasen missio humanismin, taiteen, intohimon ja kukoistuksen puolesta on sympaattinen ja kannatettava.

Mies tosin voi olla turhan optimistinen uskoessaan, että globaalin kapitalismin agentit aidosti olisivat suopeita hänen hankkeelleen.

Vallanpitäjän innostus jää usein juhlapuheisiin ja pintakuorrutukseen.

Esko Ahokin nimitti pääministerinä Niiniluodon työryhmän kansakunnan henkistä tilaa miettimään, mutta ei myöhemmissä muistelmissaan vaivautunut edes mainitsemaan asiaa.

Mutta jos Himanen oikeasti tekee työtä kriittisen ajattelun, ihmisten välisen kunnioituksen, suvaitsevaisuuden, globaalisti vastuullisen solidaarisuuden ja intohimoisen elämänasenteen puolesta, minä kiitän ja kannustan.

Johanna Sinisalo:

On järkevää ulkoistaa ajattelu, kun siihen ei itse pysty.

Soila Lehtonen:

Poliitikkojen visiot näyttävät usein ulottuvan tasan vaalikauteen ja omien "traditioiden" vaalimiseen. Sulle, mulle.

Valtion kulttuuribudjetti on edelleen vain prosentin luokkaa. "...valistuneet valtiaat" ja sivistysporvaristo nousisivat henkisen kulttuurin

mesenaateiksi. Sepä olisi hienoa. Tosin kiinnostaisi tietää, onko meillä enää mitään "sivistysporvaristoa", josta on mesenaateiksi.

Mutta kulttuuriin sijoittaminen olisi tietysti loistohanke näinä tositeeveen ja roomalaisen sirkuksen aikoina, jolloin kuluttajaluvut määrittävät sisällöntuotantoehtoja eli enemmistön mieltymykset määräävät mitä tarjoillaan – tai mikä synkempää, ennakko-oletukset enemmistön mieltymyksistä määräävät.

Risto Volanen:

Suomalaista julkisuutta hallitsee paljolti kyynisyys ja kaupallisuus, joka sekin lopulta vie kyynisyyteen. Kyynisyyden aatehistoria on vasemmiston ja marxilaisuuden tappio. Kaupallisuuden aatehistoria on umpikujaan ajautuva kapitalismi.

Tulevaisuutta ei tehdä katsomosta huutelemalla vaan tarttumalla sen tekemiseen. Tulevaisuuden kolmas tie on modernin reformaatio valistuksen ja sivistyksen liittona, siis ihmisyyden –Himasen termein ihmisarvoisen kehityksen – paluu. Sen tunnus on sivistyksen puolesta kyynisyyttä ja kaupallisuutta vastaan. Kaikkia kutsutaan sisäiseen nuoruuteen.

Riikka Ala-Harja:

Mitä enemmän pamfletteja, sen parempi. Varsinkin jos niistä syntyy keskustelua.

Mitä enemmän provosointia, sen parempi.

Minä ainakin provosoidun tästä, niin paljon oli höttöä ja vanhojen partojen luettelointia (ainakin tässä toimittajan tekemässä koosteessa). Visioita on innostavaa lukea, mutta tästä tuli mieleen SDP:n taannoinen Onni-paperi, jossa mentiin armotta höpön puolelle.

Masennuksen hoidon ministerit voisivat alkaa välittömästi, heillä on siihen välineet: runsaasti enemmän rahaa sosiaalipuolelle. Kunnallisen ammattiauttajan pakeille pitäisi päästä heti.

Osmo Rauhala:

Hiukan kova vaatimus ottaa kantaa tämän luokan teoksen merkitykseen 24 tuntia sen ilmestymisen jälkeen.

Kokemus muista kulttuureista vahvistaa Pekka Himasen näkemyksen Suomen ongelmista: kylämentaliteetti, kyynisyys ja kateus. Haaskaamme aivan

liikaa voimavarojamme ja tuhoamme mahdollisuuksiamme näiden ominaisuuksiemme vuoksi.

Himanen tarjoaa ratkaisuja positiivisella ja toiveikkaalla tavalla.

Hyvin vähän näkee tällaisia avauksia ja sellaiselle on varmasti tarvetta

Siitä kiitokset päättäjille. Himanen on alansa huippuja maailmalla ja tekee arvokasta työtä jaksaessaan pohtia kotimaansa kysymyksiä. Hänen perusvisionsa kolme kärkeä, tuotannon siirtyminen ympäristöteknologiaan, mielenterveys- ja ikääntymisongelmien ratkaiseminen osana hyvinvointiyhteiskunta versio 2:ta sekä luovuuden, taiteen ja humanismin nousu yhteiskunnassa muun muassa budjettipäätöksissä ovat varsin kannatettavia ja oikean suuntaisia.

Osmo Soininvaara:

On hyvä, että joku joskus voi pysähtyä miettimään asioita periaatteellisella tasolla vapaana päivänpolitiikan paineista. Aina ei voi tietenkään onnistua, mutta koskaan ei onnistu, jos ei edes yritä. En ole lukenut Himasen paperia.

Olisi hyvä, että edes toinen jalka olisi maassa, mutta jos molemmat ovat maassa turhan tukevasti, tulos jää komiteamietinnön tasolle.

Seppo Zetterberg:

On poliitikoilta harvinaista rohkeutta kuunnella viisaiden ihmisten ajatuksia. Näiden maalaamat visiot ovat tosin korkealentoisia ja höttöisiäkin, mutta vaikka niistä kuoritaan prosentit päältä pois, jää niistä yleensä jotakin toteuttamisen arvoista konkretiaa.

Työmies on palkkansa ansainnut. Henkisen alan ammattitaito on arvostettava yhtä korkealle kuin hitsaajan, ahtaajan tai laattamiehen taito. Ja viime kädessä hulluhan ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka maksaa.

Raoul Grünstein:

Puoluepolitiikka toistaa enemmän vuosikymmeniä vanhaa puhemaailmaa kuin tuo uusia avauksia yhteiskunnan kehittämiseksi. Siksi Suomessa on paljon tilaa toiminnalliselle ajattelulle ja ajattelevalle toiminnalle.

Olisipa hienoa, jos uudistavaa ajattelua voisi tuottaa vielä aavistuksen vähemmän institutionaalisesti.

Markku Valkonen:

Mieltä lämmittää Pekka Himasen taide- ja kulttuurimyönteisyys. On helppo arvata, että realismin nimissä hänen ehdotuksensa revitään tässä maassa kappaleiksi. Himanen on kuitenkin tehnyt suuren palveluksen, mikäli hänen ajatuksistaan jotakin jää kytemään, edes hitunen huonoa omaatuntoa kyynikkoseurakunnassa.

Laura Kolbe:

Valtiofilosofilla on tässä maassa aina tilausta.

Himanen toteuttaa suomalaisen yhteiskunnan "suurta roolijakoa" – intellektuellin tehtävänä on ollut Snellmanin ajoista lähtien pistää pöytään parasta kansallista pohdintaa. Snellman–Himanen tarvitsisi rinnalleen aikamme Paasikiven. Tulevaisuutta ei ole ilman syvällistä historiaymmärrystä ja siihen perustuvaa valtiomiestoimintaa. Tässä onkin haastetta: miten saada konservatiiviset poliittiset päättäjät edes tarttumaan kirjaan, puhumattakaan että sen sisältöjä mietittäisiin kunnolla.

Kirjallaan Himanen tekee omaa maabrändityötä. Se on tärkeää. Himanen on ansainnut paikkansa nuorena, tulevaisuuteen suuntautuneena filosofiajattelijana. Nuoruus on kuitenkin katoava ominaisuus. Siksi, kun tulevaisuudesta puhutaan, kannattaisi kääntyä oikeiden nuorten ajattelijoiden puoleen. Tämän ajan "isänmaan toivot" ovat syntyneet Berliinin muurin murtumisen aikoihin.

He istuvat vielä luennoilla ja opiskelevat. Tältä ryhmältä kannattaisi kysyä tulevaisuuden mahdollisesta kukoistuksesta – ja sen lakastumisesta!

Antti Arjava:

Masennuksen ja kyynisyyden vähentäminen on hyvä tavoite. Jos poliitikot eivät itse ehdi miettiä näin laajoja kysymyksiä, hyvähän että joku sitä tekee ja päättäjät sitoutuvat ainakin tutustumaan ajatuksiin.

Himasen visioista ei tietysti pysty sanomaan mitään, ennen kuin on niihin tutustunut. Jos haetaan koko yhteiskunnan läpi menevää asenteellista muutosta, se ei toteudu pelkästään hallituksen päätöksillä, vaan erilaiset puheenvuorot ovat osa isompaa muutosvirtaa, jota kukaan ei yksin pysty hallitsemaan.

Tolstoilaisittain ajatellen Himasen raportti ei ehkä ole kehitystä käyntiin paneva voima vaan yksi sen ilmentymä.

Ben Zyskowicz:

Onhan se hyvä, että politiikan ulkopuolisetkin miettivät kansakunnan tulevaisuutta.

Kaarina Kaikkonen:

Hyvä homma. Vastaavia raportteja tosin kannattaisi tilata useammalta filosofilta, jotta erilaisia pohdiskeluja voisi vertailla. Yhteiskunnallinen keskustelu hyvinvoinnistamme on aina tarpeen. Himasen esittämien kärkihankkeiden lisäksi olisin kaivannut myös ajatuksia arvoista, oikean ja väärän käsitteestä. Yhteisestä vastuusta.

Yhdyn hurraten Himasen ajatuksiin taiteen merkityksestä hyvinvoinnille, samoin uskon liikkumisen ja mielenterveyden tärkeyteen. Haluaisin myös panostaa auringon, maan, veden ja tuulen uudenlaiseen hyödyntämiseen energiatuotannossa. Olisi kenties syytä kehittää pieniä yksiköitä tuottamaan energiaa paikallisesti ilman suuria siirtokustannuksia, siitä voisi löytyä vientituote. Massiivinen ja vaarallinen ydinvoima menköön hautaan väistyvien sukupolvien myötä.

Mutta olen jo uupunut liioiteltuun ihmisten syyllistämiseen. Myös minä suosin kierrätystä ja kulutuksen vähentämistä, mutta kyllästyttää luonnonsuojelijoiden historiattomuus ja pelottelu luonnon totaalisella tuhoutumisella milloin mihinkin syyhyn vedoten. Kuitenkin luonto pärjää hyvin, monet pelätyt muutokset kuuluvat luonnon omiin sykleihin. Ilmastokin jo viilenee ilman ihmisen vaikutusta. Luonnonvesiin kuuluvat levätkin ovat yhteyttäen sitoneet ilman hiilidioksidia aina, laatat velloneet merissä aikojen alusta auringonvalosta riippuen, ajoittain enemmänkin kuin nykyisin.

Viilenevien ilmojen myötä monet levät häipynevät talviunilleen. Sinileväähän esiintyy myös alueilla missä tehoviljelyä ei ole, kuten Etelämantereella ja Havaijin saarilla. Levien avulla luonto tasapainottaa olosuhteitaan. Elämälle välttämätöntä fosforiakin on vesissä myös luonnostaan, pohjan maaperässä ja jokaisessa elävässä solussa niin kaloissa, levissä ja planktonissakin. Mutta toki ihminen osaltaan on syypää, ja jätevedet kannattaa huolella puhdistaa ja arvokkaat ravintoaineet ottaa kierrätykseen. Myös typpeä ja fosforia sitoneet levät voisi hyödyntää.

Skeptisenä entisenä luonnontieteilijänä ajattelen että on huuhaalta satsata verovaroja viattoman hiilidioksidin rajoittamiseen ilmastosyistä. Vai pitäisikö kieltää eläinten ja ihmisten uloshengitys? Huvittavaa on myös se, että täällä kauhistellaan leviä, mutta esimerkiksi Englannissa tutkitaan ravinteiden lisäämistä kanaaliin jotta sinilevät hiilidioksidia sitoen viilentäisivät nopeasti ilmastoa. Huh!

Teivo Teivainen:

Jos ei olisi Himasen visioita, ei olisi myöskään kilpailukykyundergroundia esittävän Porvarihallitus-yhtyeen kappaletta "Katsaus Himasen sielunmaisemaan".

Himasta tarvitaan, sillä politiikka ilman kelvollista kilpailykykyundergoundia ei ole politikoinnin arvoista.

Mirkka Lappalainen:

Poliitikot tarvitsevat toimintansa rakennusaineiksi myös visioita, koska horisontti hautautuu poliittisessa keskustelussa uuvuttavan konkreettisten kysymysten jankkaamisen alle – rakennetaanko 5 vai 6 ydinvoimalaa tai tuleeko eläkeiän olla 63 vai 65 vuotta.

Alexis Kouros:

Se juuri puuttuu politiikasta, visio! Monet nykypäivän ongelmat johtuvat siitä.

Irina Krohn:

Politiikassa tarvitaan niin visioita, ajattelua kuin kuuntelukykyä.

Himasen viesti on samaa ihmiselämän arvostuksen viestiä, mitä maan hiljaiset; isoäidit ja taitelijat ovat kautta vuosisatojen kertoneet teoillaan vallanpitäjille.

Politiikkojen viehtymys esiintyä filosofien seurassa ei aina kerro viisauden rakastamisesta, vaan oman heikon ajattelu- ja empatia kyvyn peittämisestä viihtymällä ammatikseen ajattelevien seurassa.

Olisi upeaa, että ymmärrys esimerkiksi sosiaalisen ja luottamus pääoman merkityksestä – tai vaikkapa sen oivaltaminen, ettei aikamme kansantauti masennus, todellakaan ole ensisijaisesti yksilön sairaus, vaan vääjäämätön seuraus kilpailua korostavasta ja ihmisarvoa vähättelevästä kulttuurista – alkaisi vaikuttaa poliitikkojen tekoihin. Teoilla en tässä tarkoita ensisijaisesti käyttäytymistä kanssaihmisiä kohtaan, vaan niitä poliittisia tekoja, jotka ilmenevät veroina ja lakeina kun vaikkapa missä julkisissa debateisa he haluavat kantaa osaansa.

Oma näkemykseni on, että suurten puolueiden miesjohtajat eivät vielä riittävän voimakkaasti ole puolustaneet esimerkiksi säännöllisen rasistisen nimittelyn kohteeksi joutuvia maahanmuuttajalapsia. Eivätkä he selkeästi aseta verbaalisia ja lainsäädännöllisiä rajoja eritoten miesten naisiin ja lapsiin kohdistuvalle väkivallalle tai isyysvelvoitteiden laiminlyömiselle.

"I have dream", kuten Martin Luther King sanoi tai "Change", kuten Barack Obama kiteytti, tarkoittaa runollisesta ja hienosta retoriikasta huolimatta pohjimmiltaan sitä. Että johtaja – itse, ei filosofin taakse kätkeytyen – asettaa rajan, jossa ei enää hyväksy jotain pitkään jatkunutta epäoikeudenmukaisuutta.

Tämä rajan asettaminen on kovaa työtä, jopa vaarallista.

Se ei ole sitä, että pimeässä kellarissa pommisuojassa hokee, ettei tämä ole kellari vaan oikeasti viheriäinen niitty. Niin puhutaan lohdutettaville lapsille. Aikuisten oikeasti ruvetaan töihin.

Siihen toivon meille kaikille voimia ja kykyä kantaa vastuuta yhteiskunnan muuttamiseksi paremmaksi.

Yrjö Juhani Renvall:

Työ tai työttömyys menossa olevissa "rakenteellisissa vaan ei sisällöllisissä" muutosprosesseissa on painia animoitujen painajaisten kanssa. Itse siirryn päätoimisesti luovaan työhön tällä vuosikymmenellä, jos hallitus sen eläkepäätöksissään sallii. Mielihyvin tekisin sen Himasen käsikirjoituksen puuskassa – ei pahaa sanaa!

Kyynisyys kiellettiin jo, mutta ei toivoa siihen, että tilaajakolmikolle löytyisi aikaa ja hyllytilaa myös maailmaa kriittisesti peilaaville kirjoille.

Jaakko Heinimäki:

Eipä noista taida juuri haittaakaan olla.

Yrjö Sotamaa:

Himanen tarjoaa haastavan kokonaisvision, joka on varmasti vaikea osaoptimointiin pyrkiville kamreeriaivoille ja kovan teknologian insinööreille.

Olisiko Suomi jo kypsä ottamaan harppauksen tulevaisuuteen ja valmisvisionäärisen unelman toteuttamiseen? Vai onko Suomen ainoa tie uudistua pakko ja kriisit?

EI

Juha Seppälä:

Mihin? Että johtajat saisivat toimeksiannosta kuulla mitä haluavat, harmitonta, äitelää puhetta?

Filosofi Himanen on joskus ennen vertautunut sukellusveneeseen sijoitettuun kanarialintuun, jonka tehtävänä on ilmaista hiilidioksidin hälyttävä kasvu. Vaikuttaisi siltä – ilman kyynisyyttä –että linnultakin alkaa happi loppua.

Visioiden lopusta puuttuu vain kaneetti "... ja että kuolemaa ei olisi". Pekka to Moon?

Markku Ruotsila:

Haiskahtaa perin DDR:läiseltä. Jos ei ole oma-aloitteista sanottavaa, täytyykö odottaa valtion tilausta ja maksua sellaisen kehittämiseen? Mitä tällainen tilaus- ja riippuvuussuhde tekee filosofin (kuten minkä tahansa muunkin kulttuurintuottajan) riippumattomuudelle ja luovuudelle?

Ja miksi ihmeessä ministerit haluaisivat tilata toisilta ajatuksia? Eikö heillä ole aikaa ajatella itse? Eikö jokainen voisi ajatella ihan itse, ilman valtiolta käyvää käskyä – tai ohjekirjaa?

Iivi Anna Masso:

Tämä käytäntö tuo mieleen monarkian aikaiset hovifilosofit. Ei ole pääministerin asia määrätä, kuka on oikea ajattelija sanomaan lopullisen totuuden kansakunnan henkisestä tilasta. Tällaisen keskustelun pitäisi kehittyä vapaasti, ei hierarkkisesti ylhäältä alaspäin määriteltynä.

Himanen olisi edistänyt huomattavasti paremmin julistamiaan humanistisia päämääriä kieltäytymällä hänelle tarjotusta valtakunnan virallisen ajattelijan roolista. Demokratiaan kuuluu vapaa ja avoin keskustelu, ei virallisten viisaiden miesten sanelu muille, mikä on oikein, miten pitää ajatella ja mihin pyrkiä.

Erkki Tuomioja:

En voi ottaa kantaa Himasen kirjaan, kun en ole sitä nähnyt saatikka lukenut. En kuitenkaan ymmärrä miksi tällaisia tulisi tehdä hallituksen tilaustöinä.

Seppo Lampela:

Kannustaisin ajatusta muuten, mutta saatepuheen esimerkkien mukaan Himasen käsikirjoitus ei ole mitään muuta kuin kauniisti kuvattua uusliberalismia. Kannustaminen on leikkaamista, pätkätyöt oikeastaan ihan kivoja ja köyhyydestä kandee löytää niinku arvokkuutta, yo. Sinällään se tietenkään ole mikään yllätys, kun katsoo tilaajien nimiä. Hyvä, ettei Himanen veloita valtiolta tekeleestä mitään, se on ainakin merkki johdonmukaisuudesta. Kyseessä voisi olla hyvä juttu, jos kuvatunlaisia käsikirjoituksia ja pohdintoja saataisiin koko poliittiselta kentältä. Sieltä voisi pulpahdella esiin vaikka kuinka hyviä ideoita. Niitä odotellessa.

Jaakko Hämeen-Anttila:

Poliitikkojen tilaamat visiot nyt ovat mitä ovat. Eivät varteenotettavat tulevaisuusvisiot synny poliitikkojen tilauksesta, vaan valtarakenteitten ulkopuolelta.

Niiniluodon ja Himasen terävin ajattelu ei ole tullut esiin näissä tilauskirjoissa vaan aivan muualla.

Annamari Vänskä:

Ihan oikeasti: mihin tällaista siirappia tihkuvaa amerikkalaisista self-help -kirjoista opeteltua helppoheikkisanahelinää kukaan voi tarvita?

Himanen voi olla filosofi, mutta taitava reetori hän ei ole.

Kiba Lumberg:

Tuollaisia näkymiä ovat monet muutkin siteeranneet kuin Himanen. Pistää myös silmään hänen arvomaailmansa.

Jotenkin Himanen söpösti ja nätisti ilman hampaita visioi tulevaisuudenkuvaa ja maalaa näkymää Suomi-kuvan alttariin.

Herää kysymys, eikö meiltä olisi löytynyt tehtävään yhtään suomalaista filosofinaista, jota olisi pyydetty tekemään tuollainen visionäärinen tutkimus. Joitain ihan hyviä asioitakin Himanen heittää kehään, totta. Mutta jotenkin hän ei tuo mitään uutta mullistavaa esiin – ei mitään sellaista visionääristä ajattelua siitä, miten ihmiset tulevat pärjäämään eriarvoisessa Suomessa. Miten ihmisarvon käsite laskee, kun aletaan taistella leivästä ja työpaikoista?

Miten pitää köyhät tyytyväisinä, jos he köyhtyvät edelleen? Kuka pysäyttää vihan, jos ei köyhän lapsi kohta pääse opiskelemaan vaikkapa filosofian tohtoriksi?

Risto Pelkonen:

Professori Ilkka Niiniluodon työryhmän tilattu "kansalaispuheenvuoro" oli hyvä idea, ja se on poikinut sarjan tositärkeitä puheenvuoroja.

Kuvitelma, että yksi ihminen voisi vastata jotenkin järkevällä tavalla mahdottomaan toimeksiantoon, on väärä.

Ulkopuolelta tulevat viisaat virikkeet ovat tärkeitä aineksia poliittisten päätösten teossa. Tärkeintä olisi, että poliittinen päätöksen tekijä pysähtyisi itse katsomaan ympärilleen ja pohtimaan, toimeksiantoon sisältyvää " henkistä kulttuuria ja arvomaailmaa voimavarana ".

Atso Almila:

Vision on parempi syntyä ilman valtatahon tilausta. Ja syntyyhän visio kuin visio ihan varmasti pyytämättäkin.

Kari Uusikylä:

Ei ajatteleva ihminen niitä tarvitse muuta kuin ihmettelyn aiheena; hallitus näyttää tarvitsevan. Se tarvinnee lisää maailmoja syleileviä hokemia, ehkä "hyvinvointivaltio" ja "innovatiivisuus" on kaluttu loppuun.

Tulevan kukoistus-Suomen kansalainen kaipaisi Himaselta saarnatekstin ja tuttavilla kehuskelun sijasta selkeää käsitemäärittelyä, suhteellisuudentajua ja realismia.

Jos joku ajatteleva rohkenee kritikoida Himasen sekavia näkyjä, hänelle on varattu oma nimike: kylämentaliteettia edustava, kyyninen kateuden mankelin pyörittäjä. Onko siis Pekka Himanen todella messias, absoluuttinen ja kiistaton Tie, Totuus ja Kukoistus?

Nostakaa ihmeessä filosofi Timo Airaksinen valtiovisonääriksi! Se lienee turha toivo. Ei kai hallitus halua kuunnella viileän analyyttisiä totuuksia Suomen ja sen valtaeliitin henkisestä tilasta.

Atro Kahiluoto:

Politiikan ja yhteiskuntafilosofian suhde on aina ollut kiinteä, kuten vaikkapa Marxin tai suomessa Snellmanin työt osoittavat. Mutta aikaisemmin filosofia on synnyttänyt politiikkaa eikä päinvastoin.

Voi kysyä, millaista yhteiskunnallista ajattelua olisi mahtanut syntyä, jos Snellman olisi kirjoittanut tilauksesta Venäjän tsaarille ja Marx Englannin hoville?

Minusta tällainen valtiojohdon tilaama yhteiskunta-ajattelu antaa lähinnä surullisen kuvan valtapuolueiden aatteellisesta ja ideologisesta onttoudesta.

Kari Enqvist:

Himasen visioita en tunne, mutta yleisellä tasolla voi todeta historian osoittaneen, että hengästyttävät visiot ovat usein pelkästään vahingoksi. Onneksi useimmiten poliitikot ovat pragmaattisia ja visiot vain pelkkää poliittista valkopesua.

Sanoisin myös, että on irvokasta verrata banaalia unelmaa liikkumisen lisäämisestä Martin Luther Kingiin tai Nelson Mandelaan. Unelmia pitää toki olla, mutta välillä on hyvä piipahtaa myös planeetta Maassa.

Matti Wiberg:

Politiikassa on aina pulaa hyödyllisistä visioista, mutta lapsellisia hehkutuksia ei tarvita.

Tommi Liimatta:

Konditionaali on turmioksi.

Janne Saarikivi:

On tietysti typerää kommentoida jotakin visiota lukematta, pelkästään median referoinnin pohjalta, mutta minusta Pekka Himasen työssä on kysymys siitä, että uskonto ja isänmaallisuus ovat molemmat kadonneet ja jollain sekin paikka pitää täyttää. Sen täyttävät aikamme väärät profeetat, nämä Himaset ja Sarasvuot, jotka ovat perineet saarnatyylistä kielikuvat ja koskettavan nuotin, mutta korvanneet kristillisen armon sanoman "ihmisen arvokkuuden" ihailulla ja tekohurskaudella: ohjeilla, että pitää yrittää kovemmin sitä ja paremmin tuota, että ei saa olla kateellinen, eikä katkera ja masentunut, vaan innostunut ja reipas kuin pohjoiskorealainen pioneeri suuren johtajan vision edessä.

Perinteinen uskonto oli näissä kohtaa armollisempi ja antoi ihmiselle luvan olla masentunut, jos silta tuntuu, kunhan muistutti, että kelpaa sellaisenaan, heikkona ja murrettunakin. Himaselle ja Sarasvuolle ja tulevaisuuden innostavalle menestys-Suomelle me taas emme kelpaa ennen kuin olemme antaneet kaikkemme epämääräisen vision puolesta, joka on sekoitus uskontoa, patriotismia, konsulttihöpinää ja taloussivujen kolumnistien pohdiskeluja.

Elina Hirvonen:

Ei. Ei. Ei. Ei. Ei. Politiikassa kyllä tarvittaisiin visioita, mutta noita liirumlaarumraportteja tarvitaan saman verran kuin alastomia keisareita missään.

Ville Ranta:

Himasen, Ollilan ja heidän kavereidensa kritiikki suomalaista asenneilmastoa ja kulttuuria kohtaan on aivan hyvää ja paikallaan.

Mutta Himasen usko siihen, että Suomen ongelmat voidaan ratkaista huippuosaajien ajatushautomoissa, mainoskampanjoilla ja masennuslääkkeillä, on lapsellinen ja ahdistava. Himanen näkee oikean kehityssuunnan selvästi aika samansuuntaisesti kuin nykyinen hallitus.

Siksi ahdistaa ajatus, että Vanhanen ja Katainen ottaisivat vakavasti tämän epäajattelijan yksioikoiset julistukset.

Anna Rotkirch:

Sadan vuoden päästä tutkijat kiistelevät siitä, oliko kyse lattean, virkamiesten rakastaman tyhjän uuskielen huipennuksesta vaan sen nerokkaasta parodiasta, "Keisarin uudet sanat"-tyylisestä irrottelusta.

EN OTA KANTAA

Sirkku Peltola:

Asiaan on vaikea ottaa kantaa, koska hankkeessa kaiken kaikkiaan jää epäselväksi, kenelle se on tarkoitettu.

Visioita toki tarvitsevat poliitikot, mutta luulisi tämän kaltaisen tiedon hankkimisen ja itseopiskelun olevan itsestään selvyys poliitikolle ja päättäjälle. Olettaisin sen olevan myös hyvin mahdollista ilman kirjojen tilaamistakin.

Jotenkin tässä ilmiönä haiskahtaa ulkokohtaisuus ja politiikan julkisivun kiillottamisen tarve suurempana kuin aito visioiden hahmottamisen yritys. Sinänsä tulevaisuuden filosofointi on kiinnostavaa ja yhtä tärkeää kuin puutarhan hoito.

Jukka Relander:

En ota kantaa, lukematta itse tekstiä.

Periaatteessa olisi mukavampaa, jos poliitikot ehtisivät itse lukemaan muutakin kuin virkatöinä tehtyjä mietintöjä.

Moderni politiikka syntyi jo alunperin siten, että oli yhteiskuntateoreettinen näkemys, jota lähdettiin sitten ajamaan. Tätä ei voi ulkoistaa Himaselle.

Tommi Uschanov:

Kuten tämäntyyppiset raportit käytännössä aina, Himasenkin kirja sisältää joukon mitä järkevimpiä, aliarvostetuimpia ja huomionarvoisimpia ajatuksia, jotka on valitettavasti peitetty näkyvistä myötähäpeää herättävällä tyhjällä kuohalla.

Vain hieman ilkeillen voisi vetää mielleyhtymiä Väinö Linnan Pohjantähteen, missä vankileirillä painajaismaisissa oloissa nälkään kuoleva Leppäsen Valenti lirkuttelee viimeisillä voimillaan söpöjä pikkulinnuista ja tuhansien järvien maasta.

Silti raporttia ei voi täysin tuomitakaan, koska parhaimmillaan sen ajatukset todella ovat niin huomionarvoisia kuin ovat.

Himasen tekemä rinnastus presidentti Kennedyn avaruusohjelmaan on erityisen mielenkiintoinen. Kulutettiin melkein kymmenen vuotta ihmisen lähettämiseksi kuuhun ja onnistuttiinkin, mutta lähettäjämaan slummeja ei saatu samaan aikaan siivotuksi eikä köyhyyttä poistetuksi, vaikka sen olisi voinut kuvitella olevan paljon pienimuotoisempi, käytännönläheisempi ja vähemmän satsauksia vaativa tehtävä kuin suurellisen avaruusohjelman.

Herää kysymys, mahtaako Himanen tuntea Richard R. Nelsonin pientä kirjaa The Moon and the Ghetto (1977), joka lähtee liikkeelle juuri tämän paradoksin tarkastelemisesta. Kennedy ja hänen seuraajansa Johnson olisivat mielellään paitsi lähettäneet ihmisen kuuhun, myös samalla poistaneet maastaan kurjuuden.

Mutta siihen tähdänneet, yhtä suurin toivein aloitetut poliittiset ohjelmat oli helpompi päästää hervahtamaan kuin kuuohjelma, koska niissä ei ollut samaa mediaseksikästä säihkettä.

Niinpä Himasen politiikkavisio, jossa samalla tavalla yhdistyvät kaipuu tähän säihkeeseen Bonoineen ja Bill Gateseineen sekä halu parantaa tavallisten ihmisten tavallista elämää, ei herätä kovin suurta luottamusta. Edellinen nujertaa kovin helposti jälkimmäisen.

Heikki Hiilamo:

En ole ehtinyt tutustua henkilökohtaisesti Himasen kirjaan, joten en voi lausua siitä mitään.

Itse arvostan eniten sellaista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, joka etsii ratkaisuita empiirisiin kysymyksiin ja pyrkii erottamaan ideologiat ja faktat.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi