HS-raadin vastaukset kysymykseen: Ohjaavatko yleisön mieltymykset liiaksi uutismedian sisältöä?

Tämän viikon perjantaina ja lauantaina järjestetään Helsingissä Mediapäivät. Tapahtumassa pohditaan digitaalisen vallankumouksen vaikutusta tiedonvälityksen sisältöön ja tekotapoihin, mutta myös muuta media-alan muutosta.

Yksi alaa puhuttavista teemoista on sisältöjen rajanveto sanomalehtien ja tv-kanavien uutistoiminnan, aikakauslehdistön ja iltapäivälehtien välillä. Yleinen käsitys journalistien ja journalismien tutkijoiden keskuudessa on, että sanomalehdistö on viime aikoina antanut selvästi entistä enemmän palstatilaa kevyelle tai viihteellisenä pidetylle aineistolle, jonka on aiemmin katsottu kuuluvan vain aikakauslehtien ja iltapäivälehdistön aihekirjoon.

Tuore esimerkki on showtanssija Johanna Tukiaisen saama julkisuus. Hymy-lehden julkaisema juttu Tukiaisen ulkoministeri Ilkka Kanervalta saamista tekstiviesteistä jatkoi elämäänsä myös päivittäismediassa yli kolme viikkoa, mikä johti lopulta Kanervan eroon. Vaikka uutisoinnin painopiste oli Kanervan tekojen, uran jatkon ja toimintamahdollisuuksien arvioinnissa, myös Tukiainen sai sanomalehdistöstä runsaasti palstatilaa. Hän esiintyi tv-kanavillakin uutis- ja ajankohtaislähetyksissä.

Viime viikolla uutiskynnyksen ylitti laajalti perijätär Paris Hiltonin Suomen-vierailu. Sitä käsittelivät iltapäivälehdistön lisäksi muun muassa Helsingin Sanomat ja Yleisradion pääuutislähetys. Hilton seurustelee Good Charlotte -yhtyeen keulahahmon Benji Maddenin kanssa, ja hän vieraili Suomessa Helsingissä konsertoineen yhtyeen mukana.

Mallin, laulajan sekä tv- ja elokuvanäyttelijän töitä tehnyt Paris Hilton on maailman tunnetuimpia julkisuuden henkilöitä. Hänellä on oma hajuvesi- ja korumerkki sekä laukku- ja vaatemallisto. Toisaalta hän on tullut kuuluisaksi ennen kaikkea seurapiirijuoruista, ja hänen kuuluisuuttaan ovat pönkittäneet muun muassa internetiin vuotanut seksivideo, paparazzien tallentamat jalkovälin ja rintojen vilautukset ja rattijuopumuksesta langetettu vankeustuomio.

HS.fi -verkkosivusto kysyi lukijoilta viime viikolla, pitääkö Helsingin Sanomien kirjoittaa Paris Hiltonista. 86 prosenttia vastasi "ei", 14 prosenttia "kyllä". Toisaalta HS.fi-sivustolla julkaistu uutinen "Paris Hilton juhli suomalaisjulkkisten kanssa" oli kävijämäärillä mitattuna Helsingin Sanomien koko viime viikon luetuin artikkeli. Helsingin Sanomien printtilehdessä vierailusta oli seuraavana päivänä vajaan puolen sivun juttu Kaupunki-sivuilla.

Siitä, kuuluvatko Johanna Tukiaisen ja Paris Hiltonin kaltaiset viihdejulkisuuden hahmot perinteisesti laatulehdistönä pidetyn uutismedian agendaan, on monia mielipiteitä. Kun monet ihmiset ovat aidosti kiinnostuneita julkisuuden henkilöistä, ajankohtaisista asioista, henkilöistä ja ihmisistä, myös viihteessä vaikuttavista julkkiksista kirjoittamisen on sanottu - muiden aiheiden ohella - olevan osa sanomalehdille kuuluvaa lukijapalvelua. On myös sanottu, että julkisuuden henkilöihin kohdistunut kiinnostus on tehnyt julkkiksista yhteiskunnallisestikin entistä merkittävämpiä hahmoja. Sanomalehdistön kiinnostukseen voivat vaikuttaa myös kaupalliset syyt: monet julkkiksia myyntivaltteinaan käyttävät aikakaus- ja iltapäivälehdet ovat kasvattaneet suosiotaan samaan aikaan kuin joidenkin sanomalehtien lukija- ja katsojamäärät ovat laskeneet.

Toisaalta monet katsovat, että sanomalehdistön pitäisi määritellä agendansa yleisön kiinnostuksesta tai sitä koskevista oletuksista piittaamatta ja jättää viihdejulkisuuden henkilöitä koskevat jutut suosiolla aikakaus- ja iltapäivälehdille. Tämän ajattelun mukaan julkkikset pois rajaava linjaratkaisu varjelisi niin sanotun laatulehdistön uskottavuutta, arvokkuutta ja yhteiskunnallista asemaa. Keskustelussa on esiintynyt myös kasvatuksellisia ja kansanvalistuksellisia näkemyksiä, joiden mukaan vakavasti otettavan uutismedian pitäisi aiheita valitessaan suodattaa, keskittää ja ohjata huomiota sellaisiin kysymyksiin ja aihepiireihin, joilla on todellista yhteiskunnallista merkitystä.

Viikon kysymys:

Ohjaavatko yleisön mieltymykset liiaksi uutismedian sisältöä?

KYLLÄ

Paula Tuovinen:

Kyllä. Sikäli että median sivistystehtävä on liudentunut.

Kärjistetysti sanoen yleisön maku ohjaa mediaa, eikä media yleisön makua, vaikkakin tämä kaksoissidos vaikuttaa myös toisinpäin: media ohjaa yleisön makua mutta syöttää sitä, minkä olettaa miellyttävän yleisöä, ja se mitä tuutista tulee, miellyttää yleisöä.

Juha Seppälä:

Ilman yleisön mieltymysten ylenmääräistä myötäilyä uutismediaa tosin ei kauan enää olisi.

Aikoja sitten on käynyt ilmi, että verkkovastaajien "ei" tarkoittaa kulutustottumuksissa "kyllä".

On sinänsä pieni ihme, että uutismedia ylipäänsä on edes nykyisessä hapessa maailmassa, jonka keskeinen periaate on sama kuin wrestling-tuottaja Vince McMahonilla: meidän on annettava ihmisille mitä he tahtovat, mitä ikinä se sitten onkin.

Matti Wiberg:

Media on hylännyt valistuksen projektin.

Kaikenlainen hömppä valtaa alaa. Asiallinen ja syvällinen raportointi väistyy.

Matti Vanhanen oli oikeilla jäljillä muistuttaessaan tiedotusvälineitä uutisvalinnasta. Lehdistön primadonnat ymmärsivät tämän kuitenkin (tahallaan?) väärin.

Vanhanen sanoi Osuuspankkikeskuksen osuuskuntakokouksessa 27.3.2008 mm.: "Median tapa osoittaa jonkun ihmisryhmän huonovointisuus tilastoista vie huomion pois siitä seikasta, että tutkimusten mukaan ihmisten taloudellinen tilanne on yleisesti ottaen parantunut. Suuren suomalaisen enemmistön tilanne on parantunut. En halua tällä vähätellä vaikeuksissa olevien ihmisten toimeentulo-ongelmia."

Ovatko tiedotusvälineet todellisuuden kuvaajia vai pelkästään epäkohtien paljastajia? Ymmärtääkseni Vanhanen kannatti edellistä ja asiaan reagoineet nirppanokkaiset toimittajat jälkimmäistä mallia.

Vanhanen ei puheessaan rajoittanut viestinten toimintaa. Hän vain muistutti siitä, että journalistiset tuotteet ovat valikointien tuloksia.

Vanhanen totesi päivänselvyyden, että nostamalla esiin joitakin asioita ei samanaikaisesti voida nostaa esiin toisia asioita samassa ajassa tai tilassa.

Onko joku TÄSTÄ eri mieltä?

Journalistit saisivat oppia vaihtoehtoiskustannuksen (opportunity cost) käsitteen. Pahitteeksi ei olisi sekään, että perehdyttäisiin siihen mitä päätösteoriassa kutsutaan nimellä kehystäminen (framing).

Jos lehdissä kerrotaan, että 10 % väestöstä on köyhiä, niin lehdissä ei korosteta sitä totuutta, että 90 % väestöstä ei ole köyhiä.

Jos lehdissä julkaistaan sivukaupalla tyhjänpäiväistä höttöä, samoilla sivuilla ei voi julkaista perusteelliseen analyysiin nojaavia reportaaseja olennaisuuksista.

Kari Uusikylä:

Kansalle on jo riittävästi lehtiä ja tv-kanavia, jotka suoltavat roskaa. Pintajulkuista jankuttaminen on surullinen ajan kuva.

On oikein, että todelliset rikolliset ja ihmisten hyväksikäyttäjät joutuvat vastaamaan teoistaan. Median myyntilukuja tuijottavien olisi kuitenkin syytä pohtia mitä lööpeistä seuraa leimatun ihmisen perheelle. Lasten kärsimys ja häpeä voi olla hirveä.

Saa nähdä, koska joku mediassa ristiinnaulittu ampuu häpeästä kuulan kalloonsa. Olemmeko me "hyvät ihmiset" sitten tyytyväisiä?

Juha Sihvola:

Uutismedia voi ja sen tulee kirjoittaa Kanervan tekstiviestien ja Paris Hiltonin kaltaisista tapauksista, mutta kriittisesti ja analyyttisesti. Pitää kysyä, mitkä ovat poliitikon yksityisyyden ja sopivan käytöksen rajat ja mistä näiden rajojen muutokset johtuvat. Pitää kysyä, miksi Andy Warholin jo 60-luvulla luomasta julkkiksen mallista "kuuluisa vain siitä, että on kuuluisa" on tullut niin merkittävä ja mitä tämä kertoo kulttuuristamme.

Hesarin uutisointi Kanervan tapauksesta täytti suurelta osalta kriittisyyden ja analyyttisyyden ehdot mutta hyvin voidaan kysyä, oliko kahden suurikokoisen värillisen poseerauskuvan julkaiseminen Tukiaisesta samassa lehdessä välttämätöntä tämän tiedonintressin kannalta. Paris Hiltonin Suomen-vierailun uutisointi sen sijaan oli epä-älyllistä ja tabloidimaista ja vähensi Hesarin uskottavuutta laatulehtenä.

Koska Hesarilla on monopoliasema sekä pääkaupunkiseudun paikallislehtenä että käytännössä jokaisen sivistyneen suomalaisen uutislehtenä, sillä olisi varaa pitää nykyistä paremmin kiinni kriittisyyden ja analyyttisyyden kriteereistä. Sen ei toisin sanoen tarvitsisi antaa periksi tabloidijulkisuuden paineille.

Jaakko Hämeen-Anttila:

Median toimintaa voidaan tarkastella kahdelta eri kannalta. Jos mediaa tarkastellaan puhtaasti kaupalliselta pohjalta, yleisön mieltymysten noudattaminen – ja samalla niiden ruokkiminen – on kaupallisesti kannattavaa. Tällaisena media kuitenkin menettää yhteiskunnallisen tehtävänsä.

Toisaalta mediaa voidaan ajatella instituutiona, jolla on arvokas rooli yhteiskunnassa tiedonvälittäjänä, mielipiteiden muokkaajana ja jopa kansanvalistuksen hengessä eräänlaisena yhteiskuntaa kehittävänä voimana. Tällaisena media on arvokas vaikuttaja ja sillä on yhteiskunnallista vastuuta. Jos media pyrkii lunastamaan itselleen, tai säilyttämään itsellään, tällaisen paikan, sen pitää tarkemmin arvottaa toimintansa ja harkita paikkaansa kaupallisuuden ja yhteiskunnallisten tehtäviensä välissä.

Kaupallisesti kannattava uutisointi ei välttämättä ole näin ajatellen median toimintaperiaatteille hyödyllistä, ja keskittyminen viihdyttäviin ja sensaationnälkää ruokkiviin juttuihin ei auta täyttämään median näin ymmärrettyä tehtävää. Pohjimmiltaan kyse on siis siitä, miten eri mediat tahtovat oman paikkansa yhteiskunnallisessa kentässä määritellä.

Hannu Väisänen:

Selvää suuntausta tällaiseen on Suomessa ollut huomattavissa. Karkeasti on kuitenkin kysyttävä: Onko Suomessa yhtään ainutta ns. laatulehteä, joka TODELLA voisi vältellä miellyttämistä ja mieltymyksiä?

Ranskasta katsottuna suomalaisten päivälehtien ja iltapäivälehtien ero on minimaalinen!

Silja Rantanen:

Yritykset, jotka myyvät tietoa, joutuvat laskelmoimaan ostajien mieltymyksillä, ja tiedon luonteeseen sopii huonosti miellyttämisen pyrkimys. On paljon epämiellyttävää tietoa, joka meidän olisi kuitenkin hyvä saada. Lukijat haluavat myös maksaa totuuden kuulemisesta.

Juorujen olennaisuus tai epäolennaisuus riippuu asiayhteydestä. Todet juorut ovat tietoja.

Ihmisten mieltymyksillä laskelmoinnista on haittaa, koska se yhdenmukaistaa tiedonvälitystä. Pyrkimys miellyttää taatusti mahdollisimman monia vie tilaa vähemmistöjen, kuten kulttuuri-ihmisten, mieltymyksiä vastaavalta tiedolta.

Uutismedian sisältöä ohjaa yleisön mieltymysten lisäksi median kiinnostus mediaan. Jatkuva viittaaminen omaan itseen on tehokas tapa ylläpitää median tärkeyttä. HS-raati ilmestyy kulttuurisivulla, mutta olen turhaan odottanut koko talven kysymystä kubismin synnystä. Sananvapauteen on otettu sen sijaan kantaa jo useasti.

Päivälehtien linja muuttui populistisemmaksi kolmisenkymmentä vuotta sitten. Asia-artikkelien sijasta alettiin suosia viihteellisiä henkilökuvia.

Kulttuurisivuilla arvostelujen ja ennakkomainonnan ero on viime vuosina hämärtynyt entisestään. Artikkeleissa tyydytään sekamuotoon, jossa arvottava osuus on mitätön ja pääpaino on taustatiedoissa ja vastaanoton ennakoinnissa.

Kulttuurisivujen popularisointi on epäonnistunut tavoitteessaan: ne lukijat, joiden suosiota popularisoinnilla tavoitellaan, eivät edelleenkään lue kulttuurialan uutisia, mutta kulttuurista kiinnostuneet lukijat ja kulttuurialan toimijat jäävät ilman asiallisia artikkeleita.

Hyvä esimerkki popularisoinnista ovat erilaiset formaatit, joihin jutut sovitetaan. Ovatko ne kulttuurisivuilla tarpeen? Eikö kulttuurista voi kirjoittaa yksilöllisesti ja asiantuntevasti ilman kaavaa? Formaattiin kirjoitetun jutun varsinaiseksi viestiksi jää itse formaatti - ai tämä on nyt tämän viikon tämä juttu. Formaatit, kuten tietolaatikot, antavat tekosyyn juoruilulle.

Voin välttää Paris Hiltonista kertovan jutun lukemisen, mutta kun taidearvosteluihin ujutetaan juoruja, joudun pakosta tutustumaan niihin. On suurempaa väkivaltaa kertoa kulttuurisivulla taiteilijan yksityiselämästä kuin kertoa uutissivuilla Paris Hiltonista, sillä Paris Hiltonin julkisuus ei vääristä olennaista tietoa kuten kulttuurijuorut.

Antti Alanen:

Kysymys on hupsusti asetettu, mutta johdannosta selviää, mitä tarkoitetaan: ohjaako kevyt viihde liikaa uutismediaa?

Hätkähdyttävimmän kommentin on esittänyt Kokoomuksen kansanedustaja ja väitöskirjaansa valmisteleva mediatutkija Henna Virkkunen, joka huomauttaa ohimennen, että laatulehtiä ei enää ole (Nykypäivä 4.4.2008).

Kieltämättä ajatus tuli mieleen, kun esimerkiksi Helsingin Sanomat osallistui viikkokausia Hymy-lehden perässähiihdon ennätyskilpailuihin, ei vain uutissivuilla vaan myös uudellenlämmityskoosteissa ja puolivillaisissa kolumneissa kautta lehden.

Laatulehtenä pidetyssä julkaisussa juorut vievät tilaa asialta. On kysymys julkaisun identiteettikriisistä. Onko sillä painavaa sanottavaa, haluaako se olla henkinen edelläkävijä?

Risto Volanen:

Viestinnän sähköistyminen johtaa kaikkien medioiden kilpailuun kaikkia vastaan. Näin kaupallisin media määrää tahdin, mutta vain lyhyellä tähtäyksellä. Pitkän päälle myös asialle löytyy tilaus.

Juha Kuisma:

Koskee varsinkin Hesaria ja Yleä, (esim. Aamulehti ja HBL ovat selvinneet kunniallisemmin). Laatumedioiden pitäisi jaksaa pitää tasoa, koska niiden ei tarvitse myydä kaupallista numeroa erikseen joka päivä.

Eritäin ärsyttävää on nähdä nuorten toimittajien "ajoon osallistuvia" asenteellisia kolumneja, joista näkyy ettei juuri hirveästi tiedä politiikasta tai historiasta tai ekologiasta tai muustakaan asiasta, mutta on hirveä tarve saada aikaan nopea reaktio ja ns. naurajat puolelleen.

Osa toimittajista on sokeita omille poliittisille intohimoilleen.

Osittain tämä asetelma johtuu, että eteenpäin pyrkivät toimittajat toimivat samoilla pestuumarkkinoilla ja luovat nimeä urakierron takia.

Esimerkiksi Hesarin pitäisi tuottaa yhteiskunnalliseen keskusteluun omia teemoja eikä seurailla isommalla lekalla "ajossa olevaa porukkaa". Hyvä myönteinen esimerkki tästä oli puuttuminen Merenkulkulaitoksen tappamiseen.

Pauli Aalto-Setälä:

Kyllä, median digitaalinen vallankumous on tekemässä kuluttajasta kuninkaan ja varomattomasta mediasta pellen. Kyseessä on maailmanlaajuinen ilmiö, jossa mediaa määritellään uudelleen.

Tilattavien lehdet laskevat levikit ja television uutislähetysten pienenevät katsojaluvut ovat johtaneet siihen, että irtonumeromyynnin kriteerit on otettu käyttöön uutisen merkityksellisyyden ja vaikutuksen rinnalle ja ohi. Tästä kiteytyvä trendi on vahvistaa ns. laatumedian kiinnostavuutta julkkis- ja henkilöjournalismilla; herättää tunteita ja yksinkertaistaa äärimmilleen.

Kyseessä lienee heiluriliike, jossa opettelemme nyt yhden totuuden medioista moniarvoiseen ja monimuotoiseen viestintään, jossa kuunnellaan kuluttajaa mutta uskalletaan kertoa myös niistä yhteisistä ja tärkeistä asioista, joista kukaan ei haluaisi kuulla.

Taru Mäkelä:

Sanomalehdet ruokkivat tätä itse. Esim. HeSa puffaa jotain Huippumallit-sarjaa häikäilemättä, koska se omistaa myös Nelos-teeveetä, joka lähettää tätä sarjaa. Oikean, yleisöä kunnioittavan journalismin sijasta kierrätetään samaa, jonninjoutavaa sontaa konsernineri välineissä ja kate kasvaa joka kierroksella.

Kysymys on väärin muotoiltu: Yleisön mieltymysten sijasta on kyse mediatalojen mieltymyksestä helppoon rahaan.

Toivottavasti en löydä hevosenpäätä sängystäni tämän mielipiteen jälkeen...

Atro Kahiluoto:

Kyllä ohjaavat, mutta perimmäinen asia tässä ei ole yleisön maku vaan laiska journalismi.

Juoruja ja höpö-höpö-juttuja julkkiksista on helppo ja nopea kirjoittaa, vaikeista ja monimutkaisista taloudellisista ja poliittisista kysymyksistä on hankala ja hidas kirjoittaa. Ja kiinnostavasti niistä kirjoittaminen on vielä vaativampaa.

Kaari Utrio:

Kautta historian kansa on halunnut paitsi leipää, myös sirkushuveja. Jos vakava media ryhtyy tarjoamaan vain sirkushuveja, siltä loppuu leipä.

Aina on olemassa yllättävän suuri joukko ihmisiä, joita kiinnostaa muukin kuin tosi-tv.

Eero-Tapio Vuori:

Iltapäivälehdistö, ja ikävä kyllä myös aamupäivälehdistö on keskittynyt yhä enemmän vetoamaan ihmisten primitiivisiin vietteihin, koska tällä tavalla lehteä myydään enemmän. Mutta sillä mikä myy ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä me oikeasti tarvitsemme. Kyllä koirakin syö ihan niin paljon kuin sille ruokaa annetaan – kunnes kuolee ähkyyn.

Pitäisi oikeasti miettiä kumpi on tärkeämpää: se että lehti myy vai se että me ihmisinä kehitymme?

Heikki Patomäki:

Demokratia edellyttää valistuneita kansalaisia ja hyvän yhteiskunnan ideaali on kaikkien vapaa kehitys, mikä edellyttää myös oppimista ja vaivannäköä sen eteen.

Kaupallistumisen paineet kuitenkin ohjaavat etsimään pikavoittoja ihmismielen yksinkertaisemmista mielihyvän tai huomion lähteistä, ja myös juoruilulla on tässä pelissä oma roolinsa (kasvoista kasvoihin juoruilu on korvautunut mediajuoruilulla).

Lopputulos on manipuloitavissa oleva ja henkisesti alikehittynyt yhteiskunta.

Claes Andersson:

On surullista, että uutismediat ja etenkin päivälehdet, mm. Helsingin Sanomat, julkisuus- ja miellyttämiskiimassaan täyttävät sivujaan juoruilla ja ajanvieteroskalla, jolloin ei jää juurikaan tilaa ihmisten ja yhteiskunnan asioita ja ongelmia pohtiville kirjoituksille.

TV:n ja lehden ero on siinä, että kuvallinen media on nopea, tehokas ja pinnallinen, kun taas lehden tulisi olla syventävä, analyyttinen, keskusteleva.

Valitettavasti kirjoitettu uutismedia on hukkaamassa ja pettämässä perustehtäväänsä.

Riitta Nikula:

Kun kaikki mediat raivokkaasti yrittävät miellyttää kaikkia, kukaan ei lopulta löydä omaa lehteään tai kanavaansa.

Olisiko laatulehdelle todella nykyään hengenvaarallista yrittää vaikuttaa sivistyneeltä, julkaista enemmän syventäviä artikkeleita vaikeistakin asioista?

Hesarin jutut Johanna Tukiaisesta ja Paris Hiltonista olivat säälittävä yritys vaikuttaa nuorekkaalta ja ennakkoluulottomalta.

Matti Kalliokoski:

Tarkemmin sanoen oletetut mieltymykset ohjaavat liikaa uutismediaa eli esimerkiksi päivälehtiä. Kiinnostavuus on monessa kohdassa karannut merkittävyyden ohi uutisten valintaperusteissa. Se on usein lukijan ja tekijän aliarviointia. Ammattitaitoinen toimittaja voi kuitenkin tehdä merkittävästä aiheesta myös kiinnostavan uutisen. En kannata sensuuria enkä holhousta. Yhteiskunnassa saa olla medioita, jotka pelaavat juoruilla, tirkistelyllä, skandaaleilla ja kärjistyksillä. Yhtä tärkeää kuitenkin on, että on myös välineitä, jotka pyrkivät kokoamaan erilaisia ihmisiä yleisökseen ja ansaitsemaan heidän luottamuksensa johdonmukaisella työllä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien linja on mielenkiintoinen. Viihdejulkisuus näyttää saaneen suuremman painoarvon uutisoinnissa, mutta yleisönosasto on yhä yhteiskunnan hyväosaisten miehittämä. Eikö olisi parempi pitää kiinni uutisoinnin asialinjasta ja antaa kansan koko kirjon mielipiteineen osallistua yhteiseen keskusteluun?

Kari Enqvist:

Mikä tahansa media näyttää muuttuvan kuluttajamassansa näköiseksi ja löytää ennen pitkää tyhjänpäiväisimmän yhteisen nimittäjänsä.

Syykin on kai selvä: kaupallisilla toimijoilla ei ole mitään muuta ohjenuoraa kuin viivan alle jäävä voitto; mitä suurempi, sen parempi. Jos sitä voi kasvattaa Paris Hiltonilla, niin sitten tehdään.

Voi kysyä, onko laatulehdistöä enää olemassakaan. Tätä trendiä vastaan voi äänestää vain rahalla. Niinpä itse en enää osta iltapäivälehtiä periaatteen vuoksi.

Leena Lehtolainen:

Kysymys on tosin muotoiltu siten, että vastaus jättää uutismedian toiminnan yleisön mieltymysten vastuulle, eli uutismedia voi ryömiä yleisön selän taakse sanomaan, että tehän tätä halusitte.

Yleisö ei kuitenkaan ole homogeeninen joukko. Lähipiirissäni – myös omassa perheessäni – on viime aikoina käyty keskusteluja siitä, haluammeko enää makaa Helsingin Sanomien lauantaisista julkkisjuoruista, jotka parishiltoneitten myötä tuntuvat tunkevan myös muiden päivien lehtiin.

Tietysti kyse on levikistä ja sen kautta ilmoitustuloista ja lopulta koko median kannattavuudesta. Mutta kannattavuuden varjolla saattaa uskottavuus mennä, ja valintatilanteessa olisin valmis maksamaan enemmän sellaisesta mediasta, jossa ei tarvitsisi nähdä näitä tukiaishiltoneita.

Kun viihdemedia harrastaa tanssitähtien kaltaisia käsikirjoitettuja tositelevision roolileikkejä, olisi uutismedian kyettävä olemaan menemättä siihen mukaan. Tärkeämpää olisi nähdä roolien taakse.

Tukiaisen ja Kanervan tekstiviestiuutisoinnilla oli paljonkin poliittista merkitystä, parishiltoneilla ei tipan vertaa, paitsi mediapoliittista.

Martti Koskenniemi:

Uutismedian tehtäviin kuuluu antaa tietoa maailmasta, kasvattaa ja ohjata paremman maailman luomiseen. Tämä on aidosti vaikea tehtävä. Sen toteuttamiseksi tarvitaan tasapainoa "viihdyttävän" ja asiapitoisen julkisuuden välillä. Media, joka ei kiinnosta ketään, on epäonnistunut.

Viihdettä ja uutisia ei kuitenkaan tulisi sekoittaa keskenään. Viihteen seuraamiseen kuuluu tietoisuus siitä, että kyseessä on "vain" viihde – tämä tietoisuus esiintyy usein huonona omatuntona elämän valuessa liiaksi "viihteen puolelle".

Korottaessaan Paris Hiltonin uutiseksi media poistaa uutisen ja viihteen rajan. Näin syntyy uhka siitä, että yleisön tietoisuus tulee siinä määrin viihteen dominoimaksi, ettei kasvatustyölle ja paremman maailman rakentamiselle jää tilaa. Kysymys ei siis ole siitä, saako "Paris Hiltonista" kirjoittaa, vaan ajatellaanko tässä olevan kysymys viihteestä (josta pitää tuntea huonoa omaatuntoa) vai uutisesta (jolla rakennetaan maailmaa).

Markku Valkonen:

"Vanhoihin aikoihin" tuskin palataan. Kävellessäni viikolla 11 Fifth Avenueta jouduin tunkemaan puoliväkisin sankan televisio-, valokuvaaja- ja toimittajamuurin lävitse. Se kyttäsi hievahtamatta tilaisuutta tallentaa edes vilahdus New Yorkin kuvernööri Eliot Spitzeristä, joka tärväsi uransa ilotyttöihin. Televisiokanavat näyttivät samaa muuria24 tuntia vuorokaudessa kaikenlaisella tiedonsilpulla tilkittynä. Siinä meidän tulevaisuutemme, ja hyvin menee, medialla.

Yksi näkökulma on se, että yhteiskunta uusintaa hömpän avulla arvojaan. Armeliaasti sanottuna hömppä ei ole yhteiskunnan peili, vaan aineistoa, jota kuluttamalla yleisö määrittää oikeaa ja väärää. Se osoittelee suosiotaan ja inhoaan ja kokee pääsevänsä tuomarin asemaan.

Toinen tyydyttävä prosessi on samankaltainen kuin pyhimystä koskettaessa: hipaise julkkiksen viitanlievettä ja olet päässyt osalliseksi jostakin elämää suuremmasta. Kaikki eivät voi koskettaa, mutta media tulee apuun ja koskettaa meidän puolestamme.

A.W.Yrjänä:

Media ohjaa yleisön makua. Mikäli media alkaa hakea suuntaa yleisön mieltymyksistä, seuraa siitä alaspäin johtava kierre.

Mielestäni uutismedialta vaaditaan omaa luonnetta ja näkemystä, ei väkijoukon mölinästä erottuvien äänten tottelemista.

Atso Almila:

Raadollisuus korostuu yleisen sivistyneisyyden vähetessä. Myyvyys on sanomalehtienkin elinehto; jopa maakuntalehtiä mainostetaan nykyisin lööpein, ja niinpä tekee kyselijämmekin, rakas HS.

"Yleisön mieltymys" on toisaalta vaikeasti määritettävä asia. Yleisöhän mieltyy vain siihen, mikä sille houkuttelevana tarjotaan, olipa se Larivaaran kyynel tai harha Nico Rosbergin suomalaisuudesta. Hymy ei ilmeisesti nyt pysty enää lypsämään julkaisemalla kanervaisen viestin kerran viikossa, kunnes kaikki 200 on käyty läpi – onneksi ja huh hah hei.

Ilona Anhava:

Iltapäivälehdet ja sensaatiolehdet riittävät tähän tarkoitukseen. Jos vakavasti otettavissa sanomalehdissä pitää tätä roskaa olla, sen voisi sijoittaa omaan hömppäosastoonsa eikä esimerkiksi kulttuurisivuille.

Yrjö Sotamaa:

On mielenkiintoista, että sama media, joka tarjoaa tilaa viihdejulkisuudelle "kuvatakseen yhteiskunnan todellisuutta" ja ehkä lisätäkseen levikkiään käy kriittistä keskustelua omasta toiminnastaan pitääkseen yllä journalistista etiikkaansa.

Onko tämä kierre suunnitelmallista toimintaa?

Kirsi Piha:

Uutinen on uutinen. Uutinen ei ole pelkästään se, mikä kiinnostaa meitä yleisössä syystä tai toisesta (julkkisten elämäntavat, parisuhteet, laihtumiset, lihomiset tai vauvat). Kun globaalissa maailmassa tapahtuu koko ajan asioita, jotka ovat aidosti uutisarvoisia, on käsittämätöntä, että niille ei löydy tilaa julkkisuutisten viedessä tilaa.

Tosin voisi kyseenalaistaa kysymyksen olettamuksen, että ihmiset haluavat enemmän viihdettä. Itse uskon siihen, että ihmiset haluavat viihdelehdet ja vakavammat lehdet yhä enemmän erikseen. Mikäli nykyisistä vakavista uutismedioista tulee pelkkää pelleilyä, haetaan uutiset sitten jostain muusta mediasta, joka tulee tilalle täyttämään tuota tehtävää.

Risto Ruohonen:

Ei kuulosta lupaavalta jos tulevaisuudessa politiikan sisällöstä vastaavat mielipidetiedustelut ja mediasisällöstä markkinatutkimukset.

Yrjö Juhani Renvall:

Aikanaan puhuttiin, miten LEHTI taustoittaa sähköistä viestintää. Nyt on käynyt niin, että LEHTI taustoittaa lööppejä.

Mitä niitä moneen kertaan kertoo, kun kustantajat kuitenkin on samat.

Sanna Kekäläinen:

Jos Johanna Tukiaista tarvitaan pelastamaan suomalaista lehdistöä, se ei ole pelastamisen arvoista.

Jaana Airaksinen:

Lehtiä on turha tehdä huutoäänestyksellä tai mielipidekyselyjen pohjalta. Palstatilaa on rajallisesti, kukin toimitus miettiköön keskuudessaan olemassaolonsa perustaa, mikä on tärkeää, miksi juuri siitä pitäisi kirjoittaa ja miten.

Kategoriset rajaukset ovat kuitenkin ongelmallisia, ja Paris Hiltonistakin voi toki kirjoittaa, jos siihen on jokin syy. Se, että rikas ja tunnettu perijätär ja liikenainen käy Helsingissä, ei vielä ole kummoinenkaan peruste.

Tietysti on lehtiä, jotka elävät julkkiksista ja kuuluisuuksien liikkeistä, ne ovat sitten asia erikseen, niille Paris Hilton on peruskauraa

Heikki Hiilamo:

Perusteluksi riittää Helsingin Sanomien linjan muuttuminen.

Perinteisesti laatulehdet ovat linjanneet, etteivät viihde- ja juoru-uutiset kuulu niiden sisältöön. Tämä näkyy edelleen hyvin selvästi kansainvälisissä laatulehdissä.

Sama linja oli aikaisemmin myös HS:llä. Nyt HS on poikennut linjalta. Olisiko syynä se, että kaikki uutismediat pyrkivät kilpailemaan netissä samoilla sisällöillä?

Fiikka Forsman:

Sisältöjulkisuus laskee arvossa koko ajan. Yleisöjen kiinnostuksen suuntaaminen henkilöjulkisuuteen on ollut helppo tie myynnin kasvattamisen, mutta pinnan korostuminen on ohentanut sisällön merkitystä. Näin tärkeät vaikeat kysymykset, joiden julkituominen olisi journalismin tehtävä, vajoavat auttamatta yhdentekevien kasvokuvien massaan.

Tällainen media sahaa journalismin vakuuttavuudelta oksaa, mutta tarjoaa toisaalta arvokysymyksissä oopiuminkäryisen sumuverhon.

Erkki Tuomioja:

Tarkoitan sitä, että aitojen uutislehtien ei tulisi olla samoilla apajilla kun seikat ja iltapäivälehdistö.

Soila Lehtonen:

Sanat "yleisön mieltymykset" pitäisi tosin korvata sanoilla "voiton optimointi": median osakkeenomistajien etu ohjaa uutismedian(kin) sisältöä. Korkeatasoisen tiedonvälityksen sijasta pyritään pörssivälityksen hyvinvointiin.

Ennen sanomalehdistö pyrki tietoisesti sivistämään kouluttamatonta rahvasta, nyt media mielistelee sitä: kansalle sitä mitä kansa haluaa.

Ja kansahan haluaa aika paljon sitä samaa mitä muinoin eurooppalaiset, jotka huvittelivat kristittyjä raatelevien leijonien äärellä: aika on eri, yleisö ei. Ja valistuksen aikakausi oli ja meni.

Kiintoisa paradoksi onkin, että vaikka suomalaiset eivät koskaan ole olleet niin koulutettuja kuin nyt, media ei koskaan ole ollut niin rahvaanomaista kuin nyt.

Maija Vilkkumaa:

Tai oikeammin: uutismedia valitsee liikaa aiheita, joiden se hieman alentuvasti kuvittelee kiinnostavan ihmisiä, vaikka ne ovat täysin tyhjänpäiväisiä. Periaatteessa minusta on hyvä asia, että ns. vakavassakin mediassa kirjoitetaan asioista, jotka kiinnostavat. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että Paris Hiltonin vierailu oikeasti kiinnostaa juuri ketään, eihän hän tehnyt täällä käytännössä mitään. Kyseessä on mielestäni ns. hunajamarinoitu broileri -harha: Kauppiaat väittävät, että hunajamarinoitua broileria on pakko ottaa myyntiin paljon, koska sen kysyntä on kova siitäkin huolimatta, että sen laatua pidetään yleisesti marinoimatonta heikompana. Kuluttaja taas haluaisi mieluummin marinoimatonta, mutta ostaa marinoitua, kun muuta ei ole saatavilla.

Ville Ranta:

Markkinamaailman kova uskonkappale, että kuluttajille on tarjottava sitä mitä ne haluavat, leviää koko ajan laajemmalle. Monet asialehdistön, kulttuurintuotannon ja jopa korkeakulttuurin edustajat toistelevat tätä.

Kohta väite, että tiedolla ja kulttuurilla on muutakin arvoa kuin markkina-arvo, kuulostaa jo hullun puheelta. Ja yhä useammalla maalla on johdossaan schwarzenegger.

Helena Hiilivirta:

Kansa näyttää kaipaavan julkkisjuttuja ja viihdeaineistoa, ne siis myyvät ja niistä saadaan katetta. Liiketoiminta on liiketoimintaa, joten antaa palaa vaan.

Mutta mediatalot voisivat silti mielestäni profiloida välineet selvemmin sisällön mukaan ja julkaista kevyttä aineistoa niihin keskittyvissä viestimissä ja keskittyä ns. laatujournalismiin toisissa.

Nykyistä jyrkempi profilointi vahvistaisi kaiken laatumedian - ei vain laatulehdistön - uskottavuutta, arvokkuutta ja yhteiskunnallista asemaa ihan ilman kasvatuksellisia ja kansanvalistuksellisia tarkoitusperiä, jos niitä nyt sitten pidetään jotenkin vanhakantaisena painolastina mediabisneksessä.

Ja voisivat journalistit huomata ja muistaa senkin, että myös yhteiskunnallisesti merkityksellisistä asioista voi puhua ja kirjoittaa mukaansatempaavasti ja innostuneesti. Kuten jotkut lahjakkaat osaavat, niin mediassa kuin politiikassakin.

Antti Arjava:

Tosin yleisö on tässä vähän liian monitulkintainen käsite. On hyvä, että tiedotusvälineet palvelevat laajoja piirejä, miettivät mikä yleisöä kiinnostaa eivätkä tee juttuja toisille toimittajille. Mutta kyllä lehdellä voi silti olla oma linja ja profiili.

Laadukkaatkin tiedotusvälineet pyrkivät tekemään juttuja, joita lukisi maksimaalinen määrä ihmisiä. Se samanlaistaa koko median, koska kaikilla on sama kohderyhmä.

Ennen laatumedia määritti sen, mikä on elämässä tärkeää (yleiseltä kannalta, ei yksityisen ihmisen kannalta). Jos asia esiteltiin Yleisradiossa tai Helsingin Sanomissa, se ei ollut turhake. Voi olla, että kaikissa tiedotusvälineissä on nykyisin töissä enemmän ihmisiä, jotka ihan oikeasti ainakin alitajuisesti pitävät tärkeänä eri asioita kuin ennen, ja se näkyy Paris Hilton -uutisoinnissa.

Muutenkin joutuu miettimään, miksi kaikki eri mediat nykyisin kilpailevat samoista asioista, kuten uutisoinnin nopeudesta. Meillä on ollut televisio ja radio kymmeniä vuosia, ja uutisia on sieltä jo pitkään tullut halukkaille tunnin välein – tärkeät asiat tiedettiin välittömästi. Silti lehdet tarjosivat juttunsa hötkyilemättä vasta aamuisin.

Miksi juuri internet on saanut painetun sanan häpeämään hitauttaan ja siirtymään samalle areenalle?

Jan Zapasnik:

Informaatioteknologian valtava harppaus lyhyessä ajassa sekä sen myötä yhteisöllisestä yksilölliseksi kasvanut ihmiskuva on paljastanut ihmisille maailmamme ja ihmiskuntamme raadollisuuden sekä harhaluulojen rykelmän, jonka mukaan olemme eläneet ja toimineet. Moni meistä haluaa sulkea silmänsä tältä pakenemalla kevyen ja viihteellisen journalismin turvalliseen maailmaan.

Tästä turvallisesta maailmasta on tullut eri medioille suuri ja ravitseva riistapala, josta jokaisen on saatava osansa.

Ahneus tässä suhteessa etenkin ns. laatulehdistön kannalta on lyhytnäköistä, sillä kevyen journalismin sisällyttäminen muuhun sisältöön viestii lukijoille periaatteiden muuttamisesta sekä kyseisen median hädästä pitää lukijoista kiinni tavalla tai toisella.

Tämä kielii myös siitä, että ei osata mukautua aikaan esimerkiksi palvelemalla laadullisesti pirstoutuneita kohderyhmiä, jotka voivat yhtä lailla olla tuottoisia oikein käsiteltyinä.

Harri Hautajärvi:

Kustannus- ja media-alanlyhyttempoisessa kvartaalitaloudessa ovat markkinointi- ja myyntiosastot saaneet yhä enemmän valtaa. Journalismia on alkanut liiaksi määrittelemään lehtien irtonumeromyynnillä ja levikkimäärillä kilpailu, ja se kuinka moni käy kunkin tiedotusvälineen verkkosivuilla.

Osa tätä kilpailua on sanomalehtien aikakauslehdistyminen ja viihteellistyminen. Viihteestä ja sensaatiohakuisuudesta on tullut itseään ruokkiva ilmiö.

Mitä enemmän juoruja ja skandaaleja tarjotaan lukijoille ja katsojille, sitä enemmän niitä kulutetaan. Se taas kasvattaa viihde- ja juorujournalismin määrää ja pakottaa perinteisetkin median mukaan tähän kehään.

Laadukas journalismi ei synny myyntikäyriä tuijottamalla.

EI

Timo Harakka:

Yleisön mieltymykset eivät ohjanneet Helsingin Sanomien uutisointia Paris Hiltonista, vaan toimittajien oma into seurata viihdemediaa. Jos lehden lukijoilta olisi kysytty, kuka on Paris Hilton, pienehkö vähemmistö olisi osannut vastata. Koko kansasta vielä vähäisempi osa.

Helsingin Sanomien lukijat petettiin. Lehtihän itse vakuuttaa aina, että internet-aikakaudella perinteisen median vahvuus on toimituksen ammattitaito, tärkeiden yhteiskunnallisten asioiden erottaminen epäolennaisuuksista, kyky analyysiin ja taustoitukseen. Nyt nämä "ammattilaiset" kysyvät avuttomina lukijoilta, mitä hei niinku teidän mielestä meidän pitäis tehdä?

Toivon, että meistä kukaan ei enää koskaan väitä edustavansa "laatumediaa".

Ongelmallista oli toki sekin, että aiemmin vakava media saattoi käsitellä seiska-skandaaleita vain toisen asteen todellisuutena, mediailmiöinä. Aina oli jututettava mediatutkijoita, imagokonsultteja ja muita dosentteja "Jaskari-kohusta" tai "Kuros-ilmiöstä" tohtimatta mennä itse aiheeseen. Tämä sievistely oli naurettavaa, ja viime kädessä media päätyi aina valtaapitävien puolelle. HS odotti, kunnes Jaskari kertoi omin sanoin oman puolensa hakkaustarinasta omassa infossaan.

Matti Vanhasen rakastajattaresta, "Kaarinasta", HS kertoi niin ikään Vanhasen omin sanoin – pahasti myöhässä ja asiasta, jota ei lehdelle ollut siihen asti olemassakaan.

Kanervan kujanjuoksussa mentiin toiseen ääreen. Sama ilmiö toistui eduskunnan ahdisteluskandaalissa – HS ei tohtinut lausua ääneen 1997 Veikkauksen johtajana "käpälöineen" Matti Ahteen nimeä, nyt leimattiin reippaasti nimeltä usea kansanedustaja.

Valtamedia vuoroin halveksii, vuoroin apinoi viihdejulkisuutta. Onko tässä jokin logiikka, vai kärsiikö Helsingin Sanomat bipolaarisesta mielialahäiriöstä?

Minna Lindgren:

Yleisöä aliarvioivat odotukset yleisön mieltymyksistä ohjailevat aivan liikaa kaiken median sisältöä, eivät yleisön todelliset mieltymykset. Suurten ihmisjoukkojen yksiselitteinen miellyttäminen ei voi olla hyvän journalismin päämäärä.

Media säätelee hyvin pitkälle sen, mistä yleisö on kiinnostunut. Jos media ei ymmärrä rooliaan, se putoaa ansaan: se tekee juttuja Paris Hiltonista, koska olettaa yleisön niitä haluavan, ja yleisö halveksuu mediaa, koska se tarjoaa Paris Hiltonia.

Siinä sivussa mediakin halveksuu itseään eikä kukaan ole tyytyväinen.

Juha Herkman:

"Yleisön mieltymykset" on kuvitelma, joka rakennetaan median myynnin ja erilaisten yleisötutkimusten (risc-monitorointi, kuluttajakyselyt, tilaajatiedot, katsojamittarit) perusteella. Tosiasiassa yleisön mieltymyksistä tiedetään vain vähän tai tieto on usein ristiriitaista.

Esimerkiksi harva tunnustaa arvostavansa skandaalijournalismia, mutta silti se tuntuu myyvän.

Yleisön valtaa tavataan mediataloissa ylikorostaa. Se, että yleisö päättäisi, mitä sille tarjotaan, on puppua. Yleisöllä on käytössään vain ne mediasisällöt, jotka sille tarjotaan.

Kulutuskäyttäytyminen toki ohjaa jossain määrin median tarjontaa, mutta vain jossain määrin. Esimerkiksi mainonta, medioiden kilpailu, journalismin sääntely, toimittajien koulutus ja henkilökohtaiset taustat, mediatalon työtavat ja -kulttuuri, yleiset uutisrutiinit ja ajankohdan kulttuurinen ja ideologinen "ilmasto" ohjailevat median sisältöjä vähintäänkin yhtä paljon kuin "yleisön mieltymykset".

Toimituksellisia valintoja on mukavampi perustella "yleisön mieltymyksillä" kuin vaikkapa markkinoinnilla. Tänä päivänä uutismedian sisältöä ohjaa eniten uutiskilpailu ja sitä kautta toisten viestintävälineiden toiminta.

Uutismedian tärkein tietolähde alkaa olla muu mediatarjonta, jota seurataan herkeämättä. Kilpailu johtaa mediamyllytyksiin, joissa viestintävälineet toistavat uutisia samoista aiheista, kun kukaan ei uskalla jättää ilmiön käsittelyä väliin. Mediamyllytys tekee paradoksaalisesti itse asiasta uutisoinnin arvoisen.

Media nostaa asian julkisuuteen, ja julkisuus legitimoi sen uutisarvon. Suurin päämäärä tässä kilpajuoksussa on skuuppi: olla ensimmäinen, jonka uutista muut alkavat toistaa ja myllyttää.

Kiba Lumberg:

Koska jokainen toimitus ja lehti tekee kuitenkin omat valintansa. On vakavasti otettavia taiteen ja tieteen alan ihmisiä, ja myös viihdealan ihmisiä, jotka mielestäni sopivat erilaisten aikakauslehtien sivuille.

En näe mitään järkeä siinä, että alettaisiin jotenkin rajaamaan, mitkä lehdet saavat mitäkin julkaista. Se toimituksien oma asia.

Sitä paitsi oletan, että valveutuneet lukijat huomaavat aina rivien välistä, mikä on asian ydin.

Ja jos tänne tulee käymää Paris Hilton ja siitä halutaan kirjoittaa niin mikä ettei. Uskottavuus säilyy ja vakavasti otettavat artikkelit kyllä erottuvat aina, kaikesta huolimatta.

Anu Kantola:

Viihteellistyminen ylipäätään ei ole minusta suuri ongelma, viihdeuutisointia saa olla myös ns. asiajournalismia edustavissa medioissa.

Vika ei ole minusta niinkään yleisön mieltymyksissä ja viihteessä, vaan pikemminkin kannattaisi pohtia, onko niin sanotussa asiajournalismissa jotakin parantamisen varaa, jos se ei kiinnosta ihmisiä.

Journalismi tulee varmasti muuttumaan median muutoksen myötä. Journalistit saavat polkea lujaa, että säilyttäisivät asemansa, joka ei enää tule olemaan ollenkaan yhtä selvä kuin kansallisen suuren median aikana.

Vaikea sanoa mitään kovin selkeää lääkettä, mutta jotenkin kai asianjournalismin olisi lunastettava paikkansa aktiivisena suunnannäyttäjänä, uusien näköalojen kanavana ja avaajana sen sijaan, että siitä tulee viihteen perässäjuoksija ja likasankomoralismin äänitorvi.

Olli Jalonen:

Toisin päin: tiedotusvälineiden sisältö ohjaa yleisön mieltymyksiä.

Ja tiedotusvälineiden sisältö taas ohjaa muiden tiedotusvälineiden sisältöjä. Nyt on peesausjournalismin, samoja sisältöjä toistavan laiskan purukumijournalismin aika.

Markku Ruotsila:

Laatulehdistöön laskettaneen International Herald Tribune, joka varaa julkkisuutisille erillisen palstan. Tällainen ratkaisu tyydyttää sekä näistä kiinnostuneiden mieltymyksiä että erottaa lehden varsinaisen, vakavasti otettavan aineiston tästä toisenlaisesta.

Mirkka Lappalainen:

Toistaiseksi "julkkisuutisointi" on mielestäni pysynyt kohtuuden rajoissa. Tuntuisi takapajuiselta vaatia uutismediaa keskittymään vain "laatuun" ja tietoisesti hylkäämään ne aiheet, joista kaikki puhuvat. Oma-aloitteisesti uutismedian ei mielestäni kannata ryhtyä julkkisjuoruja kasvattamaan, eikä se ole mielestäni niin tehnytkään.

Kuka sitä paitsi määrittelee, mikä on merkittävää? "Vakavissakin" aiheissa on paljon tyhjää. Eivät esimerkiksi kaikki puoluekokoustapahtumat tai puolueiden kannatuslukujen minimaalista vaihtelua esittelevät gallupitkaan nyt oikeasti niin merkittäviä ole.

Uutismedian alaan perinteisesti kuuluvien urheilu-uutisten maailmanhistoriallinen merkitys lienee vielä julkkistapauksiakin vähäisempi. Harva silti vaatii palloilutulosten poistamista Hesarin sivuilta.

Kristiina Rikman:

Tuskin lukijoiden mieltymykset uutismedian aihevalintaan vaikuttavat. Eiköhän kaupallinen menestys, irtonumeroiden myynti, ole suurempi vaikuttaja.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että vakavasti otettava sanomalehtikin uutisoi hömppää, kunhan se pysyy kohtuuden rajoissa, pikku-uutisina, eikä nouse monen palstan jutuksi etusivulle.

Mutta vilauttelijoiden nostaminen ykkösaiheeksi menee kyllä yli hilseen.

Iivi Anna Masso:

Yleisön mieltymykset muodostuvat pitkälti median tarjoamista aiheista. Medialla on valta määritellä, mikä on tärkeätä, mikä kiinnostavaa.

Jotkut asiat ovat yleisöstä kiinnostavia vain sen takia, että media pitää ne jatkuvasti esillä.

Voidaan toki sanoa, että hömppäuutisia on medioissa liikaa, mutta johtuuko se oikeasti siitä, että ihmiset haluavat lukea ja katsoa juuri niitä?

Jotkut lukijat kuitenkin kaipaavat enemmän vakavia uutisia, enemmän tutkivaa journalismia, enemmän asiapitoista ja rohkeaa keskustelua.

Suomessa valtavirtamedia jättää usein kertomatta tärkeitä uutisia maailmalta ja kertoo asioita yksinkertaistaen, puolueellisesti tai kaunistellen.

Myös avoimempi ja rehellisempi asiajournalismi olisi "yleisön mieltymyksen" mukaista, eikä vain juoruilu, julkkisuutiset ja Kanervan tekstiviestit.

Olisiko ongelmana pikemminkin se, että yleisön mieltymykset nähdään turhankin yksipuolisesti ja lukijaa aliarvioidaan?

Nanna Susi:

Media ohjaa kansalaisten ja vallankäyttäjien mieltymyksiä ja moraalia. Ilmiantamalla ja paljastamalla.

Media suojautuu kritiikiltä sananvapauden kilven taakse.

Maria Antas:

Mielenkiintoista on nähdä, että kun nuoret naiset saavat palstatilaa, niin huudetaan kovaa, että media kaupallistuu.

Poliitikkojen esilläolo mediassa, omilla ja toimittajien hyvällä tuella, on pitkään ollut valheellista julkkiskulttuuria jo Kekkosen aikana, ja sen jälkeenkin. Mediat ovat aina olleet jonkun ryhmän orjana, ei asia sen kummallisempi ole.

Niin kauan kun vaihtoehtoisia lehtiä ja ohjelmia tehdään, niin jokaisen kansalaisen on melko helppoa hakea muita aiheita ja lähestymistapoja yhteiseen todellisuuteen. Paluuta aikaisempien aikakausien patriarkaaliseen mediasysteemiin ei enää ole, hyvässä ja pahassa.

Antti Nylén:

Yleisön mieltymykset kyllä ohjaavat uutismedian sisältöä, mutta eivät "liiaksi". Tässä pitäisi tietysti ennen kaikkea miettiä, mikä oikeastaan on relevanttia uutisaineistoa, millä on yhteiskunnallista merkitystä.

En esimerkiksi ole varma, ovatko puolueiden puheenjohtajaskabat asioita, joista meidän onnemme tai onnettomuutemme on kiinni. Niissäkin on kysymys henkilöistä ja heidän ulkoisista ja sisäisistä ominaisuuksistaan, vieläpä aivan samassa mielessä kuin Paris Hiltonin tapaisten tyhjäntoimittajien epätoimien raportoinnissa.

Jos vakava journalismi haluaisi säilyttää asemansa tahona, joka kertoo ihmisille kaikkein vakavimmista asioista, pitäisi joka ikinen päivä pääuutisena olla sellaisia asioita kuin lajisukupuutot, sademetsähakkuut, lihateollisuuden aiheuttamat kasvihuonekaasupäästöt, ilmaston lämpeneminen sekä valaiden murhaaminen ja muu megalomaaninen gangsterismi.

Tuomas Kyrö:

Arvostettu olisi se lehti, joka vaihtaisi asiakastutkimuksen ja kuluttajasegmentit ihmistuntemukseen ja pelisilmään. Siihen saakka on katseltava yhteiskunnallisesti merkittäviä Paris Hiltonin nännejä.

Ei sillä että olisin sellaista linkkiä Ilta-Sanomien laadukkailta nettisivuilta linkkiä painanut, ei, ei, ei, minua eivät minun mieltymykseni ohjaa.

Raoul Grünstein:

Uutismedia on yksi niistä kansallisista instituutioista, jonka pelisäännöt pitivät suomalaista yhtenäisyyttä koossa. Uutismedian on yhä vaikeampi toimia yhden ennalta kirjoitetun käsikirjoituksen mukaisesti, kun uusi media-aika pirstaloi nyt myös uutiset. Eri mediat valitsevat siksi eri strategioita myös uutisten suhteen, ja median eloonjäämisoppeja koetellaan myös tässä.

Voittajia ovat ainakin ne, jotka osaavat antaa riittävän kirkkaan lupauksen merkityksestään valitsemalleen yleisölle. Vanhat keinot ovat tarpeen – ja myös pussilliset uusia.

Minna Tawast:

Ei vielä, Suomessa. Hiltonit ja tukiaiset ovat toistaiseksi kuitenkin vähemmistönä uutismedian henkilögalleriassa sekä aika- ja palstatilassa.

Tosin tämä pitää paikkansa vain, jos uutismedialla tarkoitetaan tiukasti lehtien uutissivuja ja esimerkiksi Ylen uutisia. Iltapäivälehtien viihdejuttujen näkkileipää julkkikset tietysti ovat, ja yhä useammin heidät löytää myös esimerkiksi Hesarin sunnuntai-sivuilta tai Ylen ajankohtaisohjelmista.

En tiedä, onko asiaa tutkittu, mutta veikkaan, että monelle lukijalle iltapäivälehti kokonaisuudessaan edustaa senpäiväisiä uutisia eli puheenaiheita, sanoivat median edustajat mitä tahansa.On aivan selvää, että pelkällä voitonmaksimoinnin logiikalla mikä tahansa, minkä voi olettaa myyvän lehteä tai tv-ohjelmaa, on julkaisemisen väärtti. Lukijoiden ja katsojien valistaminen tai lasten tunne-elämän suojeleminen eivät kuulu siihen konseptiin. Uskon, että shokki- ja tirkistelyefektien haku lööppijournalismissa ja perinteisemmässäkin uutismediassa lisääntyy niin pitkälle kuin se lainsäädännön puitteissa on mahdollista. Onko tässä kaikessa sitten kyse siitä, että yleisö on näihin juttuihin niin mieltynyt, että haluaa niitä aina vain lisää? En olisi siitä ihan varma. Ainakaan tässä ei ole kyse journalismista, vaan bisneksestä. Journalismista puhuttaessa toivoisi, että sanan- ja ennen kaikkea mielipiteen vapaus pitäisi sisällään myös sen, että aiheita voi asettaa yhteiskunnallisen merkittävyyden mukaan arvojärjestykseen. Sitä arvojärjestystä voi ja pitääkin sitten valppaasti kritisoida. Ajatus, että kaikki, mistä ihmiset ovat kiinnostuneita on tärkeää, edustaa melko laiskaa analyysiä. Hömppäuutisointi hiipii perinteisten uutisten sekaan myös vaivihkaisemmin. Poliitikkojen yksityiselämän ja työn raja-pinnoilla liikkuvissa jutuissa keskitytään pelkästään henkilöön. Esimerkiksi Kanerva-casessa oli hämmästyttävää, kuinka kauan vakavampikin media jauhoi vain Kanervan henkilöä sen sijaan, että olisi kysynyt, mitä käytännössä tarkoitti, että Kanerva "on hoitanut tehtävänsä erinomaisesti", mihin poliittiseen kulttuuriin Kanervan käytös kytkeytyy, mitä kertoo politiikasta se, että miehet yli puoluerajojen avoimesti säälivät poliitikko-Kanervaa, mitä tekemistä Kanervan tekstailulla on eduskunnasta kantautuneen sukupuolisen häirinnän kanssa jne.

EN OTA KANTAA

Mikko Lehtonen:

Yleisjulkisuuden popularisoituminen ja viihteellistyminen on kiistaton tosiasia. En kuitenkaan lähtisi syyttämään "yleisöä" tai sen "mieltymyksiä" tapahtuneesta. Median henkilöityminen ja viihteellistyminen ovat seurausta kasvavasta kilpailusta, jossa markkinatoimijat vievät kulttuuriväkeä kuin pässejä narussa.

Riikka Ala-Harja:

En siedä "lukijakunnan", "katsojien" tai "kansan" käyttöä keppihevosena, kun perustellaan jonkin asian olemassaolo. HS-kysymykseen tämä päätön oletus on taas tupattu....ohjaavatko "yleisön" mieltymykset jne.– häh?

Jos ruvetaan laskimella laskemaan eri nettiartikkeleiden avaamisten käyttökertoja ja sen perusteella lisätä laskisankojournalismia ja tarkastella esimerkiksi perijää hippaamassa, niin ollaan hyvin pahasti metsässä.

(Miksi muuten Hilton on lehdistössä, tässäkin HS-kysymyksen alustuksessa, perijätär ja Tukiainen useimmiten tanssijatar? Miksen minä ole dramaturgitar? Oliko meillä pari kuukautta pääministeritär tässä muinoin?)

Hesarin nettilukija, kuten minäkin, käväisee kaksi sekuntia viihdesivulla ja 20 minuuttia sunnuntaisivun isoa juttua pohtien – silti ne niputetaan määrällisesti tasavertaiseksi "yleisön" haluksi.

Jos uutismedia alkaa olettaa ja arvuutella "yleisölleen" mieltymyksiä, on se hampaaton ja tyhjä, tyhmä media.

Katariina Numminen:

Kommunikaation kerrokset lisääntyvät, julkisuus ja kommunikaatio toimivat yhä enemmän ikään kuin itsellään, viittaussuhdetodellisuuteen tuntuu aina vain etäisemmältä. Tekemällä tehdään uutisia, tehdään uutisia uutisista ja juttuja jutuista jotka käsittelivät jotain juttuja. Tähän sarjaa kuuluu kai Paris Hiltonkin.

Voidaan ajatella että Paris Hiltonilla, ei ehkä ihmisenä mutta ilmiönä, on yhtä paljon tai enemmän yhteiskunnallista merkitystä kuin jollakin perinteisen poliittisen painavalla aiheella. Paris Hiltonista voi olla siis tarpeen kirjoittaa, mutta kysymys kuuluu että miksi ja miten; mikä on näkökulma, mikä on uutinen?

Mediassa toimivilla ihmisillä on vastuu siitä mitä, miksi, ja miten käsitellään - yleisön mieltymyksiin vastaaminen ei ole vielä mikään vastaus. Sanomalehdistökin on edelleen yksi näiden yleisön mieltymysten synnyttäjä ja ohjailija.

Janne Gallen-Kalllela-Sirén:

Kysymysasettelu on hieman outo. Se painottaa käsitettä "yleisön mieltymys".

Ilmiössä voi olla kyse myös ihmiselle luonteenomaisesta "uteliaisuudesta", jota ruokitaan ja viljellään median välityksellä. Tapaturmat, onnettomuudet, kanssaihmisten kärsimykset jne. herättävät yleisön kiinnostusta, uteliaisuutta, mutta eri asia on miten media näitä asioita käsittelee.

Timo Valjakka:

Minusta sanomalehdistön pitäisi määritellä agendansa yleisön kiinnostuksesta tai etenkin sitä koskevista oletuksista piittaamatta ja käyttää myös koko tyylilajien kirjoa.

Missä ovat ironia ja satiiri? Missä ovat analyyttiset artikkelit, jotka asettavat Paris Hiltonit oikeaan (tyhjänpäiväiseen) kontekstiinsa? Siinä sanomalehdistön tehtävä.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi