- HS.fi
- | Digilehti
- | Kuukausiliite
- | Nyt
- | Offerium
- | Radio Helsinki
- | Koulutus
- | Älypää
- | Oikotie
HS-raadin vastaukset kysymykseen: Onko nollatoleranssi oikea tapa suhtautua graffiteihin?
18.9.2008 19:17
Helsingin kaupungin rakennusvirasto käynnisti vuonna 1998 Stop töhryille -kampanjan, joka pyrkii poistamaan graffitit kaupungin katukuvasta. Projektissa noudatetaan nollatoleranssilinjaa, jonka mukaisesti graffitit poistetaan kaikista julkisista pinnoista mahdollisimman nopeasti.
Kampanja ei erottele eri graffitityyppejä tai arvioi niiden taiteellisia ansioita. Julkisista tiloista poistetaan kaikki graffitit, niin suurikokoiset ja tekijältään paljon työtä vaativat piissit kuin pienemmät ja nopeasti valmistuvat tägit. Saman kohtelun saavat myös sapluunoiden avulla tehdyt spraymaalaukset sekä esimerkiksi sähkökaappeihin tai muihin kadunvarsien pintoihin kiinnitettävät tarrat ja kaakelit.
Kampanja torjuu myös graffiteille erikseen varatut julkiset tilat ja graffitintekijöiltä tilatut työt. Niiden katsotaan johtavan luvattomien graffitien lisääntymiseen ja rohkaisevan ylipäätään graffitikulttuuria sekä siihen liitettyjä lieveilmiöitä.
Stop töhryille -kampanja on herättänyt historiansa aikana kiivaita tunteita puolesta ja vastaan. Tunteet ovat nousseet pintaan jälleen tänä syksynä, kun kampanjan käynnistämisestä on kymmenen vuotta. Tiistaina pidettiin kampanjan kymmenvuotisjuhlaseminaari, ja samaan aikaan järjestettiin Töhryfest, Stop töhryille -kampanjan vastajuhla. Töhryfestin yhteydessä järjestettiin myös satoja ihmisiä kerännyt mielenosoitus, joka vaati nollatoleranssista luopumista.
Nollatoleranssin kannattajat pitävät linjaa tuloksellisena. Stop töhryille -kampanjan omien tilastojen mukaan nollatoleranssilinja on vähentänyt graffitien määrän alle kymmenesosaan 1990-luvun lopun tasosta: vuonna 1998 Helsingissä oli yli 67 000 töhryä tai graffitia, viime vuonna enää 5 771.
Toisaalta kampanjan lukujen paikkansapitävyyttä on epäilty. Niiden on sanottu kertovan pikemminkin graffitien puhdistuksen tehokkuudesta kuin siitä, maalataanko graffiteja entistä vähemmän.
Helsingissä on viime aikoina keskusteltu siitä, pitäisikö Vuosaaren sataman melumuurista tehdä luvallinen graffitipaikka. Nollatoleranssin sijaan on ehdotettu mallia, jossa graffiteille osoitetaan sallittuja julkisia maalauspaikkoja, mutta muualle ilmestyneet graffitit poistetaan välittömästi.
Näkemykset siitä, miten luvallisten graffitipaikkojen malli on onnistunut muissa eurooppalaisissa kaupungeissa, kuten Bruggessa ja Norrköpingissä, vaihtelevat. Yhtäältä luvallisten graffitipaikkojen on sanottu vähentäneen luvattomia graffiteja kyseisissä kaupungeissa, toisaalta niiden on väitetty lisänneen graffitien määrää muualla, etenkin lähiseutujen suuremmissa kaupungeissa.
Nollatoleranssin kannattajat pitävät nollatoleranssia tehokkaana tapana vaalia julkisten tilojen siisteyttä, yleistä viihtyvyyttä ja turvallisuutta. Valmiiksi töhrityssä ympäristössä kynnystä uusien graffitien tekemiseen pidetään matalampana kuin sellaisessa tilassa, jossa graffiteja ei entuudestaan ole.
Vastustajien mielestä nollatoleranssi marginalisoi tarpeettomasti katutaidetta ja sen tekijöitä. Nollatoleranssin on sanottu myös uhkaavan sananvapautta, koska poistettavaksi joutuvat myös sellaiset kaupungille levitettävät julisteet ja tiedotukset, joiden levittäjillä ei ole varaa ostaa mainostilaa.
Viikon kysymys: Onko nollatoleranssi oikea tapa suhtautua graffiteihin?
KYLLÄ
Graffitien tekijät saattavat pahimmillaan osoittaa törkeää piittaamattomuutta ihmisten kotialueita ja esteettistä kaupunkiympäristöä kohtaan, tätä ei ole mitään syytä suvaita.
Sekin on totta, että varsinkin lähiöissä graffitit uhkaavat fyysistä turvallisuutta, luomalla rumaa, unohdetun ja hylätyn oloista, välinpitämättömyyteen ja piittaamattomuuteen provosoivaa kaupunkitilaa. Ei ole ihme, että monet graffitien puolustajat asuvat itse keskusta- tai vehreillä puutaloalueilla, joissa tätä uhkaavan oloista lähiötunnelmaa ei ole.
Toki graffitit ja seinämaalaukset voivat olla myös kivoja, kauniita, iloisia ja luovuutta edistäviä. Luvallisten tilojen järjestäminen seinämaalauksille ja monenlaiselle muullekin ympäristötaiteelle on kaikin tavoin kannatettavaa – tämän vain ei pidä olla "palkintoa" töhrijöille, vaan kaikille avoin mahdollisuus, jota käsitellään erillään töhrinnästä.
Nollatoleranssi ei mielestäni estä nuorten vapaan taidetoiminnan edistämistä tällä tavalla.
Mutta ehdottomasti on tarjottava sallittuja julkisia maalauspaikkoja, eli jonkunlaisia "Grafiiti's cornereita" samaan aikaan.
Minusta silloin voi vetää perusteltua nollatoleranssia kaikissa muissa paikoissa, kun on joku sallittu paikka tarjoilla. Esimerkiksi virtsaaminen yleisillä pakoilla on mahdoton kieltää kokonaan, jos ei ole vessoja tarjoilla. Ilmeisesti tämä "töhriminen" on myöskin nuorten perustarpeiden joukossa.
Graffiti on kollektiiviHAITAKE: kun se on luotu, jokainen näkee sen.
Kukaan ei siltä säästy. Sitä ei enää voi valita näkymättömiin.
Graffitistit privatisoivat julkista tilaa omavaltaisen itsekkäästi itselleen. Töhrijät valitsevat kaikkien muiden puolesta miltä kaupunki näyttää – saamatta tähän keneltäkään valtakirjaa.
Graffitien luojat pakottavat oman, usein alikehittyneen taidemakunsa kaikille, niillekin, jotka eivät haluaisi nähdä törkyjä. Useimmille tämä on negatiivinen ulkoisvaikutus.
Huonolla maulla ei ole alarajaa, graffiteissakaan.
Miten monta etevää graffitia kukin on elämänsä aikana nähnyt. Ehkä kolme?
Moniko graffiteista äänestettäisiin kansalaisäänestyksissä paikoilleen?
Graffitien tekijöille löytyy laillisia kanavia luovuudelleen. Pistäkööt kuvansa Youtubeen. Siellä niitä voivat katsoa vain ne, jotka sitä haluavat – pakottamatta kuvien vastaanottoon nekin, jotka eivät sitä halua.
Ajattelemattoman 14-vuotiaan oikeus itseilmaisuun ei ole painavampi kuin 22-, 33-, 44-, 55-, 66- tai 77-vuotiaan oikeus siistiin kaupunkiympäristöön.
Graffiteja ei pidä nähdä ensisijaisesti kurinpito-ongelmana, sillä sen kaupunki lyhyellä tähtäyksellä häviää; graffitistit ovat sitä kekseliäämpiä. Ajan oloon yhteiskunta kyllä voittaa: historia tuntee vain harvoja yli 80-vuotiaita töhrijöitä. Useimmat järkiintyvät ajan oloon.
Mitä graffitintekijät tavoittelevat? Ehkä muista erottautumista? Mukana on myös epämääräistä nuorisokapinaa ja säpinäntavoittelua, joilla on mitättömän vähän tekemistä taiteen kanssa. Kyvyttömyys artikuloida mielipiteitään saati että olisi pitkäjänteisyyttä ilmaista niitä perinteisiä kanavia pitkin johtaa kypsymättömyyden purkautumiseen valtaväestöä häiritsevänä töhryilynä.
Graffiteja tehdään, koska valtaenemmistö meistä suhtautuu niihin kielteisesti.
Kultaisen säännön mukaan ei tule aiheuttaa toisille sellaista, jota ei halua itsekään kokea. Graffitistit eivät siten toimi moraalisesti, sillä kaikki eivät voi toimia heidän tavoin. Jos kaikki toimisivat kuin graffitistit, graffiteissa ei enää olisi kapinapotentiaalia.
Yleistyttyään graffiti ei enää ole tapa erottua muista.
Monet kaupunkikuvaa rumentavat mainoksetkin ovat kollektiivisia haitakkeita. Mainokset ovat kuitenkin laillisia, toisin kuin luvattomat graffitit. Jos tähän oikeustilaan haluaa muutosta, niin pitää vaikuttaa lainsäädäntöön eli eduskuntaan.
Graffitien valtaosan arvostaminen taiteeksi on varsin lapsellinen ajatus, mutta hyvin linjassa HS:n kulttuuritoimituksen nykyisen infantilismin kanssa.
Luvaton graffiti on rikos. Rikosnimike on vahingonteko. Sopii tutustua rikoslain 35. lukuun. Tässä linkki: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1889/18890039001
Kun kaupungin virkamiehet eivät uskalla sanoa tiedotusvälineille nimiään uhkailujen pelossa, on alistuttu väkivaltaan ja ylitetty asiallisen suvaitsevuuden rajat.
Jotain pohjattoman surullista on siinäkin, että suomalaisessa mielenosoituksessa raukkamaisesti naamioidutaan.
Italian designin pääkaupungissa on ilmeisesti graffitien vapaus. Tulos luo mielikuvan "visuaalisesta kaatopaikasta". Kadunvarret ovat vastenmielisiä.
Helsingin pitäisi kääntää graffitien tekijöiden työt kaupungin luovuutta rikastuttavaksi energiaksi varaamalla tiloja, joissa graffitit ovat sallittuja.
Julkisivut ovat kaupungin iho. Toisen iholle ei saa tehdä tatuointeja ilman hänen lupaansa. Julkisen tilan koristelusta on sovittava yhdessä. Viranomaiset ovat julkisen tilan suhteen väärissä kohdin tiukkoja ja väärissä kohdin leväperäisiä. Kotijäätelöauton äänimerkki sallitaan, mutta kaupungin järjestyssäännöt rajoittavat kirkonkellojen soittoa. Töölöläisen funkistalon pihaan saa väkertää kertaustyylisen huvimajan. Yritys pelastaa rakennuksia graffiteilta herättää filosofista pohdintaa sananvapaudesta.
Graffitit tukevat uusliberalistista valtakulttuuria. Niiden oikeutusta perustellaan yksilön rajattomalla vapaudella kuten kaupallisuuden ylivaltaa julkisessa tilassa. Toisen taideluoman päälle tehdyn töhryn viesti on, että minä, ja ennen kaikkea minä, olen olemassa.
Graffiteja tehdään joka tapauksessa, sallittua tai ei. Jos jotkut niitä haluavat intohimoisesti piirustaa, vuokratkoot jostakin seinän.
Henkilökohtaisesti en pidä niiden muotomaailmasta, mutta ehkä ne parhaimmillaan edistävät kuvataiteen ilmaisua. Julkinen graffitiseinä on sama kuin virallinen toisinajattelija.
Sikäli kuin nollatoleranssilla tarkoitetaan kaikkien luvattomien töhryjen välitöntä poistamista, se on kannatettava linja ja lisää useimpien helsinkiläisten viihtyvyyttä, niin köyhien kuin varakkaiden.
Graffitit edustavat ajallemme tyypillistä muista ihmisistä piittaamatonta itsekkyyttä, jonka puolustamiseksi niiden tulkinnanvarainen taiteellisuus on kestämätön peruste. Jos jokainen saa itse määritellä taiteen, se ei voi oikeuttaa ottamaan toisten yksityistä tai yhteistä omaisuutta omaan käyttöön.
Kysymys laillisista maalauspaikoista on enemmän käytännöllinen: jos niiden voidaan todistaa vähentävän muita töhryjä, ne voivat olla hyödyllisiä, mutta tästä ei nyt tunnu olevan kiistatonta näyttöä.
99,9 % graffiteista on taiteellisesti niin lähellä nollatasoa, että mahdollisen taidehippusen löytämiseen tarvittaisiin mikroskooppi.
Todellinen taiteilija rakentaisi itse betonimuurinsa ja sommittelisi spraynäkemyksensä siihen; kenties omakohtainen investointi saisi myös arvostamaan enemmän muiden omaisuutta. Taiteen keräilijät tai mikseivät myös julkiset laitokset voisivat osoittaa sitten ihailuaan ostamalla muurin takapihalleen.
En ymmärrä lainkaan miksi toisen omaisuuden luvaton turmeleminen pitäisi sallia, sehän on rikos ilman muuta. Mutta selvästikin asiaa harrastava nuoriso tarvitse erityistä tilaa, jota he saavat töhriä oikein luvan kanssa.
Siispä kauppakeskusten yms. lähettyville seinämiä, jossa ihmiset voivat ilmaista itseään ja julistaa ajatuksiaan mielin määrin.
Luvattomia töhryjä ei tule sietää eikä sallia.
Tämä vastaus ei kuitenkaan ole kannanotto siihen, onko Helsingin Stop töhry -kampanja onnistunut tai oikein toteutettu, eikä siihen, etteikö myös sallittuja grafiitteja voisi olla.
Toisten omaisuuden luvattoman töhrimisen kieltämisessä pitää olla ehdoton. Sitä asiaa on turha pyrkiä pehmentämään höpinöillä sanavapauden rajoittamisesta tai arvioilla kuinka graffitit kaunistaisivat kaupunkikuvaa. Paino on sanalla "luvaton".
Rajojen asettaminen ja niiden määrätietoinen pitäminen on tärkeää myös lasten kasvatuksessa.
En ota kantaa kuitenkaan ns. nollatoleranssikampanjan onnistumiseen tai virkamiesten toimintatapoihin Helsingissä, sillä tiedän niistä liian vähän.
EI
Nollatoleranssi ei ole oikea tapa suhtautua juuri mihinkään mitä ihmiset ilokseen tekevät (kunhan eivät tee hirveyksiä toisilleen).
Mutta täyskiellon puuttuminen ei tietenkään merkitse kaiken sallimista. Järkevät rajat, avoin keskustelu ja tolkulliset rangaistukset tarpeen tullen ovat kannatettavampia keinoja kuin ankara pakottaminen yhteen muottiin.
Graffitit melumuurissa ovat hauskemmat katsoa kuin harmaa betoninen melumuuri. Nyt kun talvi on tulossa, voi vain todeta että 75 % ajasta tässä maassa eletään harmaaskaalan määrittelemässä maisemassa.
Uudet julkiset rakennuksetkin ovat järjestään valkoisilla kaakeleilla verhoiltuja. Hieman väriä ei ole pahitteeksi.
Nollatoleranssi graffiteihin nähden on pelottavaa totalitarismia, joka on oikeutetusti herättänyt sekä aggressiota nuorisossa että närkästystä kaupungin päättäjien ja virkamiesten sisälläkin.
Stop töhryille -kampanjaa näyttävät johtavan kiilusilmäiset fanaatikot, jotka kätkeytyvät nimettömyyden suojiin ja torjuvat lähtökohtiaan kritisoivan keskustelun. Tämä näkyy kampanjan edustajien suhtautumisessa kaupungin nuorisotoimen edustajiin ja kampanjaa kritisoineisiin kaupunginvaltuutettuihin.
Kampanjan linjauksista vastaavan johtajan perustelua asemalleen pelkkänä poliitikkojen antaman tehtävän toteuttajana voidaan hyvin verrata vaikka natsi-Saksan keskitysleirijärjestelmän suunnittelijan Adolf Eichmannin puolustukseen, jonka mukaan hän vain toteutti saamiaan käskyjä. Kaupungin tulisi välittömästi lakkauttaa koko kampanja, erottaa sen avainhenkilöt ja aloittaa rakentava yhteistyö kaikkien tahojen kanssa uudelta pohjalta.
Nollatoleranssi nuorisoliikehdinnän suhteen on vaarallista politiikkaa, joka johtaa provosoitumiseen, marginalisoitumiseen ja yhä kovempien keinojen käyttöön. Vertailukohdaksi voidaan ottaa vaikkapa Saksan liittotasavallan nollatoleranssi vuoden 1968 nuorisoradikalismiin, josta seurauksena oli Punaisen Armeijakunnan ja muiden terroristiliikkeiden nousu. Vastaavassa tilanteessa Suomessa Kekkonen syleili omat radikaalinsa vaarattomiksi juottamalla heille viinaa Tamminiemen lastenkutsuilla ja integroimalla heidät hyvinvointivaltion rakentamisprojektiin.
Vaikka Stop töhryille -kampanja olisi jollakin mittarilla siistinyt kaupunkikuvaa, hyödyt on ostettu liian kalliilla hinnalla ja sietämättömästi ihmisarvoa loukkaavalla tavalla. Sivistyneen poliittisen kulttuurin pitäisi pystyä parempaan.
Kaupunki on paitsi kaupunki myös mielentila. Graffiti on päähänpisto, assosiaatio, lipsahdus ja karnevalistinen ele. Kulttuuri, joka ei näitä salli, ei ole terve.
Graffiti on myös reviirin merkintä. Jos olet merkinnyt reviirin, se on sinun aluettasi. Kaupunki muuttuu sinun kaupungiksesi. Kaupunki kuuluu kaikille, mutta vääntö siitä kenelle se kuuluu enemmän – vallanpitäjille vai asukkaille, vanhoille vai nuorille– ei tule loppumaan.
Puoltaisin sitä, että kaupunki määrittelisi luvallisia graffittipaikkoja niin kuin se määrittelee luvallisia parkkipaikkoja, uimapaikkoja, tupakointipaikkoja, koirankakkapaikkoja, julisteiden liimaamispaikkoja ym. Näiden luvallisten graffitipaikkojen pitäisi sijaita myös keskeisillä alueilla, oudoilla ja ristiriitaisillakin paikoilla, tavaratalon kyljessä tai julkisen rakennuksen seinustalla.
Viime kädessä graffitit edustavat elinvoimaa. Terve kulttuuri kanavoi tällaisen energian ja integroi sen, jolloin se ei enää ole destruktiivista, vaan päinvastoin rikastuttaa kaupungin sekä alitajuista että ulkoista maisemaa.
En oikein ymmärrä militanttihenkistä ja nurkkapatrioottista graffitien vastustamista. Eikö parempaa tulosta saataisi yhteistyöllä nuorten kanssa?
Kyllä graffiteille ja niiden tekijöille pitäisi olla tilaa monikulttuurisessa Helsingissä.
Tulisi sallia myös katutaide luvallisissa paikoissa. Suuri osa graffiteista lienee "töhrynkaltaisia", mutta ei kuitenkaan aina. Joukossa on vakavasti otettavia tekijöitä ja graffitit ovat myös osa kaupunkikulttuuria, jos se osataan oikein hyödyntää.
Paras tapa vähentää ilkivaltaa on tehdä muuten ympäristöstä ihmiselle viihtyisä. Harmaat, pimeät betonikolossit, ruma ympäristö ja nuorten syrjäytyminen edistävät "töhryilyä". Graffitien avulla viestitään myös yhteiskunnallista sanomaa silloin kun kukaan ei muuten kuule.
Graffiteja voisi tehdä hyväksyttäväksi samoilla keinoilla kuin skeittausta – kaupunki on rakentanut varta vasten skeittiramppeja. Lisäksi voisi pohtia, millä perusteilla jättimäisiä kaupallisia lakanoita saa ripustella lasikompleksien seinämiin.
Kaupunkikuvaa hallitsevat erilaiset valtaosin kaupalliset visuaaliset viestit, joista suuri osa on kaikkea muuta kuin laadukkaita. Esimerkiksi Forumin seinän jättimäistä mainostilaa täytetään jatkuvasti pornahtavilla alusvaatemainoksilla.
Nollatoleranssi sopisi niihin, mutta ei kaupunkikuvan töhrimättömään elävöittämiseen. Kaupunkien visuaalista ilmettä ei saa antaa vain kaupallisten toimijoiden monopoliksi.
On tietenkin erotettava graffitit ja ilkivaltainen töhrääminen.
Vaikka kuinka joviaalia ja suvaitsevaa leikkii, tuskin kukaan on iloinen, jos oman talon seinä tai aita tai lähijulkisivu sotketaan sekavilla tuhrusutuilla.
Silti olen sitä mieltä, että käskyjä ja kieltoja on kaupungissa asuvalla kansalaisella jo muutoinkin tarpeeksi.
Joka paikan töhryanarkistit ovat asia erikseen, mutta heistäkin huolimatta ehdottaisin erillisten graffitipuistoalueiden, Gr-Pisteiden,perustamista. Vaikkapa satamien tai vanhojen teollisuuskiinteistöjen tai -hallien yhteydestä joitain omia graffitikortteleita, joissa alan taitajat voisivat taidoistaan nautiskellen esitellä luomuksiaan. Ehkä korttelien sisätiloissa voisi myös olla koulutustoimintaa ja siellä voisi esitellä muiden maiden ja kaupunkien graffititaidetta erilaisin näyttelyin. Ja kohta Hesarin kulttuuriosasto järjestäisi äänestyksen upeimmasta seinästä! Ja pian meillä olisi ensimmäinen Gr-opisto ja Gr-instituutti! Ja parin vuosikymmenen kuluttua nämäkin alueet olisivat aikansa kulttuurihistoriaa, ja niissä järjestettäisiin turistikierroksia.
Tai sitten ei. Ja niille kävisi niin kuin Lepakolle kävi.
Graffitithan kuuluvat kaupunkikuvaan ja ovat osa visuaalista maailmaamme. Onhan Helsinki kaupunki?????
35 000 vuotta sitten maalattujen luolamaalauksien joukossa oli varmaan myös graffiteja.
On kovin ahdasmielistä ja taidetta kapeuttavaa, jos kaupunki ei anna edes yhtä laillistettua paikkaa, jossa graffiteja saisi maalata.
Jos joku masentava betonimuuri Berliinissä tai Vuosaaressa elävöitetään graffititaiteella, on se heti hienompi kuin pelkkä masentava betonimuuri.
Monen betonimuurin kohdalla olen toivonut, kunpa siinä olisi vaikka vaaleanpunaisia possuja tai mitä tahansa muuta kuin harmaata betonia.
Voisiko graffiti betonimuurissa olla samaa hyväsydämisyyttä kuin sissipuutarhanhoito (guerilla gardening, kukkien salaa istutus) ankean arkkitehtuurin keskellä?
Olen maksusta museoissa nähnyt huonompaakin kuin mitä taidokkaimmat graffitit tarjoavat ilmaiseksi.
Toisaalta suuri osa graffiteista on törkeän huonoja, tökeröitä, kaukana taiteesta.
On ihan oikein, että selvää sotkemista suitsitaan tiukasti.
Toisaalta, älykäs ja siisti poliittinen graffiti, esteettisesti tökerönäkin, on joskus mainio yleisen keskustelun herättäjä.
1980-luvulla Kaisaniemen puistossa oli vuosikausia putsaamatta erääseen kivipaateen sprayattu valkoinen teksti: "Tältäkin jalustalta nainen otti ja lähti kävelemään..." Teksti näkyi vilkkaalle tielle busseihin ja ratikoihin. Ilmeisen tarkoituksella sen annettiin riemastuttaa ihmisiä monta vuotta sitä puhdistamatta.
Vääriin paikkoihin en tietenkään yllytä ketään graffiteja maalaamaan. Enkä periaatteessa hyväksy että yhteistä omaisuutta turmellaan sotkuilla.
Graffitit ovat silti kaupunkikulttuuria ja niille tulisi sallia elintilaa.
Vantaalla Myyrmäen raitin betonisessa alikäytävässä on sallittuja graffiteja muutama kappale.
Siinä kulkiessani olen miettinyt, miksei graffitipaikkoja voisi olla vähän useampaakin.
Myyrmäenraitille toivoisin uusia ja entistä hienompia graffiteja, sinne mahtuisi lisää. Vanhat ovat aika haalistuneita (eikä ihan hienointa graffititaidetta).
Maalasivat vanhat mestaritkin uusia teoksia vanhojensa päälle, jos eivät olleet tyytyväisiä aikaansaannoksiinsa.
Lisää hyvää graffititaidetta, vähemmän huonoja töhryjä!
Stop töhryille on kammottava, gestapomaiset mitat saanut sensuurikampanja.
Ainakin takavuosina Helsingin poliisilla oli erikoisyksikkö, joka oli erikoistunut graffititaiteilijoiden kiinni ottamiseen. Taiteilijoiden koteihin on tehty kotietsintöjä spraymaalien löytämiseksi.
Jos johonkin ilmestyy graffiti, hälytetään niiden poistamiseen erikoistunut siivousfirma paikalle välittömästi, vaikka keskellä yötä. Näin graffittien puhdistus tulee ylettömän kalliiksi.
Poliisilla on kuva-arkisto graffiteista, ja jos joku graffitin tekijä saadaan kiinni itse teosta, pyritään hänen tyylinsä ja käsialansa perusteella jäljittämään, mitkä aikaisemmin löydetyt graffitit ovat hänen tekemiään. Puhdistuskulut langetetaan taiteilijan maksettavaksi, eikä kaupunki suostu sovittelemaan tai antamaan nuorelle mahdollisuutta siivota itse jälkiään.
Monelle nuorelle on kertynyt niin suuria korvauksia, ettei niitä ole käytännössä mahdollista elämän aikana maksaa, eikä heillä ole enää paluuta normaaliin elämään. On rikollista, että jotkut poliitikot ja virkamiehet käyttävät asemaansa omien kaupunkilaistensa elämän tuhoamiseen vain siksi, että heillä on eri käsitys siitä, mikä on kaunista.
Stop töhryille -kampanja tulisi lopettaa välittömästi ja kaupungin yhteinen julkinen tila tulisi avata muullekin kuin kaupalliselle mainonnalle.
Helsinki ei ole nykyään siistimpi kuin kymmenen vuotta sitten, vaan entistä kaupallistuneempi ja yksi-ilmeisempi. Kauneuden- ja oikeudentajua loukkaavia mainoksia ovat seinät, bussien ja ratikoiden ikkunat entistä enemmän pullollaan.
Koko stop töhryille -kampanja, nimestään alkaen, sen kymmenvuotisen taipaleen juhlinta seminaarilla, juhlinnasta syntynyt kohu, virkamiesten omavaltaisuus ja nuorisolla pelottelu olisi todella koominen episodi, jossa tehdään kärpäsestä härkästä, paitsi että se on totta.
Töhrykiistassa törmäävät ja tiivistyvät käsitys omaisuudesta ja sen suojelusta, sananvapaudesta, siitä kenen kaupunki ja julkinen tila on, mikä on taidetta ja kuka sen päättää.
Tuntuu kuin ehdoin tahdoin haluttaisiin marginalisoida ja radikalisoida nuorisoa ja vaihtoehtokulttuureja. Tuntuu kuin käsitys julkisesta tilasta olisi kadonnut; julkisesta tilasta yhteisenä areenana, erilaisten intressien, mielipiteiden, ryhmien kohtaus- ja keskustelupaikkana olisi kadonnut tai katoamassa.
Nollatoleranssi kärjistää vastakkainasettelua eikä erottele tuhrimista katutaiteesta. Taidokkaat maalaukset ankeitten alikulkusiltojen betonitunneleissa ovat eri asemassa kuin tarkoituksettomat töhrinnät kauniissa rakennuksissa. Jälkimmäisten kohdalla nollatoleranssissa on mieltä, mutta edellisten kohdalla ei.
Yksi surkeimmista näkemistäni näyistä oli kauniin graffitimaalauksen päälle töhritty sukuelinpiirros.
Graffiteja kannattaa poistaa vain kauniista taloista, joita Helsingissä on kovin vähän. Mikäli graffitinpuhdistajilla on vaihtelevia esteettisiä näkemyksiä, rajaksi voi ottaa vuoden 1960: kaikki ennen sitä rakennetut talot, sillat jne. ovat kauniita. Näin säästetyt kaupungin rahat tulee laittaa istutuksiin, suihkulähteisiin, puistotäteihin ja -ruokatarjoiluun sekä muihin viihtyvyyttä aidosti lisääviin tekijöihin.
Pyöräilen päivittäin Oulunkylän urheiluhallin takaa kiertävää metsätietä. Siltä betoniseinältäkin poistetaan graffitit – vielä niin, että jäljelle jää ruma varjo entisestä väripilkusta.
Jos nollatoleranssia pitää jossain harrastaa, niin miksi ei suhteessa lasisirpaleisiin. Ystäväni koira sai äsken ikävän sirpaleen tassuunsa lammikosta. Kaupungin ihmiset olivat kuulemma ennen sitä käyneet paikalla ja ilmoittaneet, etteivät tällä kertaa tuota lammikkoa puhdista...
Graffiteja tehdään, koska ne ovat kiellettyjä. Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin kajoamisesta toisen omaisuuteen, vaikka rakennukset ja sähkökaapit eivät tällaiseksi tekijöille hahmotu.
Graffiteista pitäisi tehdä osa koulujen opetusohjelmaa, jolloin niiden tekemiseen liittyvä jännitys ja kapinallisuus lievenisi.
Graffiteille voisi mielestäni aivan hyvin taata tiettyjä sallittuja tekopaikkoja. Parhaimmillaan kyseessä on taide- ja itsensä ilmaisun muoto, joka rikastuttaa kulttuuria siinä missä muutkin taidemuodot.
Julkisten paikkojen töhriminen on asia erikseen, ja siihen tulee voida puuttua kaikkialla, mistä ei nimenomaisesti ole varattu tilaa sallituille graffiteille. Sananvapausasiasta tuskin on kyse, eikä nähdäkseni ole mitään perustetta (tässä eikä missään muussakaan asiassa) alkaa etuoikeuttaa väitetysti tai suhteellisesti vähävaraisia toimintaan, jota ei muillekaan sallita.
Graffitihan on vastakulttuuria. "Luvalliset graffitintekopaikat" on pehmososiaalidemokratian keino todella tappaa elävä kulttuuri.
Nollatoleranssi on paljon parempi, koska se herättää vastustusta ja aitoja tunteita. Suvaitsematonta ja typerää nollatoleranssi toki on, mutta parempi sekin.
En muuten usko, että edes graffititaiteilijat ja niiden ystävät haluaisivat asua kaupungissa, jossa saisi vapaasti maalata mitä tahansa mihin tahansa, eikä mitään koskaan pyyhittäisi pois. Tämä keskustelu on taas epätoivoinen pyrkimys kompromissiin, jossa kaikille varmistetaan tasa-arvoisesti yhtä tylsä elämä.
On oikein, että nollatoleranssi sovellettavan yhteisen julkisen tilan tietoiseen sotkemiseen. Stop töhry-kampanjassa on kyse nykymuodossaan jostain muusta. Se haluaa uhmata perustuslain turvaama taiteen vapautta määrittelemällä tilatutkin spraymaalilla tehdyt teokset töhryiksi.
Valtuustokaudeltani oli tilanne, jossa muistaakseen alikulkukäytävään tilattu teos kaupungin toimesta poistettiin
En myöskään ymmärrä, miksei kaupunkiin monien muiden maiden tapaan pystytetä rakennelmia, jossa kaupungissa toimivat yhdistykset tai vaikkapa kulttuuri- ja urheilutoimijat voisivat ilmoitella ilmaiseksi.
Henkilökohtaisesti harva näkemäni graffiittiteos on minua erityisemmin puhutellut, mutta elävä kaupunki syntyy vain erilaisuuden sietämisestä. Esteettisesti vaikkapa Sanomatalo on minusta ruma, mutta jos Mediatalo on halunnut itseään tämännäköiselle luomuksella ilmaista, se sille suotakoon.
Kaupungin pitää nyt välittömästi sisällyttää nuorisoasiankeskuksen osaaminen mukaan strategioihin. Kaupunkilaiset eivät halua töhryjä, eivätkä graffittimartyyrejä. Ratkaisuna voisivat olla nuorisoasiankeskuksen kanssa etsityt, nykyisin kalseat betonipinnat, joita ei millään keinoin, ei edes töhryin, voi nykyistä rumemmaksi saada.
Alun perin hyvää tarkoittava hanke on äkkiä pelkkä töhry kaupunkilaisten ja kaupungin välisessä kommunikaatiossa. Yhteiskunnan yhteisölleen asettama nollatoleranssi sopisi paremmin vaikka perheväkivaltaan ja rattijuoppouteen kuin graffiteihin ja julisteisiin.
Vuosaaren graffitiseinä ja muut vastaavat luvalliset tilat olisivat hyviä kanavia piisseille, näinhän on tehty muistaakseni Hollolassa.
Luvaton töhriminen on asia erikseen, eikä sitä tarvitse yhteisön hyväksyä, vaikka puolustajien möly häiritsisikin ajattelua.
Koska aina on kirjoiteltu piirretty jotain seiniin tai aitoihin, tai koverrettu puuhun nimikirjaimia, tai vessan seiniin jne.
Tämä graffitibuumi oli vuosia sitten Amerikassa ja muuallakin laantumassa, mutta nämä muoti- ja jopa matkimisilmiöt tulevat tänne Suomeen jonkin verran myöhässä.
Graffitit ovat parhaimmillaan OK, mutta en suosittelisi ihan joka paikkaan. Jos graffitin tekijöillä on tilan ja tyylin taju ja he tekevät töitään hyvällä maulla ja ajatuksella, niin en näe sitä araksi asiaksi kenellekään.
Kaupunkikuvasta tulee keskustella eikä käskyttää.
Graffiteja ei saa tehdä mihin tahansa; esimerkiksi raitiovaunujen ja bussien siisteys on taattava. Viikin metsäsaarekkeeseen ladon päätyyn maalattu suuri graffiti on myös täysin väärässä paikassa ja todellisen brutalismin osoitus.
Mikä tahansa tussisuttu ei myöskään ole taidetta. Mutta harmaat melumuurit voisi mielellään varata katutaiteen tekijöille.
Helsingissä kaupunkikuvaan liittyy merkillinen joustamattomuus: on täysin naurettavaa, että Pekka Halosen näyttelyn tyylikkäät mainoslakanat saivat olla Ateneumin ulkoseinällä vain hetken eivätkä koko näyttelyn aikaa. Kaikenlaisia vaateriepuja sen sijaan saa mainostaa vaikka koko talon kokoisin banderollein, jos vain rahaa löytyy.
Graffiteille tulisi varata jokin luvallinen alue.
Stop töhryille -kampanja on naurettava ylilyönti. Haluan, että verovarani käytetään johonkin muuhun kuin graffitien tekijöiden ja virkamiesten lapselliseen kissa-hiiri-leikkiin.
Olennaista ei edes ole, pitääkö graffiteista vai ei. Joillekin graffitikulttuuri on taistelua julkisesta tilasta ja sen oikeudesta siihen, osalle kritiikkiä kaupallistunutta kaupunkitilaa kohtaan. Jotkut nyt vaan tekevät niitä sen kummemmin miettimättä. Joillekin ne ovat taidetta, toisille kaupunkia rumentavia töhryjä.
Elävässä kaupungissa tarvitaan kuitenkin toleranssia, ei nollatoleranssia. Vapaassa yhteiskunnassa on oltava myös harmaita alueita ja sietokykyä moninaisuudelle. Itä-Berliinissä ei ollut graffiteja, mutta jostain syystä aika monet halusivat länteen.
Se, millaisiin asioihin nollatoleranssia sovelletaan, kertoo myös yhteiskunnallisen vallan jakautumisesta. Samaan aikaan kun graffitien kitkemisestä on tullut fanaattinen ideologia, nuorisotiloja on lakkautettu ja suuri osa pääkaupungin nuorista on viime vuosikymmeninä marginalisoitu. Nollatoleranssi juuri graffitikulttuuria kohtaan on näille nuorille ihmisille aika selvä viesti: teitä ei siedetä.
Voi valita, että pitää graffiteja niin merkittävänä yhteiskunnallisena ongelmana, että haluaa torjua niitä massiivisella verovarojen siirrolla vartiointiliikkeille ja merkittävällä valvonnan lisäämisellä. Tai sitten voi valita, että hyvässä kaupungissa on myös ohjelmoimattomia ja hallitsemattomia osa- alueita, joita pitää vapauden nimissä oppia jos ei ymmärtämään, niin ainakin sietämään. Kaikkea ei voi hallita eikä kontrolloida, koska kontrollin kiristymisestä maksettava hinta on paljon suurempi kuin muutama ruma tägi.
Kysymys on lattea: ei tietenkään ole. Jos töhryistä puhutaan, niin kaupunkikuvan suurimpia töhrijöitä ovat kaupalliset firmat, eivät graffititaiteilijat. Vain pikkusieluinen ja ignorantti byrokraatti kehtaa väittää, etteivät graffitit – piissit, muraalit, tagit, throw-upit – kuulu kaupunkikuvaan. Graffiti – sapluuna, stickeri – esittää olennaisen kysymyksen siitä, kenelle julkinen tila kuuluu, kuka siellä saa toimia ja näkyä.
On naurettavaa puhua graffititaiteilijoista töhrijöinä kun samaan aikaan minkä tahansa tarpeeksi maksavan firman infantiileinkin mainosidea voidaan leväyttää kaupunkitilaan niin metrossa, ratikassa kuin rakennusten julkisivuissakin kenenkään siihen puuttumatta tai sakottamatta. Graffitien tekijät osoittavat kansalaisrohkeutta kyseenalaistaessaan julkisen tilan kapitalististen yhtiöiden yksityisomaisuutena.
Koko asia on hyvin mutkikas. Jo se, ettei ole yhteistä kieltä, jolla ilmiöstä puhutaan, on enteellistä. Toiset puhuvat töhryistä, toiset graffiteista, kolmannet taideteoksista.
Ilmiöstä puhuttaessa argumentoidaan toisinaan taiteen tekemisen puolesta. Puhutaan myös sananvapaudesta, kulttuurin monimuotoisuudesta, nuorten toimintamahdollisuuksista tai varattomien mahdollisuudesta saada jälkensä näkyviin yhteiseen kaupunkitilaan.
En ole saanut koskaan selville, onko kyse taiteesta, sananvapaudesta, kulttuurin monimuotoisuudesta, kaupallisuuden kritiikistä vai mistä. Ehkei kyse olekaan yhdestä ilmiöstä, jonka jäljet joko poistetaan tai säästetään.
Jos kyse on taiteesta, tuntuisi kummalliselta, jos rakennusvirasto alkaisi arvioida taideluomuksia ja valikoisi, mitkä säästetään ja mitkä poistetaan. Tai jos kyse on nuorisokulttuurista, pitäisikö viraston miettiä tekijän ikää? Tai ilmoitusten ja tarrojen kiinnittäjien mahdollisuutta saada äänensä kuuluviin rahalla? Virastolla kai on oltava yhtenäiset ohjeet, miten se kaupunkia huoltaa.
Mahdollista olisi, että näille teoksille osoitettaisiin jokin sopiva paikka. Eikö se Vuosaaren muuri ole sopiva? Sataman vieressä ei kai ole asukkaita, joita tämä häiritsisi.
Nollatoleranssi tuskin on oikea linja tässäkään. Ehdottomuuden sijaan tarvitaan haittojen minimointia ja kompromisseja.
On kohtuutonta, että kaikkia graffiteja/piissejä/töhryjä käsitellään rikollisuutena. Yhtä kohtuutonta, että kiinteistöjen omistajat joutuvat poistamaan omalla kustannuksellaan merkkejä. Esimerkiksi Ursan tornin pitäminen puhtaana Kaivopuistossa on kohtuuton ponnistus tähtiharrastajien yhdistykselle.
Nautin aforismeista, joita oli muutama vuosi sitten kaupungissa siellä täällä muuntajakaapeissa. Muistaako joku "Loesjen"? Ei tässä nautinnossa katsojan kannalta ollut olennaista, että aforismit oli liimattu yöllä ilman lupaa kaappiin vaan se, että aforismit olivat kekseliäitä.
Jos näitä ei saa kiinnittää muuntajakaappeihin, voisiko osoittaa jonkin harmittoman paikan? Kahviloiden ja kirjastojen ilmoitustaulut ovat hyviä tätä varten. Muuntajakaappien ilmoitukset pitäisi kohta suojella. Kuka enää jaksaa kulkea liimapuikon kanssa kiinnittämässä kaduilla mitään ilahduttavaa, kun nettiin saa kaiken paljon helpommin?
Värejä ei pidä torjua eikä kontrolloida.
Etäinen mutta painava argumentti sen puolesta: antiikin Ateenassa oli paitsi graffiteja – kuten hyvin tiedetään – ja sen lisäksi temppelit ynnä muut suuret julkiset rakennukset oli maalattu kirkkain värein. Nykyinen puhtaanvalkoiseksi sliipattu antiikki on uusklassismin aikakauden väärinkäsitys ja väärennös.
Jos halutaan vaalia kaupunkikuvaa, niin minä takia Helsingissä tuhottiin 1960- ja 70 -luvuilla vanhaa hienoa arkkitehtuuria enemmän kuin Puna-armeijan pommikoneet onnistuivat sitä sodissa tuhoamaan.
Kaupunkikulttuuriin kuuluu, että on asioita joita ei ylhäältä päin hallinnoida eikä kuuluisa piikki Espan Runebergin patsaan päässä ole estänyt puluja paskaamasta kyseiseen päälakeen.
Hysteerinen seinien jynssääminen on naurettavaa, vaikka taustalla ehkä onkin sellaisenaan kunnioitettavaa päättäväisyyttä, halua ryhtyä
toimeen, vaikka tehtävä on mahdoton. Tosin, jos ollaan tarkkoja, tehtävä on ainoastaan lähes mahdoton. Siinä on ero.
Tässä onkin jotain samaa kuin taistelussa tupakointia vastaan: voimme kuvitella kaupungin jokaiseen kortteliin yötä päivää valvovan puhdistuspartion, joka poistaa epäpuhtaudet heti kun niitä ilmestyy, niin kuin voimme kuvitella, että tupakointi estetään ja kielletään käytännössä kaikkialla.
Samalla tavalla ei valitettavasti voi taistella syntiä ja pahuutta vastaan. Töhryjen ja tupakansavun vastainen sota tuo silti hyvän lohdun näihin hyvin inhimillisiin ja ymmärrettäviin kyvyttömyyden tunteisiin.
Luvattomat kuvat ja viestit ovat osa kaupunkia. Joka ei millään kestä niitä, muuttakoon pellolle.
Olen lukenut kauhuissani juttuja Stop töhryille -kampanjasta. Graffitinvastustajien arrogantti ja suvaitsematon asenne on käsittämätön ja maalareiden saamat tuomiot häpeällisiä. En olisi uskonut että tällaista tapahtuu Suomessa.
On osattava tulla vastaan. Yksioikoisin kielloin rakennetaan lukkiintunut tilanne, josta ei ole kenellekään hyötyä.
Jos oivia paikkoja graffitin toteuttamiselle löytyy, sen parempi. Jos halutaan nuoret äänestämään vaikkapa kuntavaaleissa, on osoitettava mielenkiintoa asioita kohtaan, jotka heidät sytyttävät.
Elävää kaupunkikulttuuria ei tehdä pakolla ja rangaistuksilla. Se syntyy itsestään ja yhdessä toimien.
Inhoan graffitteja ja erityisesti tageja, mutta tuo kiiluvasilmäinen asenne, joka koko kampanjalla on, johtaa täydelliseen törmäyskurssiin nuorison kanssa ja jopa yllyttää töhrimiseen kohdistamalla nuorten kapinallisen mielen tähän kohteeseen.
Ajatus, ettei graffiitti-taidetta saisi olla missään – ilmeisesti ei edes taidemuseoissa – koska koko taidemuoto sinänsä edustaa pahuutta, menee jo fanatismin puolelle.
Ulkomailla olen nähnyt todella kauniita maalauksin peitettyjä alikulkukäytävissä, joissa silmä lepää paljon paremmin kuin karussa betoniseinässä.
Sosiaalisesti hankala kysymys on nuorille asetetut mittavat vahingonkorvausvaatimukset, jotka saattavat tuhota vähän koulutetun ja vähävaraisen nuoren elämän hänen loppuiäkseen, koska hänellä ei ole mitään mahdollisuutta selvitä veloistaan. On ymmärrettävää, että vahingon tekijän on korvattava vahinko, mutta joskus jotain kohtuullistamistakin kannattaisi harkita, koska velkojen takia lopulliseen työmarkkinoiden ulkopuolelle joutumiseen tuomittu nuori tulee yhteiskunnalle hyvin kalliiksi - sen lisäksi, että se henkilökohtaisena onnettomuutena on melkoinen.
Olisi löydettävä paikkoja, jossa graffitit sallittaisiin. Sallitaanhan kaupunkikuvassa kammottavia ulkomainoksiakin, jotka usein ovat todellista saastaa.
Graffitipaikat voisivat myös olla maksullisia: graffititaitellijat voisivat anoa Valtionkuvataidetoimikunnalta, Suomen Kulttuurirahastolta tms. apurahoja graffitipaikkojen vuokraamiseen tai hankkimiseen.
Kaikki ei voi olla sallittua, mutta täyskielto on tässä asiassa sietämätöntä.
Nollatoleranssin puolesta on esitetty pelottavia puhtauteen kytkettyjä tehokkuuslaskelmia. Katutaiteen täydellinen tuhoaminen tukahduttaa luovuutta ja ilmaisunvapautta.
Vapaa yhteiskunta tarvitsee kulttuurista moninaisuutta. Graffitin tekijöiden – samoin kuin meidän kaikkien – toivoisi toki joskus käyttävän parempaa itseharkintaa.
Graffitit voivat parhaimmillaan elävöittää ikävän harmaita betonimuureja ja -seinämiä.
Graffititaide kuuluu suuriin kaupunkeihin. Toisaalta, ehkä nuoret itse haluavat, että graffitien teko on kiellettyä, jotta olisi jotain, jota vastaan kapinoida.
Kielletyllä alueella oleminen on ehkä iso osa graffititouhun merkityksestä.
Helsinki haluaisi mieluusti esiintyä eurooppalaisena metropolina, joka vaalii elävää kaupunkikulttuuria ja houkuttelee kaduilleen ulkomaisia huippuosaajia, turisteja ja näyttäviä tapahtumia. Mutta voiko elävää metropolia luonnehtia katutaiteen vastustajien lempisanoilla "siisteys, yleinen viihtyvyys ja turvallisuus"? Minusta nämä sanat kuvaavat pikemminkin hoitolaitosta, enkä ainakaan minä halua joutua laitokseen vielä tässä vaiheessa elämääni.
Elävä kaupunki on täynnä monimuotoisuutta, ristiriitoja ja mielenkiintoisia kerrostumia, eikä kaupunkimiljöö muodostuu puhtaaksi ruiskutetuista neliskulmaisista seinistä, joiden koskemattomuutta vartiointiliikkeet hallinnoivat.
Puhdas ja ristiriidaton kaupunki on teknokraatin päiväuni, mutta onko se edes turvallinen? Asenne kertoo pikemminkin kaupunkikulttuurin ohuudesta ja halusta karsia elämän oudot kukinnot, kontrolloida mieliä.
Ehkä sellainen sopii hyvin pohjoisen insinöörimaan pääkaupunkiin, koska viesti tulee selväksi: me suomalaiset olemme tylsiä ihmisiä, mutta virtapiirejä osaamme kyllä rakentaa maailmanloppuun asti. Siisteys, yleinen viihtyvyys ja turvallisuus eivät ole yleispäteviä esteettisiä ihanteita, monien mielestä kirkuvat mainokset, näyteikkunat ja lööpit ovat paljon suurempi esteettinen haitta kuin graffitit. Sitä paitsi markkinointiviestintä ei ole useinkaan siistiä, se ei paranna yleistä viihtyvyyttä eikä myöskään lisää päällekäyvyydessään turvallisuutta.
Siksi en näe yhtäkään perustetta, miksi graffiteille ei voitaisi antaa laillista tilaa kaupunkikuvassa. Olisi mukava nähdä julkisessa tilassa muitakin viestejä kuin se, että joku on kiinnostunut rahoistani.
Mutta ei graffiteja Vuosaaren sataman melumuuriin! Niitä on saatava keskustaan, sulostuttamaan kyyristyneen kulkijan katsetta, joka on kyllästynyt tuijottelemaan jättimäisiä alusvaatemainoksia!
Kannatan pikemminkin murto-osatoleranssia – selkeästi tiedossa olevia paikkoja, joihin saa yhtä lailla töhertää kuintaiteillakin.Myös julisteet, mainokset ja muu vaihtoehtoinen tiedonvälityskuuluvat kaupunkikulttuuriin ja tarvitsevat tilaa.
"Kielletyiltä" pinnoilta sekä graffitit että töherrykset sen sijaan poistettaisiin välittömästi.
Ehdottomat kiellot ovat harvoin toimiva tapa hoitaa tämäntyyppisiä asioita – kaikkein vähiten sellaiset kiellot joita Helsingin kaupungin kampanja on propagoinut. Taisi tulla tehdyksi kaikki mahdolliset kampanjasuunnittelun virheet...
Ihanne toki olisi synnyttää yhteisöllisyyttä, toleranssia ja yhteisvastuuta, mutta ei pelkillä kielloilla.
Neonvaloa ja niiden esityspaikkoja voi ostaa, ne maksavat simaisesti. Kulkija saa niistä vapaasti nauttia.
Logoja, mainoksia, muzakia ja valvontakameroita tasaisesti joukossa. Kömpelö törmäilee katujen mainostelineisiin.
Fillaritelineeseen ja ratikan istuimeen liimatussa tarrassa myydään jotain. Kaupunki on tämä. Kuvaa ja viestiä pitäisi olla lupa mahduttaa joukkoon, vaikka tekijä ei pystyisi maksamaan tilasta.
Yhteiskunnasta puuttuu muutenkin dialogi. Grafiitit ja tagit ovat nuorelle ilmaisumuoto, tavallaan mahdollisuus ottaa kantaa.
Nollatoleranssin esittäjät eivät halua tai osaa rakentaa, luoda keskustelua nuorten kanssa. Kysyin 15-vuotiaalta pojaltani, mitä mieltä hän on. Hänen mielestään pitäisi osoittaa paikkoja, joissa saa ilmaista itseään – kieltäminen synnyttää enemmän halua tehdä päinvastaisesti.
Toisaalta pienen lapsen vanhemmat kiinnittävät usein seinään paperia, kun lapsella alkaa "taidevaihe", jotta kynien kokeilu ei pilaa olohuoneen ilmiötä ja jotta lapsen kehitys ei kärsi. Unohdammeko me sen vaiheen liian aikaisin?
Eri kulttuureissa kautta aikojen ihmiset ovat jättäneet jälkiään aina varhaishistorian kalliomaalauksista nykypäivän seinämaalauksiin. Tämän päivän iskulauseet, tagit, throw-upit, sapluunat ja tarrat ovat luonnollinen osa kaupunkikulttuuria, jolla elävöitetään mutta myös vahingoitetaan kaupunkikuvaa.
Kaupunkikuvaa elävöitetään silloin, kun siltojen alla olevia betoniseiniä koristetaan maalauksilla, kun nokkelilla ajatuslauseilla kyseenalaistetaan virallista kulttuuria, kun julisteilla informoidaan alakulttuurien tapahtumista ja kun tarroilla ja sapluunoilla piristetään harmaita pinta-aloja.
Kaupunkikuvaa vahingoitetaan silloin, kun puita ja kasvillisuutta töhritään, kotitaloja ja taideteoksia sotketaan ja kansalaisten käyttöön tarkoitettuja julkisia tiloja tuhotaan ja liataan.
Kyse on kuitenkin laajemmasta asiasta, kuin vain yleisesti taiteesta tai töhrimisestä. Julkisiin pintoihin tehdyt maalaukset henkivät laajemmin myös karnevaalihengestä, jossa virallinen kulttuuri ja karnevalisoitu kulttuuri asettuvat vastakkain. Karnevalisoituun kulttuuriin kuuluvat olennaisesti nauraminen sekä vallitsevien käsityksien kyseenalaistaminen – yhteisön normaaleja rajoja rikotaan.
Helsingin kaupungin rakennusviraston Stop töhryille -projektin nollatoleranssi ottaa huomioon vain vahingoittavan näkökulman. Siinä mielessä se yksipuolistaa kulttuuritarjontaa ja alistaa kaupunkilaiset vain virallisen, yleensä maksullisen kulttuurin alaisuuteen. Siksi Stop töhryille -projektiin olisi aikoinaan voinut ottaa mukaan myös avarammin katutaiteeseen suhtautuvia tekijöitä.
On ehkä ollut hyvä, että Helsingillä on ollut tiukka kampanja, jolla on pyritty ehkäisemään sotkemista. Laiton paikkojen sotkeminen pitää vastakin kieltää, mutta täytyy myös hyväksyä se, että on erilaisia ilmaisumuotoja, graffitit niistä yksi.
Järkevää olisi järjestää "laillinen" paikka, jossa graffiteja sallitaan ja katukulttuuria arvostetaan. Kyllä hyvä graffiti aina kivemman näköinen on kuin harmaa betoni.
Nollatoleranssi ei ole oikea tapa. Yhteiskunnan ja viranomaisten on pysyttävä hienojakoisempaan erotteluun sen suhteen, mikä on kulttuurisesti ja esteettisesti perusteltua graffititaidetta, mikä arvotonta roskaa. Myöskään luvallisuuden ja luvattomuuden eroa ei pidä tulkita ahtaasti, vaan kulttuuris-taiteelliset näkökohdat huomioon ottaen.
Luvattomasti tehty taide voi olla seurauksiltaan arvokasta kaupunkikuvan rikastamista yhtä usein kuin silkkaa ilkivaltaa. Siis: taidekriitikot mukaan töhryraatiin!
Nollatoleranssikampanjassa ovat menneet puurot ja vellit sekaisin, eli taidetta ja töyryjä ei pystytä erottamaan toisistaan.
On typerää, että kaupunkitilaa annetaan visuaalisesti surkeille mainoksille, mutta grafiittitaiteelle ei anneta mahdollisuutta tulla näkyväksi.
En missään nimessä kannata töhrimistä, mutta rajanveto sen ja katutaiteen välillä ei liene vaikeaa.
"Alakulttuurit" ovat yhteiskunnan voimavara ja graffitit tärkeä osa sitä. Graffitit ovat yleensä jopa edellä aikaansa ja antavat osviittaa siitä mitä "yläkulttuurissa" seuraavaksi tapahtuu.
Graffitien kuvakieli ja koodimaailma on kiehtova. Koko nollatoleranssitouhu kuvaa hyvin sitä, miksi virkamiehet ovat yleensäkään valinneet ammattinsa.
Helsingin kaupungin Stop töhryille -kampanjan nollatoleranssi ja tapa toteuttaa sitä ei tietenkään ole oikea tapa.
Kampanjahan on kuin keskinkertaisesta rikossarjasta: nimettömät virkamiehet toimivat osin kaupunginhallinnoltakin salassa ja käyttävät veroeuroja oman kaupunkinsa nuorisoa vastaan palkkaamalla yksityisiä vartijoita heitä jahtaamaan ja rankaisemalla kohtuuttomilla sakoilla.
Stop töhryille -kähmäilijät eivät muutu demokraattisiksi toimijoiksi sillä, että kampanja ei erottele eri graffitilajeja tai ota kantaa niiden taiteellisiin ansioihin. Kaikessa yksisilmäisyydessään kampanja nimenomaan ottaa kantaa: graffiteja ei saa olla; ne eivät missään tilanteessa, paikassa tai kenenkään tekeminä ole ainakaan taidetta.
Julkiset tilat eivät minustakaan ole jokaisen henkilökohtaisen taiteellisen näkemyksen tai pahan olon ilmaisun näyttämöitä ja niiden ilmiasusta pitää päättää yhteisesti ja päätöstä valvoa. Graffiteille voisi aivan hyvin olla tiettyjä paikkoja, jossa niitä saisi tehdä – aivan kuten muullekin toiminnalle on omat tilansa.
En ymmärrä, miten on kyetty vetämään johtopäätös, että luvallisen graffitiseinän olemassaolo kaupungissa X on lisännyt luvattomia graffiteja kaupungeissa Y ja K.
On varmaankin vaativaa edellyttää, että rakennusvirastossa eroteltaisiin graffiteja niiden sijainnin ja toteutustavan mukaan, mutta se voisi olla (työllistävä) ideaaliratkaisu. Työpaikka muutamallekin kaupunkiestetiikan tuntijalle?
Graffitien maailma on monimutkainen visuaalisen kulttuurin alue. Siinä törmäävät ja risteävät muun muassa erilaiset maut, luokka- ja ikäerot ja käsitykset siitä mikä on taidetta. Graffiti voi olla yhtä lailla vaikuttavaa ilmipoliittista katutaidetta kuin kohteensa ahdistavalla tavalla pilaava turhautumisen rykäisy.
Itse huomaan, että harvoin nautin graffitista kauniina pitämäni rakennuksen seinässä, ja olen siis silloin myös huonosti vastaanottavainen sen sanomalle. Ärsyynnyn esimerkiksi siitä, että graffitin tekijä ei arvosta työtä, jota kyseessä oleva rakennuksen aikaansaaminen tai korjaaminen on vaatinut, mutta saatan arvostaa graffitia suuresti, kun se puhuttelee minua ankeaksi kokemani ympäristön keskellä.
Kekseliäs tarra teksteineen pistää miettimään ja poliittiseen mielenilmaisuun on otettava kantaa. Sähkökaapit voivat mainiosti palvella myös kaupunkikulttuurin ilmoitustauluina.
Idealistina toivoisin, että graffitistit myös arvostaisivat (kaupunki)tilan estetiikkaa ja suuntaisivat tarmonsa kohteisiin, joissa heidän eleensä jälki on puhutteleva lisä tilassa, ei ajattelematon visuaalinen möläys.
Helsinkiläisessä seinässä luki jo viisitoista vuotta sitten: "Suomes saa raiskaa muttei maalaa". Yks Niämine kysy miksei eduskuntatalon seinään sais maalaa mulkkuu kerta niit 200 siäl sisällä.
Jokusen alikulkutunnelin aikoinaan värittäneenä sanoisin, että yhteiskunnan olisi ehdottomasti kannattanut suosia sitä harrastusta. Pitkään suunnitellulla, luonnostellulla, vaaroista huolimatta toteutetulla itseilmaisulla ei ole mitään tekemistä ilkivallan tai kaupunkiturvallisuuden kanssa. Siellä sitä maataan maalireput selässä rottien kanssa piilossa kunnes yhtään ihmistä tahi teollisuusvartijaa ei näy.
Silti sitä pidetään pahempana rötöksenä kuin teinijuopottelua, todellista ilkivaltaa, automurtoja, nakkikioskitappeluita, näpistyksiä, varkauksia, rotuväkivaltaa.
Yhteiskunnan mielestä on terveellisempää tuhota ihmisiä, itseään ja muita, kuin sotata/kaunistaa julkisia tiloja.
Totta vitussa alikulkutunnelin märkä betoni on maailman kaunein pinta.
Kieltoja, käskyjä ja rangaistuksia ajavat ja vastustavat ihmiset, jotka eivät julkisia tiloja käytä. Kulkevat yksityisautoilla ja takseilla, kengissä, joilla ei alikulkutunnelissa kävellä.
Pelosta on kyse. Pelko syntyy tietämättömyydestä. Vierasta pelätään aina.
Ihminen haluaa tulla huomatuksi, olla merkityksellinen. Graffitin tekijälle graffiti voi olla ainoa ilmaisutapa. Kun se kielletään, kielletään graffitin tekijä. Kumpi synnyttää rikollisuutta ja häiriökäyttäytymistä: kuvat vai se että niiden tekeminen on laitonta?
Graffitien tekeminen ei ole sellainen yhteiskunnallinen rikos, joka edellyttäisi pohjoiskorealaista politiikkaa. Stop töhryille -kampanjan kymmenvuotisjuhla oli absurdi spektaakkeli: kutsuvieraat kokoontuvat Finlandia-talon suljettuihin tiloihin pönöttämään keskenään.
Kunnioitukseni graffitimaalareita kohtaan nousi entisestään, kun huomasin, että he EIVÄT tässä tilanteessa hyökänneet maalaamaan Finlandia-talon seiniä.
Töhry ja taidokas graffiti ovat kaukana toisistaan. Hyvin tehdyt graffitit sopivat kaupunkikuvaan paremmin kuin monet mauttomat mainokset. Helsingissä on paljon paikkoja, jonne olisi syytä tilata graffiteja tai sallia vapaasti niiden tekeminen.
On helppo päätellä, mikä on töhry ja mikä taidokas graffiti. Hyvän taiteilijan ja kunnianhimottoman amatöörin erottaminen toisistaan ei koskaan ole tuottanut ihmisille vaikeuksia.
Minusta graffitintekijöille pitäisi osoittaa tietyt tilat, joihin voisi luvallisesti spreijata. Graffitithan ovat parhaimmillaan tilataidetta, eivät töhryjä.
Tageilla tuhritut ikkunat ja seinät ja sähkökaapit kyllä saa puhdistaa, ne eivät silmää ilahduta. Mutta muistelen kyllä joka kerta ajaessani metrolla Kulosaaren ohi, niitä meluaidan upeita graffiteja, jotka ilmeisesti kymmenen vuotta sitten putsattiin tipotiehensä!
Nollatoleranssista on varmasti ollut oma hyötynsä, sillä en todellakaan kaipaa graffiteja arkkitehtonisesti ja historiallisesti merkittäviin rakennuksiin. Niiden taiteellinen arvo on suurempi kuin graffitien. Kävin kesällä Bruggessa, jossa vanha kaupunki näytti suurelta osin säästyneen töhryiltä ja muilta enemmän tai vähemmän taiteellisilta interventioilta. Kaupungin laidoilla en kierrellyt, joten graffitien levinneisyydestä en saanut kuvaa. Nollatoleranssin sijaan uskon menettelyyn, jossa graffitin tekijöille osoitetaan luvallisia kohteita. Se ehkä poistaisi hommasta illegaalin jännityksen, mutta antaisi tekijöille työskentelyrauhan ja kohottaisi graffitien taiteellista tasoa.
Ei ole, eikä mikään mukaan kieltojen, kontrollin ja rajoitusten järjestelmä.
Nollatoleranssi ei Helsingin kokoisessa kirkonkylässä toimi: ei ole riittävästi vahtikoiria sitä valvomaan.
Tässä(-kin) asiassa yläviritteistä ehdottomuutta ajava virkamieskunta ei ole tilanteiden tasalla. Laiha kompromissi, joka sallii tietyt graffitipaikat ja hyväksyy graffitit tämän ajankaupunkielämään kuuluvana katutaiteena, on parempi ratkaisu kuin ehdoton "ei". Se panee kaksinaismoralismin rehottamaan..
Stop töhryille -kampanja ei ole vaikuttanut siihen, että kaupungin muu julkinen yleisilme on suttuinen, tuhruinen ja roskaisa. Kunnon roskakorit puuttuvat edelleen – olisi pikemmin aika "Stop roskille" -kampanjaan.
Koko kampanjassa tuntuu, että suhteellisuudentaju on hävinnyt. Ollaan täysin sokeuduttu sille, että graffitia ja töhryjä on erilaisia. Stop töhryille -kampanja on saanut jotenkin ihan hysteeriset mittasuhteet.
Miksei nollatoleranssia ole vaikka seksuaalisessa häirinnässä tai työpaikkakiusaamisessa tai siinä, että baarit myyvät viina alaikäisille? Eikö se nyt ole pahempaa, kuin että joku vähän piirtää seinään?
Jokainen ymmärtää, että ison, hienon piissin tekemiseen tarvitaan lahjakkuutta ja taitoa. Joku setä virastossa vaan on päättänyt, että se ei ole oikeanlaista lahjakkuutta ja taitoa. Jossakin sähkökaapeissa Punavuoressa on valokuvataidetta. Ilmeisesti se on sitten oikeanlaista taidetta. Joku Joka Tietää, on vissiin päättänyt niin.
Taiteen ja taiteellisten ansioiden jaotteleminen hyvään ja huonoon on tietysti äärettömän hasardia, mutta eiköhän nyt jokainen näe tägin ja graffititaideteoksen eroa.
On totta, että tägit ja töhryt eivät sovi kaupunkikuvaan, ne vähentävät viihtyvyyttä ja siisteyttä. On kuitenkin olemassa monta paikkaa, johon mun puolesta erittäin mielellään saisi tehdä hienoja graffiteja. Muualle, "ei luvallisille" paikoille tulleet graffitit voitaisiin poistaa välittömästi.
Luvallisiin paikkoihin pitäisi kuulua Vuosaaren melumuuri, mutta myös monia muita aitoja ja valleja, vaikka itäväylän tai Lahdenväylän varrella. Eivätkä luvalliset graffitipaikat ilahduttaisi ainoastaan graffititaiteilijoita, vaan ne kaunistaisivat omalta osaltaan katukuvaa ja kaupunkikulttuuria
Taide kuuluu kaikille.
Koko kampanjan ympärillä käytävä keskustelu kuulostaa siltä kuin graffitien tekeminen olisi suunnilleen väkivaltaan verrattavaa rikollisuutta.
Kampanjassa ammutaan kärpästä rypälepommilla, eivätkä sen "hyvät" seuraukset ole missään suhteessa koko graffitikulttuuriin kohdistuvaan vainoon ja marginalisointiin.
Vapaa kaupunkitila vallankäytön ja kamppailun areenana
Töhryfest, Stop töhryille -kampanjan vastajuhla ja satoja ihmisiä kerännyt mielenosoitus toi taas kerran näkyväksi vapaassa kaupunkitilassa tapahtuvaa kamppailua ja vallankäytön muotoja.
Rauhallinen, nuorten omaehtoinen taidefestivaali Kiasman pihalla päättyi mellakkapoliisien ja -aitojen ympäröimänä kadulle, jolta noin kolmekymmentä mielenosoittajaa otettiin poliisin säilöön.
Suomalaisen yhteiskunnan keskeisenä piirteenä on pidetty ilmaisun- ja sananvapautta, mutta kamppailut kaupunkitilan vapaasta käytöstä osoittavat, kuinka helposti periaatteet ja demokratian keskeisetkin peruspiirteet voidaan ohittaa.
Uudenlainen yhteisöllisyys voi alkaa kunnioituksesta kaupungin monimuotoisuutta kohtaan: ala- ja vastakulttuureita syntyy, siedetään keskeneräisyyttä ja neuvotellaan konfliktien syistä. Erilaiset keskustelut kaupunkitilassa synnyttävät julkisen kaupunkitilan, joka kokoaa yhteisön ja avaa tilan vuoropuhelulle. Kaupunkitaide on yksi tällaisen vuoropuhelun alue. Se ei aina vahvista jo vahvistettua vaan etsii uusia vaihtoehtoja ja ympäristöjä, konteksteja ja yleisöä.
Kaupunkitaide ja sen eri muodot tarvitsevat toteutuakseen vapaata kaupunkitilaa. Nykytaiteen museo Kiasma on koko kymmenvuotisen historiansa aikana ollut vahvasti tukemassa kaupunkitaidetta. Tärkeintä on ymmärtää maailmaa tilana ja tilanteena, jonka luonteeseen ja tapahtumiin me yhdessä vaikutamme. Museon tehtävänä on lisätä ymmärrystä maailmasta, jossa kaikki on liikkeessä ja muutoksen tilassa.
Historiallisten rakennusten ja kaupunkiympäristöjen sotkeminen graffiteilla ja tageilla on käsittämättömän typerää ja lapsellista itsekkyyttä. Olen tyytyväinen siitä, että esimerkiksi Kruununhaan huolella restauroituja rakennuksia ei enää sotketa yhtä paljoa kuin ennen. Kun itse olin mukana maalaamassa graffiteja 1980-luvun lopulla, valitsimme kohteiksi pelkästään ankeita ja kolkkoja paikkoja, joita maalauksemme piristivät.
Graffititaiteelle pitäisi osoittaa sopivia paikkoja, kuten rumia betonikuiluja ja alikulkutunneleita. Ajatus Vuosaaren melumuurista graffititaiteen luvallisena paikkana on erinomainen. Viranomaisten ehdottoman jyrkkä linja edustaa mennyttä, neukkuhenkistä aikaa.
Paperiset julisteet pitäisi saada takaisin kaupunkitilaan. Kaupungin pitäisi asentaa seinämiä ja lieriömäisiä kiinnityspylväitä kaupunkilaisten julisteille ja kannanotoille. Se kuuluu vanhaan, perinteiseen eurooppalaiseen, elävään kaupunkikulttuuriin.
Kysymykseen on upotettu monen vastauksen loputtomat mahdollisuudet, esimerkiksi nämä:
Nollatoleranssi ei ole ratkaisu mihinkään, mikä ilman muuta vaatii keskustelua, kuuntelemista, toistensa ymmärtämistä – edes yrittämistä.
Taiteelle tekee hetkittäin ja jopa historiallisestikin hyvää, että se kielletään. Niin löytyvät uudet muodot ja uudet tekijät.
Niille joilla on rahaa ilmainen vinkki: ottakaa kauhakuormaajanne ja siirtäkää graffiittiseinistä parhaat varastoon. Siellä ne kasvavat korkoa.
Töhrijät eivät ole kenenkään mieleen. Eivät minunkaan.
EN OTA KANTAA
Nollatoleranssi, marginalisointi, katutaide?
Muutama vuosi sitten siivooja siivosi Eyestorm Galleryssä sotkun, jota hän luuli sotkuksi, mutta se olikin Damien Hirstin edellisenä iltana tekemä installaatio. Kuka on oikeassa: siivooja, taiteilija vai taideyleisö?
Nollatoleranssi on oikea tapa suhtautua töhryilyyn, mutta graffiti voi olla citytaidetta.
Graffitit pitäisi hävittää niistä julkisista tiloista, joissa ne häiritsevät. Niille pitäisi kuitenkin olla erityiset tilansa.
Aina riittää mielivaltaista töhrimistä ja sille täytyy olla nollatoleranssi.
Mutta olisihan tietysti loistavaa, jos sekin kotitalooni tits-sanan sutinut uhmaikäinen katoaisi pysyvästi Vuosaareen, tai jonnekin kauemmas, harjoittamaan luvan kanssa itsetuntonsa kohentamista.
Ihmisen kyky ja tarve luoda visuaalisia merkkejä on perusvietti, jolla on muinaiset, kymmeniä tuhansia vuosia vanhat juuret. Vuosisatojen saatossa tämä vietti on saanut mitä moninaisimpia ilmentymiä – joskus osana vallitsevaa järjestelmää, joskus järjestelmän vastaisena mielenilmauksena tai vaihtoehtokulttuurin sanansaattajana.
En ota kantaa kysymykseen, sillä sen aihepiiri liittyy valtuustoaloitteeseen, josta Helsingin kaupungin taidemuseo antaa lähiviikkoina siltä pyydetyn lausunnon. Lausunto laaditaan taidemuseon julkisesta taiteesta vastaavien asiantuntijoiden yhteistyönä. Asiaa koskevassa taustakeskustelussa pohditaan mm. seuraavia seikkoja, jotka liittyvät myös viikon kysymykseen:
1) Onko virallistaminen sopiva, rakentava ja tarkoituksenmukainen tapa lähestyä ja tukea visuaalisen kulttuurin ilmiötä, jonka sosiaaliset, historialliset, esteettiset ja aatteelliset lähtökohdat ovat nimenomaan "anti-institutionaalisia"? Eli sotiiko institutionalisointi, edes osittainen virallistaminen ja "museollistaminen" sitä radikaalia ja rajoja kokeilevaa asennetta vastaan, josta graffititaide ammentaa elinvoimansa? Voiko anarkistisuus ja vaihtoehtoisuus, jota graffiti-, tagi- ja töhrykulttuurit osittain edustavat, kukoistaa osana vallitsevaa valtajärjestelmää, vai mitätöityisikö ilmiön anarkistisuus ja vaihtoehtoisuus järjestelmän kanssa solmittavan toiminnallisen ja taloudellisen avioliiton myötä?
2) Mitätöityykö tai heikkeneekö graffitikulttuurin taiteellinen ja sosiaalinen merkitys, sen vaihtoehtoisuus ja anarkistinen vetovoima, jos ilmiö virallistetaan ja alistetaan vallitsevan hallinto- ja oikeusjärjestelmän alaisuuteen? Kuluneilta vuosikymmeniltä löytyy useita esimerkkejä yhteiskunnallista vastarintaa ja erilaisuutta edustavista kulttuuri-ilmiöistä, jotka on virallistettu, institutionalisoitu ja loppujen lopuksi kaupallistettu osaksi vallitsevaa markkinatalouden koneistoa.
3) Millä tavoin, jos millään, graffiti-, tagi- ja töhrykulttuuri liittyy markkinatalouteen? Esimerkiksi spraymaaleihin ja niiden myyntiin ja toisaalta spraymaaleilla tehtyjen visuaalisten merkkien poistamiseen liittyy välillisesi myös huomattavia taloudellisia intressejä, joita ei ole tutkittu tarpeeksi ja joista yleensä ei puhuta, kun graffiteista keskustellaan. Onko spraymaalimarkkinoiden ja puhdistusbisneksen välillä suhde, ja jos niin millainen?
4) Voidaanko spraymaaleilla toteutettuihin visuaalisin kulttuurin ilmiöihin asennoitua jollakin muulla tavalla kuin nollatoleranssin tai institutionalisoinnin kautta? Mitkä tahot pitäisi kutsua mukaan asiaa koskevaan keskusteluun?
5) Mikä funktio on spraymaaleilla tai vastaavilla aineilla toteutettavilla julkista tilaa haltuun ottavilla visuaalisilla merkeillä? Haluavatko helsinkiläiset veronmaksajat, että kaupunki hallinnoi, mahdollistaa tai tukee tätä visuaalisen kulttuurin ilmiötä, joka lähtökohtaisesti on toiminut vallassa olevaa järjestelmää haastavana ja kyseenalaistavana esteettisenä, sosiaalisena ja rituaalisena ilmaisukielenä?
6) Voiko järjestelmä hyväksyä mahdollisuuden, että anarkistisuus, vaihtoehtoisuus, järjestelmänvastaisuus ja vallankumouksellisuus ovat tärkeä osa vapaata yhteiskuntajärjestelmää? Voiko vapaan yhteiskunnan toimintaan sisältyä rakenteellisia paradokseja, tässä tapauksessa esimerkiksi nollatoleranssi yhtä aikaa graffiti-, tagi- ja töhrykulttuurien kanssa?
Voivatko nämä rakenteelliset paradoksit itse asiassa olla vapauden tukipilareita ja ihmisessä asuvan luovuuden ja innovatiivisuuden moottoreita?
Lisää aiheesta:
Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi
- Uusi Risto Räppääjä kannustaa olemaan sellainen kuin on
- Väyrysen matkakuluista ilmiriita keskustassa
- Maailman parhaat lehtikuvat palkittiin – katso kuvakooste
- Espoon tietoliikenneyhteydet poikki
- Wahlströmille unkarilainen vastustaja EM-titteliotteluun
- Andorran suurpujottelu peruttiin, Poutiainenkaan ei päässyt rinteeseen
- Giggs jatkaa ManUssa – edessä jo 23. perättäinen kausi
- Pakkasvahti varoittaa pakkasesta
- Ryöstöjuttu käsiteltiin liian vähillä tuomareilla – edessä uusi käsittely
