HS-raadin vastaukset kysymykseen: Oliko 2000-luku suomalaiselle kulttuurille hyvä vuosikymmen?

Pian päättyy 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen. Vuosikymmenten taitteessa on tapana arvioida menneen kymmenen vuoden antia ja merkitystä, vaikka kuva niistä tarkentuu vasta myöhemmin etäisyyden kasvettua.

Maailmanpolitiikassa 2000-luku muistetaan muun muassa WTC-iskuista, terrorismin vastaisesta taistelusta, Irakin ja Afganistanin sodista ja ilmastopolitiikan läpimurrosta kansainväliselle asialistalle. Taloudessa globalisaatio vaikutti yhä vahvemmin, ja vuosikymmenen loppupuolella noususuhdanne taittui koko maailmaa koettelevaksi taantumaksi.

Kulttuurielämäkin muuttui sekä Suomessa että maailmalla. Uusia trendejä, tekijöitä ja teoksia nousi esiin, ja väistyvät virtaukset tekivät niille tilaa. Paljon oli myös 1900-luvulta tuttuja kulttuurielämän ilmiöitä, jotka nauttivat entisestä suosiosta vuosien tai vuosikymmenten vaihdoksen häiritsemättä. Suhdanteet vaikuttivat myös kulttuurin rahoitukseen ja käsityksiin eri kulttuurin lajien merkityksestä.

Tämän enempää emme halua johdatella, sillä yritämme saada selville raadin spontaanin kokonaisnäkemyksen suomalaisen kulttuurin suunnasta tällä vuosikymmenellä. Toivomme kuulevamme raadin jäsenten omia esimerkkejä tapahtumista, asioista ja ihmisistä, jotka ovat tänä aikana vaikuttaneet suomalaiseen kulttuuriin eri aloilla – hyvässä tai pahassa.

Viikon kysymys:

Oliko 2000-luku suomalaiselle kulttuurille hyvä vuosikymmen?

KYLLÄ

Juha Herkman:

On vaikea käsitellä kulttuuria "könttinä". Kulttuurissa on eri osa-alueita ja suuntauksia, joista Suomen kokoisessa maassa toiset ovat lennossa yhtenä aikana ja toiset toisena.

Näkemykseni mukaan esimerkiksi suomalainen televisio harppoi kultakauttaan 1980-luvulla ja elokuva koki uuden tulemisensa 1990-luvulla. En ole varma, voiko niiden osalta puhua kokonaisuutena "hyvästä" 2000-luvusta, vaikka joukossa onkin monia ilonaiheita. Mielestäni erityisesti suomalaisessa kirjallisuudessa, tanssissa ja teatterissa oli 2000-luvulla monia kiinnostavia tapauksia.

Kääntöpuolena 2000-luvun kulttuurissa oli voimakas markkinoitumisen ja taloudellisten rakenteiden ylivallan syventyminen, mikä osaltaan kavensi kulttuurin toimintamahdollisuuksia ja purkautui esimerkiksi kirjakustantamojen turbulenssina.

Max Arhippainen:

Kulttuuri on aina se, mitä kunkin ajan ihmiset tekevät siitä ja haluavat. En menisi leimaamaan jonkun ajan kulttuuria "hyväksi" ja jonkun toinen ajan "huonoksi".

Itse asiassa sellaisessa arvioinnissa piilee tietty ylimielisyys, koska jokaisen ajan ihmisillä on oikeus itse määritellä kulttuurikäsitystään.

Timo Valjakka:

Vuosikymmen oli suomalaisen kulttuurin oikean ja todellisen kansainvälistymisen aikaa. Vienti pelasi hyvin: esimerkiksi Eija-Liisa Ahtila, Nightwish, Kaurismäki, Salonen ja Saariaho ja monet muut valloittivat isoja ja pienempiä yleisöjä ympäri maailmaa. Osakiitos tästä kulttuuriministereistä yllättävimmälle, Tanja Karpelalle.

Tuontipuoli ei kerää ihan yhtä isoja kehuja, vaikka vuosikymmen päättyikin ennennäkemättömään Picasso-ilotulitukseen. Kansainvälistyminen tapahtui lähinnä Suomen ulkopuolella.

Merkittävä ilmiö oli uusien museoiden synty (EMMA, Kuntsi jne) ja vanhojen taidelaitosten korjaaminen (Turun taidemuseo, Taidehalli). Etenkin EMMA haastoi sekä Kiasman että Ateneumin erinomaisella Malevitsh-näyttelyllään.

Merkittävä ilmiö oli myös yksityisen rahan ja yksityisten kokoelmien näkyvä ilmestyminen aikaisemmin puhtaasti julkisilla varoilla ylläpidettyihin kuvioihin.

Taru Mäkelä:

Pienin askelin suomalainen kulttuuri pystyy ylittämään kansainvälisen riman. Suomea ovat pitkään rasittaneet YYA-kaudella luodut, täysin hyödyttömät Itä-Euroopan suhteet. Nyt on aukaistu väyliä myös muualle.

Musiikki toimii aina, kiitos Saariahon, Lindbergin ja kapellimestarihuippujemme. Smeds on tehnyt suomalaista teatteria edes jollain tavoin Euroopassa tunnetuksi. Sofi Oksanen on tehnyt hienon, kansainvälisen läpimurron.

Elokuvassa kilpailu on kova, eikä fiktioiden tekijöistä ole vielä noussut lisää kansainvälisiä brändejä Aki Kaurismäen rinnalle – vielä. Dokumenttielokuvan puolella suomalaisen elokuvan sisältö on edelleen käsite: Life is not long enough for a Finnish documentary film...

Ihmisten ajankäyttö on pirstaloitunut ja elokuvan katsomismuodot muuttuvat. Kuluvat vuosikymmenet näyttävät, onko elokuva kuoleva taidemuoto.

Kansallisella tasolla on syytä pitää yllä koulujen taidekasvatusta, lasten mahdollisuudet päästä kiinni musiikin maailmaan tulisi laajentaa muihin taiteisiin. Kulttuuri on elämää ylläpitävä voima.

Muuten olen sitä mieltä, että huippu-urheilu on kansakunnan syöpä.

Juha Kuisma:

Kyllä, lievästi hyvä.

Ainoa järkevä kulttuurin mitta on teosten taso ja "temaattisen rintaman" muutos. Hyvää ovat moderni musiikki, uudet sarjakuvat sekä nouseva dekkarikirjallisuus. Musiikkitalon rakentamista tulevat polvet kiittävät, koko maan museolaitoksen huonoa resurssointia kadutaan. Kuvataiteessa Helen Schjerfbeckin nousu ykköseksi osoittaa, miten historian perspektiivi korjaa asioita.

Osmo Rauhalan aloittama keskustelu on tärkeä ja toivottavasti sitä ei torjuta poliittisin asenneperustein.

Kulttuurinen seikka on myös se ahdistus, jota suomenruotsalainen kulttuuri kantaan kielipesiensä supistumisesta.

Kyse ei ole asioista, vaan jostain syvemmästä voimakkuustasojen muutoksesta. Suomenkieliset eivät tilannetta tajua, mutta eipä kyllä de svenskspråkiga spalten pysty välittämään mistä kysymys.

Paula Tuovinen:

Luovuuden ja kulttuurin merkitys on alkanut nousta puheeseen muuallakin yhteiskunnassa kuin perinteisissä taidepiireissä. Kansainvälistyminen on lisääntynyt.

Uskon, että jatko on entistä parempi.

Matti Kalliokoski:

Suomalaisilla ei ole koskaan aikaisemmin ole ollut yhtä paljon mahdollisuuksia hengenviljelyyn. Aikaa, rahaa, koulutus- ja harrastusmahdollisuuksia on enemmän kuin ennen. Kulttuurin ammattilaisten asema parani, ja esteet poistuivat amatöörien tieltä. Maailma on avoin ja vaikutteet virtaavat.

Kulttuuri on kuitenkin vähemmän yhteistä ja siinä mielessä suomalaista kuin ennen. Kokemukset eivät ole entiseen tapaan yhteisiä. Moni kokee maailman monimuotoistumisen ja pirstaloitumisen jopa kielteisenä. Sanaparissa suomalainen kulttuuri pääpaino on sanassa kulttuuri. Siksi vastaus on kyllä.

Jari Sarasvuo:

Minusta yhä useampi aiemmin kulttuuriin välinpitämättömästi suhtautunut asiakkaani on nykyisin nälkäinen kulttuurin kaikkiruokainen kuluttaja. Ilman kulttuuria ei ole identiteettiä, ilman identiteettiä ei ole meitä ja ilman meitä ei ole enää minuakaan.

Hyvä että jaksatte painaa kansallisen eloonjäämissodan rintamilla, kulttuurin tekijät, vaikkei maailma siitä aina ymmärrä palkita!

Claes Andersson:

Kyllä, mutta...

Valtion rahoitus kulttuurille on noudattanut entistä varovaista ja konservatiivista linjaa. Säätiöiden rahoitus on selvästi lisääntynyt, mikä on mahdollistanut useammalle taiteentekijälle työskentelymahdollisuuksia.

Valtio ei ole kuitenkaan ymmärtänyt kaikkia niitä mahdollisuuksia joita nyt olisi tarjolla kulttuurin edistämiseksi ja laajentamiseksi.

Juuri nyt olisi se "momentum", missä Suomen tulisi moninkertaistaa kulttuurille tarkoitetut resurssit. Ei-aineellinen tuotanto on tulevaisuuden tuotantoa.

Kulttuuriin, taiteisiin ja viestintään investoidut työpaikat jäävät Suomeen, suomalaiset tuotteet ovat kansainvälisesti korkeatasoisia ja hyvin kilpailukykyisiä ja kulttuuri työllistää yhä enemmän ihmisiä.

Valtion tuki kulttuurille olisi helposti kaksinkertaistavissa niin, että kaikki ministeriöt osallistuisivat kulttuurin rahoittamiseen (kuten tapahtui silloin kun Helsinki oli Euroopan kulttuurikaupunki) Lisäksi tulisi kulttuurin sponsorointi ja lahjoitukset vapauttaa verosta.

Olemme jo hieman myöhässä tässä tulevaisuuden ajattelussa, mutta vielä voidaan asiat toteuttaa.

Jaakko Hämeen-Anttila:

Vuosikymmen, joka nosti esiin Riikka Pulkkisen ja Juuli Niemen kaltaisia kirjailijoita, ei voi olla huono.

Ville Ranta:

Samanmielisyyttä ja vaikenemista suosiva kulttuurimme ulottuu taiteesta julkiseen keskusteluun. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tämä asenneilmasto ei ehkä ole paljon muuttunut, mutta sitä on selvästi ja äänekkäästi yritetty muuttaa.

Jotain kehitystä seuraa varmasti. Monokulttuurimme ura on pitkä ja syvä. Silti Suomessa on paljon rohkeita kulttuurin tekijöitä.

Ehkä olen liian positiivinen nyt. Paras olisi vaieta.

Riikka Ala-Harja:

"Suomalaiset kulttuuriteot" -yrityksen vuosien 2000–2009 tuloksen arviointia:

Hyvää on ainakin, että uusia pienkustantajia on ilmestynyt niin musiikin kuin kirjallisuuden aloilla. Suomalaisessa sarjakuvassa löytyy myös uusia, ilahduttavia tekijöitä ja kustantajia. Kirjoitetaan kiinnostavia, innostavia esseekokoelmia.

Kokeileva esitystaide on harpponut eteenpäin, samoin uusi sirkus. Kuvataiteessa tehdään oikeasti poikkitaiteellista, kuten Kallinen-Kochtan Valituskuoro.

Olen väkisin puristaen optimisti. Rakenteista ja ilmapiiristä tässä kai pitäisi puhua.

Tekijöille ilmapiiri on nuilea. Yhä enemmän syynätään katsojalukuja ja arvotetaan sen mukaan, yhä enemmän kilpailutetaan taidetta. Lehtien kulttuurisivuilla kirjoitetaan entistä vähemmän teoksista syväluotaavaa kritiikkiä. Puhutaan henkilöistä, hypetetään.

Kirjastojen määrärahoja vähennetään, niitä lopetetaan. Maakunnan kirjakaupoista ei löydä mitään – onneksi on netti. Puristutaan kuppikuntiin, luodaan väkinäisiä vastakkainasetteluja. Tarvittaisiin enemmän keskustelua sisällöistä. Epäsovinnaisuuteen pitäisi yllyttää.

Nämä ovat vanhoja virsiä, mutta ikävää on se, että niitä tässä pitää toistaa.

Toistan: epäsovinnaisuuteen pitäisi yllyttää.

Merja Salo:

Ainakin valokuvataiteelle.

Suomalaisen valokuvataiteen menestys ulkomailla osoittaa, että määrätietoisella toiminnalla ja jatkuvalla kenttätyöllä on mahdollista avata globaalit kanavat ja luoda kiinnostus tiettyä taiteenalaa kohtaan.

Helsinki Schoolin vanavedessä on syntynyt laaja kansainvälinen kiinnostus suomalaiseen valokuvataiteeseen. Samalla on avattu kansainvälinen ammattitaiteilijan ura monille uuden sukupolven tekijöille.

Janne Saarikivi:

"Suomalainen kulttuuri" eli nationalistisesti tulkittu suomenkielinen eurooppalaiseen kulttuuripiiriin liittyvä kulttuuri syntyi ehkä 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Sen jälkeen on jokainen vuosikymmen lisännyt siihen uutta ja oleellista, eikä toisin voisi ollakaan.

Mielestäni suomalainen kulttuuri on keskimäärin kiinnostavampaa kuin monien samankokoisten kansallisvaltioiden kansalliskielinen kulttuuri.

Eräs syy tähän on kielen ja maantieteen aiheuttama eristyneisyys, joka käänteisesti on omaäänisyyttä, resurssien poikkeamaa ja kiinnostavasti kieroon kasvamista.

Pelkään yli kaiken, että eräänä päivänä suomalainen kulttuuri on tylsää eurooppalaista normikulttuuria.

Mitä enemmän juomme viiniä sivistyneesti, tutustumme kansainvälisiin vaikutteisiin, verkostumme ulkomaille ja luomme kansainvälisiä kulttuurin arviointijärjestelmiä sitä todellisempi tämä vaara on.

Ehkäpä tulevaisuudessa 2000-lukua tarkastellaan eurooppalaisten kansallisten kulttuurin lopun alkuna, suuren ja moukkamaisen eurooppalaisen kertomuksen alkuna. Kertomuksen, joka typeryydessään vetää vertoja Amerikan tarinalle.

Risto Ruohonen:

Suomalainen kulttuuri ja taide on kansainvälistynyt. Nuoremmat sukupolvet pitävät nykyistä avautuneempaa ja avoimempaa kulttuuri-ilmastoa itsestään selvyytenä – ja hyvä niin.

Harri Hautajärvi:

Suomessa kulttuurialalle on sekä koulutettu että tullut koko ajan yhä lisää uusia, lahjakkaita tekijöitä. Suomalainen kulttuuri (ja luova hulluus) on ollut koko ajan elinvoimaista, eikä sitä näköjään selätä mikään monikansallinen viihdemössötarjonta. Tuon esille joitakin kohokohtia omalta alaltani, rakennustaiteesta:

Vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä on saatu paljon hyvää suomalaista arkkitehtuuria, kuten vaikkapa Suomen maailmannäyttelypaviljonki Hannoverissa 2000 (koivikko sisäpihalla), Lahden puinen Sibeliustalo, Kotkan Merikeskus Vellamoja Turun, Rauman ja Lohjan uudet, arkkitehtuuriltaan upeat kirjastot. Yksittäisinä onnistuneina arkkitehtuurikohteina tulevat mieleen myös Pikkuparlamentti, Stadionin uusi katos. Väestön keskittyessä suurimpiin kaupunkeihimme on etenkin pääkaupunkiseudulle rakennettu kymmenittäin kauniita kouluja, päiväkoteja, palvelurakennuksia, asuinkerrostaloja ja pientaloja. Canberraan ja Tukholmaan on rakennettu näyttävät suurlähetystöt.

On järjestetty kymmenittäin arkkitehtuurikilpailuja, joiden tulokset ovat työn alla, kuten vaikkapa Shanghaihin rakenteilla oleva Suomen maailmannäyttelypaviljonki. Toimistotaloarkkitehtuuristakin löytyy 2000-luvulta kiinnostavia esimerkkejä vuosituhannen vaihteen hieman kolkkojen lasitalojen buumin jälkeisiltä vuosilta.

Suomi on maallistumassa, mutta uusia kirkkoja on silti tehty, hienoimpina esimerkkeinä puurakenteiset Turun Hirvensalon kappeli, Laajasalon ja Viikin kirkot Helsingissä sekä Kärsämäen paanukirkko, joka rakennettiin kokonaan käsityönä 1700-luvun menetelmillä, työkalutkin taottiin paikallisena sepäntyönä. On rakennettu myös hyviä uusia kaupunkialueita, kuten vaikkapa Helsingin Arabianranta. Eri puolille Suomea on noussut pieniä, viihtyisiä puukaupunkialueita 1990-käynnistyneen puurakentamiskampanjan tuloksena, ja saman kampanjan innostamana on ympäri maata rakennettu kauniita, persoonallisia puurakennuksia pientaloista ja kesäasunnoista pieniin julkisiin rakennuksiin. Eräs helmi on veistoksellinen, puurakenteinen Korkeasaaren näkötorni.

Suomessa on edistytty historiallisten rakennusten säilyttävässä korjaamisessa, esimerkiksi Kansallisteatterin restaurointi tehtiin esimerkillisesti. Kerrostumat osataan jo säilyttää. Kymmenittäin kirkkoja, kartanoita ja arvokkaita julkisia rakennuksia on restauroitu taidolla 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, myös tuhopolttajien jäljiltä taidolla korjatut Tyrvään kirkko ja Porvoon tuomiokirkko. Myös vanhoja tehdasrakennuksia on muutettu taitavasti uuteen käyttöön, esimerkiksi Helsingin Sörnäisissä Senaattikiinteistöjen ja Stakesin toimitalot sekä Verkatehdas Hämeenlinnassa, joka on upea kulttuurikeskus.

Moderneista rakennuksista on restauroitu tai korjattu hyvin muun muassa Porthania ja Tapiolan uimahalli sekä WeeGee-talon muutostyö museoksi.

Julkisuudessa parjataan paljon rakennettua ympäristöä, usein syystä, mutta ei pitäisi unohtaa että koko ajan tehdään myös paljon hyvää arkkitehtuuria, se ei näy joka paikassa, mutta esimerkiksi tällä tavalla kulunutta vuosikymmentä taakse päin katsomalla voi huomata, miten paljon hyvää on tehty.

Sanoisin että 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen on ollut suomalaisen arkkitehtuurin yksi parhaimpia kausia 1950-luvun jälkeen (1970-luvullahanarkkitehtuurimme vajosi aallonpohjaan, kuten monissa muissakin maissa). Useimmat edellä mainitsemani rakennukset ja alueet ovat ehkä suurelle osalle suomalaisista tuntemattomia, mikä johtuu siitä että tiedotusvälineet eivät juurikaan käsittele hyvää uutta arkkitehtuuria, vaikka rakennusten keskellä me kaikki kuitenkin elämme, asumme ja liikumme.

Tässä yhteydessä on pakko todeta, että kun media jättää arkkitehtuurin hyvät tulokset noteeraamatta, se vahvistaa käsitystä että kaikki mitä tehdään, on lähinnä huonoa. Valtakunnan päälehti Helsingin Sanomat muuten lopetti vuosikymmeniä kestäneen arkkitehtuurikritiikkien ja -uutistenkin julkaisemisen, kun lehden arkkitehtuuri- ja muotoilutoimittaja Leena Maunula jäi eläkkeelle 2000-luvun alussa.

Pienen maamme arkkitehtuuri kestää hyvin vertailun minkä tahansa muun valtion rakentamiseen. Siitä kertoo sekin, miten valtavan paljon suomalaista arkkitehtuuria on esitelty ulkomaisissa arkkitehtuurilehdissä ja -kirjoissa tällä vuosikymmenellä. Tästä tulee vielä mieleen virolaisten ylpeys, taidemuseo KUMU, jonka suomalaiselle arkkitehdille myönnettiin Viron korkeimmat kunniamerkit. Ja Kööpenhaminan uusin kaupunginosa, suomalaisten arkkitehtien suunnittelema Örestad asuntoalueineen, aukioineen ja puistoineen on jo pitkällä, sitä on rakennettu koko tämä vuosikymmen.

Kari Uusikylä:

Suomalainen kulttuuri kukki monipuolisesti, suomalainen taide ja tiede osoittavat että Suomi on sivistysvaltio.

Toisaalta kaupallinen pinnallistuminen, mainosmaisten brändien luominen ja höpönassu-gurujen palvonta on säälittävän ja naurettavan

rajamailla. Kulttuuri on joillekin arvokasta silloin, kun sillä voi tehdä kauppaa.

Mirkka Lappalainen:

Internet-vallankumous on ainakin tehnyt vuosikymmenestä mielenkiintoisen. Turbulenssin todellinen merkitys tosin paljastuu vasta tulevaisuudessa.

Iivi Anna Masso:

Pääasiassa kyllä. Suomalainen yhteiskunta on hieman avautunut uusille tuulille, asioista, joista aiemmin vaiettiin, on alettu puhumaan avoimemmin.

Minna Lindgren:

Kulttuuri on pirstaloitunut, ja sen seurauksena monipuolistunut.

Valtavirtaa ei enää ole, ellei siksi lueta median palvomaa kaupallista viihdettä. Kun kulttuuri on siirtynyt marginaaliin, kuluttajalla on onnenpäivät: hän etsii, löytää ja valitsee itse sen sijaan, että levy-yhtiöt, kustantajat, kauppaketjut, markkinointiosastot, radiokanavat, kriitikot ja toimittajat valitsisivat hänen puolestaan.

Yleisö on aktiivista ja sitä tuntuu riittävän kaikenlaiseen kulttuuriin. Mitkään merkit eivät viittaa siihen, että taantumakaan jarruttaisi ihmisten kulttuuriaktiivisuutta.

2000-luvulla suomalainen kulttuuri on ollut monipuolista, kekseliäästä, omaperäistä ja mielenkiintoista.

Kulttuuria on myös alettu tutkia uusista näkökulmista. Vaikuttaa lupaavasti siltä, että kulttuuri vähitellen mielletään keskeiseksi osaksi yhteiskuntaa. Ehkä kulttuurin ei tulevaisuudessa tarvitse hakea oikeutusta ainoastaan rahassa ja yleisömäärissä.

Yrjö Sotamaa:

Mitään suurta käännettä ei tapahtunut, mutta paljon hyvää: tanssin vahva nousu, elokuvan uuden sukupolven näyttöjä, suomalaisen kulttuurielämän monikulttuuristuminen ja valokuvan kansainvälinen läpimurto.

Helsinki School on ainutlaatuinen menestys. World Design Capital oli kansainvälinen tunnustus sekä perinteelle, että ennen kaikkea designing uudelle luovalle luokalle.

Risto Pelkonen:

Totta on, että julkiset kulttuurimenot ovat Pohjoismaiden pienimmät eivätkä kasvaneet muun vaurastumisen myötä. Opetusministeriön selvityksen mukaan Suomen kulttuurin taso on numeroin mitattuna eurooppalaisen keskiarvon alapuolella.

Kansan – ja korkeakulttuurin ydin on kuitenkin luja. Musiikkitalon rakentaminen on merkki musiikkikulttuurin vahvasta asemasta, kesätapahtumat kertovat kansankulttuurin vahvuudesta, ITE-taide projekti tuo raikkaita (kansainvälisiäkin) tuulia kulttuurin maailmaan.

Lopuksi kysymys, eikö tiede ole kulttuuria, kun se aina erotetaan omaksi kategoriaksi.

Hyvää joulua.

Ben Zyskowicz:

Saatiin uusia hyviä tekijöitä ja lisää julkista rahoitusta kulttuurielämään.

Osmo Rauhala:

Kuvataide kansainvälistyi ja sai uusia vaikuttajia alan valtapaikoille.

Lähdin maailmalle 1980-luvun lopulla. Tuolloin kansainvälistä uraa luovia kotimaisia tekijöitä ei montaa ollut. Vielä vuosituhannen vaihteessakin joukko oli pieni, mikä oli hämmästyttävää verrattuna vaikka klassiseen musiikin edustajiimme maailmalla.

Taiteen keskeisissä viroissa toimi samanhenkisten joukko eikä keskustelua alan sisällöstä ja kehityksestä mm. suhteessa ulkomaailmaan juuri käyty. Ammattikuntaa vaivasi pitkään suomettumista muistuttava monimuotoisuuden puute, joka osin haittasi alan kehitystä.

Tilanne muuttui, kun tärkeimmät viranhaltijat eläköityivät 2000-luvulla ja tilalle nousi uuden sukupolven johtajia. Heille kansainvälistyminen oli luonnollista ja tuloksia alkoi syntyä, esimerkkinä vaikka Kiasman ja Guggenheimin museon yhteistyö.

Ajatus taiteilijasta vain valtion työläisenä muuttui. Myös yksityinen rahoitus hyväksyttiin alalla , mikä osaltaan monimuotoistaa ja moniarvoistaa aiemmin kovasti julkisrahoitteista taidekenttää.

Arno Kotro:

Ei ole syytä joutavaan itseruoskintaan. Sopii esimerkiksi miettiä, mitä kaikkea on tapahtunut kirjallisuuden, teatterin tai vaikkapa sarjakuvan saralla. Mieleen tulevat myös lyriikan ympärille kehkeytynyt vireä tapahtumakulttuuri ja lukuisat hienot runokokoelmat. Jotain hienoa kertoo ajasta sekin, että Runoraadin tapainen kulttuuriohjelma on suuren yleisön suosiossa.

Kun vielä päästään joitakin kulttuurikenttiä vaivaavasta merkillisestä vihan ja kiusaamisen ilmapiiristä, taide voi elää entistäkin virkeämpänä!

Yrjö Juhani Renvall:

Taloudellisesti hyvä, omien pikkuangstiensa ja masennustensa kanssa kamppaileva, mutta sittenkin hyvinvoiva minäminä-vuosikymmen. (Katson kysymystä teatterin kannalta, koska sen alueen parhaiten tunnen.)

Minäminä-vuosikymmen heijastui teatterissa itsensä näköisenä; määränä, markkinalaatuna ja kepeytenä – tarpeellisuudesta ja syvällisyydestä viis. Ongelmista suurimmat jäivät perhepiiriin. Yhteiskunnallista ravistelua jään odottamaan sitten seuraavalta vuosikymmeneltä.

En urputa enkä moralisoi: yleisön, tekijöiden ja esitysten määrä lisääntyi. Jos se johtuu suurten näyttämöiden ohjelmistovalinnoista, niiden viihteellistymisestä, siihen on sitten suostuttava.

Aika aikaansa kutakin. Ja olihan teatterin lavoilla todellisia taiteilijoitakin.

Kaari Utrio:

Taidetta ja muuta kulttuuria tuotettiin enemmän kuin koskaan, sen julkinen tuki oli suurempi kuin koskaan, taide levisi laajemmalle yleisölle kuin koskaan (esim. suuret taidenäyttelyt, teatteriyleisöt, kirjojen lainaus ja myynti).

2000-lukua tullaan muistelemaan viimeisinä onnen päivinä, jolloin taiteilijoilla oli sekä arvostus että tekijänoikeudet.

Minna Tawast:

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä suomalaiseen taidemaailmaan on kohdistunut sekä pehmeitä että kovia odotuksia enemmän kuin pitkään aikaan. Luovan talouden ja kulttuuriviennin kasvutoiveet sekä näkemys taiteista yhteisöllisyyttä ja hyvinvointia lisäävinä ja parantavina ovat herättäneet uudenlaista kiinnostusta taiteisiin.

Osa odotuksista on kohtuuttomia, kuten bisneslähtöinen ajattelu taiteesta tuotteena, jolla voidaan tehdä voittoja. Osa odotuksista on tuonut mukanaan tervetulleita taloudellisia resursseja ja valmiuden nähdä, miten taide voi läpäistä yhteiskunnan ja yksilön arkea.

Lotta Backlund:

Kansainvälistyminen on ollut tärkeää jo vuosikymmeniä, mutta vasta 2000-luvulla sitä on määrätietoisesti alettu hakemaan myös suomalaisen kulttuurin saralla. Uskon, että kansainvälisiä menestystarinoita on nyt enemmän kuin ennen ja niitä tulee olemaan enemmän kuin ennen.

Vasta 2000-luvulla niinkin vanha laji kuin stand up -komiikka on rantautunut Suomeen, ilmeisesti jäädäkseen. Musiikkivideoita on alettu tehdä 2000-luvulla ammattimaisemmin, myös suomalaisten yhtyeiden toimesta. Kulttuuri käsityksenä on laajentunut.

Antti Alanen:

1. Suomalainen elokuva löysi katsojansa.

2. Suomalaisen elokuvan rahoitus alkoi harpata pohjoismaiselle tasolle.

3. Suomalaisia elokuvataiteilijoita arvostettiin maailmalla, Aki Kaurismäen lisäksi myös esimerkiksi Pirjo Honkasaloa, Markku Lehmuskalliota ja Anastasia Lapsuita, Klaus Häröä, Eija-Liisa Ahtilaa ja Mika Taanilaa.

4. Dokumenttielokuvan arvostus Suomessa kohosi uudelle tasolle.

5. Elokuvafestivaalien kulta-aika jatkui ja kukoistus vain yltyi.

6. YLE Teema kohotti tv-tarjonnan profiilia myös loistavalla elokuvaohjelmistolla.

7. Dvd ja blu-ray kohottivat kotitallennekatselun uudelle tasolle.

8. Suomi oli yhä musiikin suurvalta myös uusien väkevien säveltäjien, laulajien, muusikoiden ja kapellimestarien ansiosta. Oopperabuumi jatkui.

9. Kirjallisuudessa kirjajulkaisujen taso, kirjastojen suosio, Kirjamessujen perustaminen ym. osoittivat eri tavoin, että olemme yhä kirjan kansaa.

10. Sofi Oksanen ja Imbi Paju toivat esiin Baltian vaiettuja totuuksia teatterissa, elokuvissa ja kirjoissa. Seppo Zetterbergin Viron historia oli vuosikymmenen kirjoja.

11. Miikka Mutanen alkoi suomentaa Finnegan's Wakea netissä.

12. Teatterissa tuntui rankkaa energiaa ympäri Suomea.

13. Muotoilussa ja arkkitehtuurissa Suomi päivitti kansainvälistä mainettaan, eräänä nousevana suuntauksena, reaktiona ilmastomuutokseen, kestävän kehityksen näkökulma, niminä mm. Hannu Kähönen, Samuli Naamanka, Tuomas Toivonen, Pihla Meskanen, Johan Olin, Aamu Song, ansaittuna tunnustuksena Helsingin valinta muotoilun pääkaupungiksi 2012.

Vuosikymmenen suurena kysymysmerkkinä: elämme katoamisen aikaa, kun moni asia digitalisoituu, mutta mikään digitaalinen ei säily.

Vaula Norrena:

Kulttuuri kasvoi joka suhteessa. Sitä tuotettiin, kulutettiin, tuettiin ja arvostettiin enemmän kuin pitkään aikaan.

Ilahduttavasti jopa opetushallitus on vihdoin kääntymässä takaisin taito- ja taideaineiden linjalle, ja tuomassa niitä takaisin kouluihin.

"Meillä on taide, jotta emme kuolisi totuudesta", sanoi jo Nietszche aikoinaan.

Marita Liulia:

Vuosikymmentä leimasi kulttuurin voimakas amerikkalaistyyppinen viihteellistyminen sekä uusien medioiden arkipäiväistyminen.

Alkupuolella vuosikymmentä erilaiset viihdeformaatit korvasivat yhdessä tekemisen ja kokemisen. Viime vuosina uudet mediat tulivat osaksi ihmisten arkea, jonka seurauksena sosiaalisesta mediasta tuli erittäin suosittua (chatit, facebookit, twitterit yms). 2000-luvulla suomalainen kulttuuri meni nettiin.

Soila Lehtonen:

... sikäli, että tilastojen valossa on vaikea väittää, että suomalainen kulttuuri olisi huonosti rahoitettu, yleensä. (Käsittelen nyt taidetta, en urheilua, vaikka "kulttuuri" kattaa tietysti senkin.) Valtion kulttuurimäärärahat valtion talousarviosta vuonna 2005 olivat 0,94, tänä vuonna 1,03 prosenttia.

Niin valtio kuin yksityiset rahoittajat (säätiöt, rahastot) ovat tukeneet kulttuuria lakisääteisesti, säännöllisesti ja lisääntyvästi.

Sen huomaa varsinkin keskustelussa muunmaalaisten kanssa: moni ällistelee rahoitusmahdollisuuksien monipuolisuutta. Joillakin alueilla rahoitusta on saatu myös lisätyksi. Määrällisesti on mennyt aika hyvin. Sisällöstä keskustellessa pitäisi ruveta kokoamaan ranskalaisia viivoja ja esitelmöimään, ei onnistu tässä.

Eri taiteenaloilla on tietenkin omat puutteensa. Koulujen taidekasvatus on retuperällä: mistä saadaan tulevaisuuden elävän kulttuurin käyttäjät, kun itse ei opita asioita?

Media on päättänyt, että taidekritiikin lukijoita ei tarvitse enää palvella. Lyhenevät jutut ja pienentyvät palstat kaventavat julkista kulttuurikeskustelua. Johan 90-luvun alun Demarissa jo oltiin sitä mieltä, että "perusjätkä" ei kulttuurisivuja kaipaa. Tämä fantastisen nerokas päätelmän sovellus on sittemmin eri tavoin voimistuen jatkanut voittokulkuaan nykymediassa.

Esimerkiksi brittilehdistössä juttujen syvyys ja pituus ei vieläkään ole uhattuna, joskin taidekritiikki saa tilansa erityisesti viikonloppulehdissä. Täällä ei. (Kun ei ole populaa, ei ole riittävän suuria vähemmistöjä, niitä esimerkiksi, jotka lukisivat mielellään pitkiä asiantuntija-artikkeleita.)

Mutta kun taidekritiikki trivialisoidaan, trivialisoidaan myös taidekeskustelu ja sen jälkeen myös taide. (Suomessa on aina ollut suosittua naureskella "korkeakulttuurille" ja sen harrastajille, ja "demokratia" pannaan tarkoittamaan sitä, että kaikki mikä menee yli keskivertohilseen, on huvittavaa/tyhmää/tarpeetonta.)

Nähtäväksi jää, mitä tapahtuu jatkossa.

EI

Osmo Soininvaara:

Voi tietysti olla, että läheltä katsoen tulee perspektiiviharhaa. Niillä kulttuurin aloilla, joita itse seuraan (teatteri ja kirjallisuus) ei ollut mitenkään viljalti sellaisia hohdokkaita huipentumia, joita oli edellisillä vuosikymmenillä. Voi toki olla, että aika kultaa muistot ja kymmenen vuoden kuluttua tämäkin nyt päättyvä vuosikymmen näyttää jo loistokkaammalta, kun vain huiput jäävät näkyville.

Edellä oleva koski kotimaista tuotantoa. Käännöskirjallisuudessa taso vain nousee.

Ami Hasan:

Kymmenessä vuodessa ehtii kulttuurielämässäkin tietysti tapahtua paljon sekä hyvää että huonoa.

Vaikka vuosikymmentä voidaan muistella myös suomalaisen kuvataiteen, musiikin jne. hienoista huippukohdista, on kuluneen vuosikymmenen saldo enemmän teknokratian kuin kulttuurin voittokulkua.

Mitään kulttuurin kultakautta tämä ei ole ollut, ilmapiiri on ollut ennemminkin tukahduttava kuin kannustava. Spesialistien ja insinöörien valtakaudella on kyllä puhuttu paljon innovaatioista, luovuudesta ja designista, mutta ymmärtämättä että niitä ei voi funktioida vaan niiden tulla olla integroitu osa kaikkea toimintaa.

Innovaatio ei mahdu Excel-taulukkoon, se syntyy kulttuurin ja busineksen jatkuvasta vuorovaikutuksesta, niinpä yhteiskunnan ja liike-elämän etu ja velvollisuus on promovoida kulttuuria sen kaikissa muodoissa.

Juha Seppälä:

En tiedä, oliko se, koska ainut virallinen, nykyisen paradigman mukainen tapa olisi arvioida kysymystä ja vastausta siltä pohjalta, oliko vuosikymmen suomalaiselle kulttuurille hyvä menekin, myynnin, markkinoinnin onnistumisen suhteen.

Kulttuurissa "vahva" on sama kuin kaupallisesti menestynyt. Se loppuu samaan tavuun kuin kaava. Väline (formaatti, sähkökirja, teräväpiirto, 3D) on jyrännyt sisällön. Kulttuurissa olennaista on brändääminen, ei teos saati sen substanssi.

Kulttuuria kuristavat globaalit tuulet, kirjakauppaketjut, efektit, markkinointikonseptit. Taiteella on kulttuurissa suunnilleen sama rooli kuin tiedotusvälineissä, jotka hengissä pysyäkseen lähinnä lobbaavat myydyimpiä ja katsotuimpia tuotteita.

Kun elitismi hävisi kulttuurista, taide kuoli. Lähtökohtaisesti taide on se, jota nykykulttuurissa ei tarvita: hyödytön, vapaa, mahdoton tuotteistettavaksi, mitattavaksi tai kalkyloitavaksi.

En silti ole varma, kannattaako sen perään surra: kehitys kehittyy, vähän kuin ilmasto, jonka muutoksesta lässytetään vielä enemmän kuin kulttuurista. Yleensä puhujilla on selän takana sormet ristissä.

Jätämme lapsillemme lämmenneen maailman, jossa kaikki lukevat Dan Brownia ja katsovat Avatarta.

Johanna Sinisalo:

Murhemielin olen seurannut monien ennen arvostettujen sanomalehtien kulttuurisivujen suoranaista romahtamista.

Vaikka Suomessa tehtäisiin kuinka paljon hyvää ja kaunista, mutta se ei saa palstatilaa lehdissä, miten se löydetään ja miten keskustelu syntyy?

Johannes Koroma:

Kulttuurin yhteiskunnallinen tuki lienee ollut suurempaa kuin koskaan aikaisemmin, mutta mitään merkittävää ja mieleen jäävää ei sillä ole saatu aikaan.

Sirpaleista, yleisöä kosiskelevaakin ja ekstreemiä, mutta todellista mieleen jäävää ja pysyvää kulttuuria ei ole syntynyt – joitakin yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta.

Aikajaksolle symbolisesti nostaisin kuvaavaksi "kulttuuriteoksi" Riitta Nelimarkan väitöskirjan ansaitusti ristiriitaisen ja kriittisen tuomion.

Vuosikymmen elettiin edellisen vuosikymmenensuurten suomalaisten kapellimestarien, laulajien, kirjailijoiden ja taiteilijoiden onneksi edelleen vahvan tuotannon varassa.

Jukka Mallinen:

Rahoituksen, instituutioiden, esiintymismahdollisuuksien ja monimuotoisuuden suhteen päästiin varmaan eteenpäin.

Kulttuurimme tuntuu modernisoituneen ja saavuttaneen kansainvälisen tason – eli ylikansallisten normien noudattamisen. Kaupallisuus tuntuu kesyttäneen monta taiteenalaa ja lainsuojattomat ovat ajautuneet pikkuyleisön gettoihin.

Suomalainen taide tuntuu kesyyntyneen. Sellaisia rohkeita, väkivahvoja irtiottoja, jotka kohottivat kulttuuriamme 1950–1980-luvuilla, ei tunnu enää syntyvän.

Mainitsen pari poikkeusta yleisestä sopeutuvaisuudesta: Sofi Oksanen ja Tuli & Savu-runous, uuskansanmusiikki ja Junnu Aaltosen kvartetti, Erkki Pirtola ja Kristian Smeds.

Riina Katajavuori:

Ei voi pitää hyvänä suuntausta, jonka vallitessa kirjakauppaketjut viestivät kustantamoille, että liian monipuolista kirjallisuutta on turha tarjota kirjakauppoihin. Keskitytäänpä vain rauhassa hyvin myyviin genreihin, sarjoihin, viihteeseen ja poliitikoiden kirjoittamiin dekkareihin.

Turha myydä vähälevikkistä laatua kun ei sitä kukaan halua, varsinkaan kun sitä ei missään näe eikä sitä mistään saa – ei pian edes kirjastoista, kirjastomäärärahojen vähetessä.

Kulttuurin monet kauniit kukat eivät kuki myöskään televisioruudussa, missä visailemme, pudotamme, mollaamme ja leivomme julkkiksia tekstariäänestyksillä.

Kulttuuria ei myöskään elävöitä uutisointi, joka keskittyy kertomaan uutuuselokuvien katsojamääristä kulttuurisivuilla – sen sijaan, että analysoitaisiin elokuvien sanomaa tai viestiä, haastateltaisiin käsikirjoittajaa tai ohjaajaa, ylipäätään harjoitettaisiin kritiikin jaloa taitoa sen sijaan että haastatellaan (nais)pääosan esittäjää.

Käännöskirjallisuudella ei Suomessa kuluneella vuosikymmenellä ole mennyt kauhean lujaa. Kuten runoilija-kustantaja Ville Hytönen uudessa Parnassossa sanoo, mikään ei edistä suomalaista kulttuurivientiä yhtä paljon kuin hyvän käännöskirjallisuuden suomentaminen ja sen julkinen arviointi.

Jos suomalaisilla kirjailijoilla ei ole laadukasta maailmankirjallisuutta luettavana omalla äidinkielellään, he tyhmistyvät eivätkä voi kirjoittaa laadukasta kirjallisuutta vietäväksi yhtään minnekään. Nyt harvat käännökset, jotka suomeksi saadaan, vaietaan kuoliaiksi eikä niitä viitsitä edes myydä.

Kirjastolaitos on suomalaisen kulttuurin kivijalka. Voisiko joku kertoa tämän poliitikoille, jotka haluavat lakkauttaa lähikirjastoja tällä ja luultavasti myös pian alkavalla vuosikymmenellä. Tekijänoikeuksia yritetään myös vaarantaa ja kaventaa, mikä ei aiheuta hurraa-huutoja.

Jos jotain myönteistä haluaa etsiä, niin täytyy sanoa, että Suomessa tehdään koko ajan vahvoja dokumenttielokuvia, joita palkitaan maailmalla. Ensi-iltojen katsojaluvut eivät ole aina avain onneen.

Atro Kahiluoto:

Kulttuurin rahoitus on ollut koko vuosikymmenen kriisissä. Samaan aikaan ovat kulttuurin rakenteet ja kulttuurihallinto olleet pysähtyneisyyden tilassa ja kulttuuripolitiikka on ollut jäykkää ja asenteiltaan jämähtänyttä.

On suosittu suuria ja kalliita rakenteita sekä pompöösejä spektaakkeleita. On panostettu rakenteisiin ja rakennuksiin ihmisten sijasta. Pieni, nopealiikkeinen ja innovatiivinen kulttuurielämä on saanut vähän resursseja.

Samaan aikaan ja osittain näistä syistä on kulttuuri kaupallistunut ennen näkemätöntä vauhtia ja kulttuuriin on alettu soveltaa siihen sopimattomia tuottavuus- ja talousmittareita. Kulttuurin yhteiskunnallisen merkityksen ymmärtäminen on kaventunut vientituoteajatteluksi.

Vasta aivan viime aikoina on ollut nähtävissä merkkejä ajattelun uudistumisesta, tästä esimerkkeinä apurahansaajien sosiaaliturvan järjestäminen ja taiteen vapaan kentän parantunut resurssointi.

Annamari Vänskä:

Institutionaalisesti ajatellen kuvataiteella menee 2000-luvulla todella hyvin. Uudella vuosituhannella Suomeen saatiin viimein kaivattu nykytaiteen museo Kiasma. Tämän instituution merkitystä suomalaiseen kulttuurielämään ei voi vähätellä. Myös useat pienemmät taidetoimijat, kuten erilaiset taiteen levittämiskeskukset Framesta AV-arkkiin ja muiden taidealojen tiedotuskeskuksiin ovat vakiinnuttaneet asemansa taidekentällä.

Suomalaiset taiteilijat arvostetaan myös kansainvälisesti hyvin korkealle – Eija-Liisa Ahtilan perässä ulkomaisiin näyttelyihin ja biennaaleihin on päässyt useita nuorempaan sukupolveen kuuluvia taiteilijoita. Moni taiteilija tekee näyttävää kansainvälistä uraa, mm. Elina Brotherus, Tea Mäkipää ja Salla Tykkä muutamia mainitakseni.

Ulkoisesti hienoista puitteistaan huolimatta ja muutamista menestystarinoista huolimatta taiteella ei kuitenkaan mene Suomessa kovinkaan hyvin. Instituutioissa ei voida hyvin - tuoreimpana esimerkkinä lienee Frame, jossa kaikki johtajaa lukuun ottamatta ovat olleet sairauslomalla. Taidemaailmassa johtajuus on selvästi vielä lapsen kengissä.

Sisällöllisesti 2000-luku on ollut melko köyhää aikaa – huomattavasti kiinnostavampia sisältöjä tutkijan kannalta tarjoaa usein esimerkiksi muotimainonta. Kuvataiteesta on tullut mediaseksikästä ja varsin sisäsiistiä. Vaikuttaa siltä, että kuvataide on sisällöllisesti jonkinasteisessa kriisissä.

Missä ovat tiukat poliittiset kannanotot ja huoli ilmastoasioista? Suurin osa mediassa näkyvistä taiteilijoistamme haluaa olla siellä itseään markkinoimassa, vaikka tilaisuutta voisi käyttää myös tärkeistä asioista keskustelemiseen.

Suomalaisessa taidemaailmassa vallitsee myös kova hierarkia.

2000-luvun taidemaailmaa johtavat muutamat oligarkit, joiden käsissä suurin osa vallasta on. Yhtenä esimerkkinä vallan keskittymisestä lienee Kiasman väistyvä johtaja. Joku arvioikin, että hänellä on tällä hetkellä eniten valtaa koko taiteen kentällä.

Suuri ongelma on myös taidemaailmassa vallitseva sukupuolten välinen epätasa-arvo. Hyvänä esimerkkinä tästä on esimerkiksi Hesarin selvitys, jossa kävi ilmi, että naisen euro on taidemaailmassa vaivaiset 49 senttiä. Tämä on järisyttävä tieto – mutta vielä järisyttävämpää on, ettei kukaan ole noussut sanomaan, että asiantila on muutettava välittömästi. Itse kirjoitin aiheesta Taide-lehteen kolumnin ja olen saanut artikkelista lukemattomia yhteydenottoja ja kiitosta siitä, että otin asian esille. Toivoa sopii, että asia myös muuttuu tulevalla vuosikymmenellä.

Näyttelyiden osalta tilanne on toki vieläkin huonompi: naistaiteilijoita pääsee esille alle 49 prosenttia, vaikka taiteilijakuntamme on hyvin naisinen. Kiasmassa oli vuonna 2009 kaksi naistaiteilijan näyttelyä. Lopun aikaa siellä näytettiin pelkkää miestaidetta. Tilanne ei näyttäisi tulevan korjaantumaan ensi vuosikymmenelläkään.

Perusteluistani ei tullut lyhyitä, eikä tässä edes ole kaikki. Jotta en masentaisi kaikkia, lopetan tähän.

Haluan kaikesta huolimatta toivottaa kaikille rauhallista joulua ja tasa-arvoisempaa seuraavaa vuosikymmentä.

Atso Almila:

Kulttuuri on, sen tietänevät päättäjätkin, hyvin taloudellinen keino kansakunnan mielialan nostamiseen jopa masennusten keskellä; edullinen, kerta kaikkiaan. Koko orkesterilaitos kustantaa vuodessa saman verran kuin parin huippuformulakuskin palkka.

Kulttuuri halutaan toki nähdä "brändinä", jolla ylpeillä, kuten nyt tämä designpääkaupunkiasia, josta nousi juttu vasta kun Helsinki sen sai, emmehän ennen tienneet moisen olemassaolosta. Samaan fiiniin lokeroon kuuluu taivastella, kuinka hienosti tähdillämme menee jossain maapallon toisella puolella. Ja sitten voi aina antaa yhden arvostetun ihmisen valita esiraadin jäljiltä, kuka saa järjettömän ison kirjallisuus- tms. palkinnon, ihan yksin. Se on tätä kulttuurin Idols-telkkaria.

Kuitenkin on kulttuuritointa leikattu varsinkin kunnissa voimakkaalla kädellä, ja valtionavun pieni nosto on usealla taholla valunut aivan muuhun kuin oli aiottu. Tämä koskee erityisesti kulttuurilaitoksia. Pienet ja marginaaliset ryhmäthän on jo aiemmin ajettu ahtaalle niin, että kaupallisuus on melkein ainoa tie säilyä hengissä.

Turun kulttuuripääkaupunkihanke on kutistumassa nihkeäksi avunaneluksi muilta suomalaisilta, että ylipäätänsä toteutuisi; liekö vaikean kaupunginjohdon alla ollut liian lepsua toiminnan vetämistä...

Koulujen taideopetus kärsii. Nykyisessä kotikaupungissani Kuopiossa lakkautetaan maineikas musiikkiyläaste aivan keskustasta, niin että kun kertovat hienosta "Saaristokaupungista" asuinalueelle muuttavien paratiisina, vievät samalla suuren osan keskustan musiikkikampusta, yhden bussimatkan päästä, niitä luvattuja hienoja palveluita antamasta. Eivätkö päättäjät näe, kuinka merkittävä tekijä taidekasvatus on peräänkuulutetun "innovatiivisuuden" esille kannustamisessa?

Hyvääkin jää mieleen:

Teatterin puolelta on silloin tällöin saatu virkistäviä uutisia, on koettu polemiikkia ihan Kansallisteatterissakin, hyvä hyvä, Smeds! Leea Kleemola on piristänyt kylmän purevilla jutuillaan, Mikko Roiha jopa tanssiteatteria ohjaamalla. Paljon muutakin, joka tässä jää luettelematta. Kun vain saisi sen "musikaalipakon" katkaistuksi isoilta näyttämöiltä, että kaikkialle Suomeen löytäisi draama tiensä takaisin.

Kirjallisuus yrittää löytää alkuperäistä ääntään pien- ja omakustanteiden kautta, mutta onpa hienoja niteitä tullut isoiltakin taloilta, Westötä, Oksasta...

Elokuva sen sijaan hakee riittävää tukea vuodesta toiseen turhaan, vaikuttaa. Mutta sitten kun rahaa on, kuvaa hollywoodismia pahimmillaan se leveällä pensselillä maalattu turboinen orkesterisointi, joka kuvailee torttu tortun päällä ihan kaiken: maiseman, rakkauden, elämän ja kuoleman. Ja joka levitetään ympäri maata kaikkivaltiaan suurketjun teattereihin, joka päättää pikku klubeja lukuun ottamatta, mitä yleensä nähdään täällä Suomessa.

Mutta on ollut filmin puolella myös hyvää, varsinkin, jos mukaan saa laskea tv-elokuvan, tuon (kuunnelmien tavoin) katoavan luonnonvaran. Esimerkiksi filmin puolelta Härö.

Ai niin, Ylen Teema on pelastanut elokuvien ystävät isolta popcorn- ja karkkipussiahdistukselta!

Vaikein laitos on Kansallisooppera; sen verran ohjelmisto-odotuksia ladataan yhden ainoan talon harteille, että tyhmempikin käsittää toisen, kansanoopperatyyppisen, olevan maassamme tarpeen. Yksi talo ei voi tehdä riittävän laajaa repertoaaria, tarvitaan keveämpää tavaraa varten toinen näyttämö, vaikkapa Tampereelle tai Jyväskylään. Sille sitten operetit ja musikaalit, ammattitaitoisiin käsiin, ettei teattereiden tarvitse niin paljon vierailijoita kiinnittää pakkomusikaaleihinsa.

Maakuntaooppera vaatii myös tukea, eiväthän immeiset voi kaikkialta jatkuvasti Helsinkiin rampata oopperaa katsomaan.

Antti Nylén:

Mikä enää on "suomalaista kulttuuria"? Jos joku mainitsee tässä Nightwishin, HIMin ja The Rasmuksen menestyksen, hän määrittelee suomalaisen kulttuurin varsin persoonallisesti.

Kirjallisuudessa on vielä suomalaisuutta, koska se toistaiseksi kirjoitetaan suomeksi, mutta enpä tiedä onko silläkään saralla nähty mitään erikoisen hyvää 2000-luvulla. Kustantaminen on muuttunut vapaammaksi ja nopeammaksi, mutta eihän tällä ole todellista vaikutusta kirjojen hyvyyteen.

Kansalaisaktivismi on vahvistunut, mikä on ilonaihe, mutta saatanallinen kulutuskulttuuri on vahvistunut paljon enemmän, mikä on myös suurempi suru.

Toivon, että mahdollisimman hallitsematon ja sekalainen siirtolaisuus – tai mikä tahansa, samantekevää! – vie loputkin surkeasta "suomalaisuudestamme" ja synnyttää tänne jotakin uutta.

Juha Sihvola:

Eipä todellakaan, ainakaan tällä perspektiivillä. Virkeämpien aikojen jälkeen taas eletään loputonta kaamoshyhmää. Sehän on sinänsä ok. Hienoa taidetta voi syntyä pohjalta "Työttömyys, viina, kirves ja perhe / Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe". Mutta eipä näy merkkejä edes uusista Aki Kaurismäistä.

Mutta kun harvoihin valopilkkuihimme kuuluva Sofi Oksanen alkaa vetää realismia tuolta pohjalta Tanskan televisiossa, hän saa heti kimppuunsa portinvartijat ja brändityöryhmän jäsenet, nuo suunnattoman omahyväiset, teeskentelevät keskinkertaisuuden ihailijat, jotka paljastavat pohjimmaisen muukalaisvihamielisyytensä vaatimalla Sofilta maahanmuuttajataustaisena nöyrää kiitollisuutta saamastaan ilmaisesta koulutuksesta ja vaikka mistä.

Joulukuun pakkasta kun ikkunasta katselee ja Karibiallekaan ei pääse, voi yrittää piristää tunnelmaa miettimällä, että kaikkihan on meillä tässä. Tarvitaan vain valtava räjähdysvoimainen 2010-luvun punk-vallankumous kulttuuriin. Ja jos Suomen nuoriso ei siihen itse kykene; vaviskaa, sillä me oikeat 70-luvun punkkarit tulemme takaisin (ja viemme lapsennekin).

Anja Snellman:

Suunta on vuosi vuodelta selkeämmin syöksyä keveyteen, nopeuteen ja sesonkihitteihin; olipa kysymyksessä sitten teatteri, elokuva, kirjallisuus, kuvataide tai akateeminen tutkimus.

Olemassaolon taistelu on kova, nopeat syövät hitaat niin taiteen-kuin tieteentekijöidenkin maailmassa.

Media on kuningas: media nostaa ja laskee. Yhden hektisen syyssesongin aikana glorifioidaan vain muutama kustakin genrestä. On syntynyt selkeästi kulttuurintekijöiden a- ja b-kategoriat.

Farmille passitettujen on ajatuksineen ja teoksineen vaikeampi päästä esille suomalaisessa kulttuurimediassa kuin porukoiden Titanicin pelastusveneeseen.

Sisällöt hukkuvat taiteilijoiden myyntilukujen ja palkintoehdokkuuksien uutisointiin. Kuvat ovat yhä suurempia, tekstiä alati vähemmän; olipa kysymys arvioista tai haastatteluista.

Syventyvästä kulttuurijournalismista moni taiteilija haaveilee; narsististen juontajien oikullisista talkshow-kunniakierroksista jää useimmiten halpa maku.

On hyvä muistaa, että toimeentulo on useimmilla taiteilijoilla valitettavasti – tavalla tai toisella – riippuvaista palstasenttimetreistä ja media-ajasta. Onneksi sosiaalinen media viidakkorumpuineen on tullut hätiin; mutta enimmäkseen vain terapiakanavaksi.

Jarmo Papinniemi:

Paljon on tapahtunut hyvää, esimerkiksi kotimaisen kirjallisuuden arvostuksen nousu. Mutta kulttuuri-ilmapiiri on muuttunut tylymmäksi ja vähemmän suvaitsevaksi.

Kilpaileminen on korostunut, ja kulttuurin laatua mitataan entistä innokkaammin euroilla ja katsojamäärillä. Skandaalit ja bestselleristit ovat tulleet vakioaineistoksi myös kulttuurijournalismiin.

Ja viimeisin henkinen taka-askel on tämä, että kirjastoja on alettu kustua "seiniksi", joita ei haluta rahoittaa.

Nanna Susi:

Kaksituhattaluvun ensimmäinen vuosikymmen kertoo suomalaisen asenneilmaston totaalisesta kriisistä. Umpikujasta.

Pakko sanoa tähän, että onneksi ja vihdoin. Hyvään suuntaan siis ollaan menossa.

Katja Boxberg:

Asuin lähes koko kymmenluvun ulkomailla, joten väitteeni perustuu suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan tilaan. Näyttämötaiteen tai kuvataiteen tilaan en siis pysty ottamaan kantaa. Kirjallisuudesta ei hakemallakaan nouse mieleen mitään mainitsemisen arvoista. Suomalaista kaunokirjallisuutta vaivaa mielestäni omaleimaisen ajattelun puute. Kirjallisuutta leimaa näköalattomuus, historiattomuus, henkinen laiskuus, ennalta-arvattavuus ja kunnianhimon puute. Eli kaikki mitä maailmanluokan kirjallisuuden luomiseksi tarvitaan.

Parhaimmillaan hyvä kirjallisuus ammentaa menneestä, peilaa nykyisyyttä ja maalaa tulevaa. Pelkkä viinanhuuruinen seikkailu Helsingin yössä tai puolison haluttomuus sänkykamarissa ei sellaisenaan riitä maailmanluokan kirjallisuuden rakennusmateriaaliksi. Aineksista syntyy korkeintaan ilmiökirjallisuutta, jolle sellaisellekin toki on kysyntää.

Laura Kolbe:

Ei ollut – kulttuuri ei ole ollut vahvasti esillä.

2000-luvun alussa elettiin vielä tietotekniikka- ja informaatioyhteiskuntaan liittynyttä hypeä. Kapitalismin uusi syvä tuleminen 1990-luvulla nosti esiin materialismin ja kuluttajuuden.

Ihmisenä olemisen reunaehdot alistettiin koneistetulle työlle ja kaupankäynnille.

Suomen kaupunkeihin ei 2000-luvulla ole juurikaan noussut uusia kirjastoja tai kulttuurirakennuksia, vaan kauppakeskuksia ja jättibensiinipisteitä.

2000-luku on huipentanut sen, mikä 60-luvulla alkoi: kulttuurin populääri- ja matalavirtaukset voittivat korkeakulttuurin. Asiat ja ilmiöt viihteellistyivät ja henkilöityivät tv-ruudun kokoisiksi. Julkisuudessa Johanna Tukiainen korvasi kiinnostavuudessaan Karita Mattilan, Jari Sarasvuo Esa Saarisen ja niin edelleen.

Samalla "kansallinen" kulttuuri saa edelleen mediahuomiota ja suomalaisten taitelijoiden pärjääminen kansainvälisillä kentillä on isoin uutinen. Kulttuurin käsite pyörii konservatiivisesti edelleen luovien ihmisten ja taiteen ilmiöiden ympärillä. Julkisuus taipuu huonosti näkemään kulttuurina sosiaaliset identiteetit, etiikan ja moraalin, tavat, arvot, vaatteet, ruoan, mentaliteetin jne.

Hyvää on kulttuurialan koulutuksen selvä parantaminen – meillä on ennennäkemättömän suuri joukko uusia kulttuurialan maistereita ja osaajia. Ongelmallista on, että yhteiskunta ei ole osannut reagoida kulttuurin teollistumiseen ja tuotteistamiseen. Musiikkiala on pärjännyt parhaiten.

Ilmastomuutospuhe ei ennakoi kulttuurin uutta tulemista, päinvastoin. Se nostaa pikemminkin fundamentalismia. Lama sen sijaan on mahdollisuus: perusarvot kyseenalaistuvat ja ne liittyvät usein kulttuurisiin seikkoihin.

Kulttuurin tulevaisuus onkin nuorissa sukupolvissa. Valoa näkyy jo: uudet nimet ovat lupaavia, luontevasti kansainvälisiä ja henkisesti liikkuvia. Tulevalta vuosikymmeneltä on siksi odotettavissa vihreää valoa – ja mahdollinen kulttuurivallankumous!

Sitä odotellessa: hyvää joulua!

Kalle Haatanen:

Vaikka kasvava epävarmuus tuottaakin joskus taiteellisesti merkittäviä tuloksia, siihen kuuluu myös tietty sisäänpäinkääntyneisyys ja ikuisten, iänikuisten teemojen, esilläolo (esimerkiksi Mental Finland).

Lisäksi murros on koskenut nyt liikaakin perinteisiä aloja ja niiden toimintaa. Kustannusalan levottomuus ei ole – ainakaan toistaiseksi – johtanut varsinaiseen uuden luomiseen, vaan hämmennyksen, epävarmuuden ja epäluottamuksen ilmapiiriin.

Timo Harakka:

1–0: 2000-luvun alku oli suomalaiselle kirjallisuudelle jälleensyntymää, nuorten kirjailijoiden ääni sai vastakaikua. Muutama kirja jää elämäänkin, Sofi Oksasen Puhdistus, olettaisin, ja toivottavasti myös oma suosikkini, Riku Korhosen komea debyytti Kahden ja yhden yön tarinoita (2003).

1–1: Teatterin marginalisoituminen jatkuu – kansallisnäyttämö luovutettiin angstisen provinssipirun elämöinnille, mistä käsikirjoituksen mukaan nousi noin kolme päivää kestävä mediakohu. Kulttuurivientivaroillakaan ei onnistuttu saamaan aikaan Kristian Smedsille kuin jäätävän kohtelias vastaanotto Keski-Euroopassa, ei ne siellä mitään tosi taiteesta ymmärrä.

Maaseutukaupungeissa komeiden kivitalojen ylläpitokuluille ole perusteita samaan aikaan kun vanhustenhoidosta leikataan. Spektaakkeleita voi matkustaa katsomaan Helsinkiin, Ouluun ja Tampereelle. Taidelajin yksittäinen valopilkku, Juha Hurme, tuo teoksensa mille hyvänsä esityspaikalle henkilöautolla ja päivärahaperiaatteella.

2-1: Nuorison suosima "pop"-musiikki ei edelleenkään lyönyt laajasti läpi maailmalla, mutta 22-pistepirkkojen kaltaiset marginaali-ilmiöt saavat juuri sen verran kansainvälistä vetoapua, että tekijöiden taiteellinen into ei onneksi lopahda. Hölmöä onkin, että maailmalle tyrkytetään HIM:in ja Rasmuksen kaltaista tusinatavaraa (jälkimmäinen yhtye joutuikin lisäämään nimeensä määräisen artikkelin, koska muuten se on "A Rasmus"). Esimerkiksi Don Johnson Big Bandissa on paljon enemmän hittipotentiaalia. Suomalainen hip hop/rap syntyi ja kitui jo viime vuosituhannella, mutta 2000-luvun alku voidaan kirjata sen suureksi läpimurroksi ja voittokuluksi.

2–2: Suomalaisen elokuvan 1990-luvun lupaava nousu tyrehtyi 2000-luvun alussa. Tahdon asia (2005) oli TV-draaman huippukohta, mutta osumia osoittautui sittenkin olevan Harvoin tarjolla (2008).

2–3 Kuvataiteessa, designissa ja arkkitehtuurissa suomalaiset niittivät lähinnä maakuntasarjan voittoja. Parhaat pääsivät suunnittelemaan Ikealle kukkapöydän tai jotain. Pienessä maassa eivät panokset riitä kaikkeen; taiteellisen työn vaatima energia on satsattu markkinointiin, joka onkin ollut voittoisa ja tehnyt Helsingistä design-paikkakunnan tai jotain.

Maria Antas:

Pysähtyneisyyttä, vanhojen toimintatapojen jatkamista, rakenteiden ylläpitämistä - ne tulevat jostakin syystä ensimmäisinä mieleen. En tiennyt olleeni näin pettynyt...

Jäivätkö liian monet meistä kiinni liian taloudellisesti suuntautuneisiin ajattelutapoihin, Nokian saagan virtaviivaiseen kehitykseen.

Entä nyt, kun elämme taloudellista taantumaa – tuokohan se luovan hulluuden takaisin mieliimme?

Sitä miettiessä jokainen voisi lukea Kari Hotakaisen uutta romaania, Ihmisen osaa, jonkinlainen 2000-luvun perunkirjoitus, paitsi että se on suurenmoista kirjallisuutta!

Jukka Relander:

Perinteisillä mittareilla varmaan oli. Lordi voitti viisut, bändit niittivät mainetta ja kirjallisuudessa ilmestyi ennätysmäärä nimikkeitä.

2000 -luku jää kuitenkin historiaan kulttuurivihamielisenä vuosikymmenenä. Yliopistot valjastettiin talouden palvelukseen – "tukemaan taloutta", niin kuin opetusministeriössä sanotaan – ja kulttuuria värvättiin milloin vientiteollisuuden palvelukseen, milloin liiketalouden apulaiseksi ja reserviksi.

Ihmiskuvamme kapeni, taiteiden ja tieteiden painoarvo laski, käsityksemme maailmasta teknistyi. Resurssit keskitettiin koviin tieteisiin, vaikka jo uuden verkostotalouden rakennekin edellyttäisi päinvastaista, saati ihmisarvoinen elämä.

Lisäksi 2000-luku oli kansallisen itseensäkäpertymisen aikaa.

Kehitysmaat eivät kiinnosta enää ketään, Eurooppakin on tuolla jossain. Ja Venäjä pelottaa vähintään siinä missä vääränväriset maahanmuuttajatkin.

Tästä on vain yksi suunta.

EN OTA KANTAA

Kiba Lumberg:

Todellisuus iski silmille niin hyvässä kuin pahassakin, Taide- ja kulttuurielämämme on pyörinyt aika pitkälle 50-, 60-, 70-, 80- ja 90-lukujen jäljitelmissä.

Sisällöllisesti taiteemme on kuin tavaratalomeininkiä. Se on muovistunut ja raaistunut. Siitä on tullut kilpailua ja pinnallista höpöhöpöhommaa.

Mutta joukkoon mahtuu tekijöitä, jotka tekevät vain sitä omaa linjaansa. Kaarina Kaikkonen on sellainen ajattelija, ja kirjallisuuden puolella on hyvää kaartia ja oman tiensä kulkijoita. Koko Teatterin Anna Veijalaista ja hänen työryhmäänsä pidän rohkeiden tekojen tulkkina.

Sofi Oksasesta tullut kirjailijatähti, jota kaikki rakastavat – tai melkein kaikki.

Siis rakastakaamme maamme taiteentekijöitä edes ainakin nyt jouluna. Hyvää ja rauhaisaa joulua kaikille.

Anna Rotkirch:

Korostaisin sitä kulttuuria, jonka tekoon osallistuu itse pitkäjänteisesti: harrastuskulttuuria. Suomi on täynnä muskareita, tanssitunteita, ompeluseuroja, kuoroja ja taideklubeja, työväenopistoja ja sivistystä edistäviä seuroja.

Näiden suosio on kasvanut 2000-luvulla, eikä vaan siksi, että reippaita eläkeläisiä on yhä enemmän – käsillä ja ruumiilla tekeminen on arkista nautintoa ja yhteisöllisyyttä maassa, jossa sekä koululaiset että aikuiset viettävät suurimman osan päivää yksin tietokoneiden ääressä.

Kulttuuriharrastukset eivät synnytä suuria otsikoita, ne ovat usein tyttöjen ja naisten suosimia, ja lyhytnäköisillä säästötoimilla niiden sinänsä halvat toimintaedellytykset voi helposti tuhota, esimerkiksi jos kokoontumistila tai – sali poistuu käytöstä koulun tai kirjaston sulkemisen yhteydessä. Erityisesti lapsiperheissä vaarana on jo nyt, että harrastukset jakaantuvat sosiaaliluokan mukaan: tietyt lapset harrastavat paljon jollei liikaa, toiset eivät mitään.

Olin eilen Tamara Rasmussenin opiston joulunäytöksessä Helsingin Aleksanterin teatterissa. Tässä uskomattoman hienossa yhteisössä kaikki halukkaat pääsevät tanssimaan eikä ketään karsita pois. Esiintyjien iät vaihtelivat kolmesta 80 vuoteen, toiset ovat jo ammattilaisia ja toiset aloittivat muutama kuukausi sitten. Persoonallisuudet loistivat näyttämöllä ja samalla koreografiat ovat vaativia ja tanssin taso korkea. Siinä salissa sykki minulle tärkein suomalaisen kulttuurin ydin.

Sirkku Peltola:

Kulttuuri on liikettä ja murrosta aina. Hyvän määrettä voisi tietysti tarkastella määrärahojen ynnä muiden numeraalisten määrittäjien lähtökohdista, luvut eivät kuitenkaan kerro mitään sisällöllisestä tai kulttuurin todellisen vaikutuksen kehityskulusta.

Itselleni vuosikymmen on ollut mahdollisuuksien avautumista ja monen unelman toteutumista. Yritän pysyä liikkeessä.

Tommi Uschanov:

Kysymyksen abstraktiotaso on hyvin korkea.

Yhtenäiskulttuurin hajoaminen merkitsee, ettei ole mitään yhtä katsomusta tai tarkastelutapaa, joka nousisi muiden ohitse samalla tavoin kuin ennen.

Kulttuurielämässä ei ole – hyvässä eikä pahassa – mitään selvästi erottuvaa "00-lukulaisuutta" samalla tavalla kuin oli sanokaamme 50-lukulaisuus tai 60-lukulaisuus.

Jopa itse vuosikymmenen vaihtuminen tapahtuu ennenkuulumattoman vaimeissa merkeissä – kymmenen vuoden takaisesta millennium-huumasta on menty vastakkaiseen ääripäähän.

Mutta paras tällä vuosikymmenellä on ollut yhtä hyvää kuin minä tahansa muunakin aikana ja huonoin toisaalta yhtä huonoa kuin minä tahansa muunakin aikana. Ehkä 2010-luvun päättyessä alkaa jo olla selvää, muistellaanko tätä vuosikymmentä kokonaisuutena hyvänä vai huonona.

Leena-Maija Rossi:

Tekemisen tasolla suomalaisella kulttuurilla on varmasti ollut hyvä vuosikymmen siinä missä aiemminkin. Kulttuurin kentällä on paljon kiinnostavia toimijoita, jotka tuottavat vaikuttavia kulttuurituotteita ja tekevät havahduttavia tekoja.

Eri asia on sitten kulttuuria ohjailevat ja sille institutionaalisia reunaehtoja asettavat instituutiot. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen vaikuttaa näin taaksepäin katsoen olleen näkyvyystalouden, brändäyksen ja kansainvälisyyshypen aikaa.

Väittäisin, että taiteen ja kulttuurin sisällöistä ja niiden avaamista merkityksistä on keskusteltu vähemmän kuin niistä foorumeista, joilla teokset ja tekijät ovat olleet esillä. "Kansainvälisyys" on määritelty kapeasti uusliberalistisen vientipuheen termein, harvemmin vastavuoroisuutena ja vaihtona.

Toivottavasti 2010-luvulla päästään jo eroon kansallisesta kansainvälisyysuhosta ja aletaan elää kansainvälisyyttä ja monikulttuurisuutta luontevasti. Taantuman positiivista vaikutusta voisi olla kriittisen kulttuurin merkitykseen havahtuminen.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi