HS-raadin vastaukset kysymykseen: Onko painetun sanomalehdistön ahdinko uhka demokratialle?

Tämän viikon perjantaina ja lauantaina Helsingissä järjestetään vuosittaiset Mediapäivät. Yksi mediaväkeä puhuttava asia on perinteisen sanomalehdistön tulevaisuus.

Sanomalehdet ovat vaikeuksissa eri puolilla maailmaa. Talouden taantuma on laskenut lehtien ilmoitustuloja ja lukijamääriä. Samaan aikaan painettujen lehtien lukija- ja ilmoittajapohjaa nakertaa rakenteellinen murros, jossa yhä suurempi osa lehtien sisältämästä informaatiosta on saatavissa joko lehtien omilta internet-sivuilta tai muualta verkosta, yleensä ilmaiseksi.

Vaikka monet sanomalehdet tavoittavat paperi- ja verkkolehden lukijat yhteen laskien enemmän ihmisiä kuin aiemmin, se ei ole tuonut lehtitaloille riittävästi rahaa. Verkkomainonnan kasvusta huolimatta ilmaisen sisällön jakaminen internetissä on useimmille lehdille yhä tappiollista. Taantuma vähentää ilmoittelua myös verkossa, ja toisaalta suuri osa ilmoituksista julkaistaan muilla kuin perinteisten sanomalehtien ylläpitämillä sivuilla.

Yhdysvalloissa monet suuret sanomalehdet ovat joko lopetusuhan alla tai muuttuneet paperilehdistä aineistoltaan selvästi suppeammiksi verkkolehdiksi. Vaakalaudalla on sellaistenkin vakiintuneiden lehtien kuin The Los Angeles Timesin, The San Francisco Chroniclen ja The Chicago Tribunen tulevaisuus.

Amerikkalaislehtien vaikeudet ovat herättäneet puheita demokratian kriisistä: päättäjien tekemisiä tai lainsäädännön valmistelua seuraavan journalismin pelätään kuihtuvan taloudellisesti kannattamattomana. Yhtenä tulevaisuuden mallina on puhuttu säätiöjournalismista, jossa tutkiva journalismi rahoitettaisiin yleishyödyllisten säätiöiden varoin.

Suomen tilanne ei ole suoraan verrannollinen Yhdysvaltoihin, mutta meilläkin sanomalehdistö on puolustuskannalla ilmoitustulojen vähentyessä ja levikkien laskiessa. Monet mediatalot vähentävät väkeä ja miettivät, mihin niillä on varaa. Samalla käydään rajaa median journalististen ja liiketoiminnallisten tavoitteiden välillä.

Suomessa keskustelua sanomalehdistöstä kansanvallan foorumina on herättänyt Espoon kaupungin päätös luopua sanomalehdistä virallisina ilmoituslehtinä. Sanomalehtien liiton hallituksen puheenjohtaja ja Sanoma Newsin toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen on arvostellut Espoon päätöstä kuntademokratiaa rapauttavaksi ratkaisuksi, jonka esimerkki voi saada seuraajia muista kunnista. Vaikka kuntien ilmoituksilla ei yleensä ole lehdille suurta taloudellista merkitystä, pienenkin pudotuksen pelätään heikentävän uutisointiin käytettäviä voimavaroja.

Viikon kysymys:

Onko painetun sanomalehdistön ahdinko uhka demokratialle?

KYLLÄ

Juha Seppälä:

Taksikuskien sijoitusneuvonnan intensiteetti ja sanomalehtimainonnan kehityshän kilpailevat markkinailmaston herkimmän mittarin statuksesta.

Sanomalehdistön ahdinko on uhka sekä demokratialle että vapaarahoitteisten, voittoa tavoittelevien mediakonsernien tulevaisuudelle.

Toisinaan oman lehmän ruokkiminen ylittää huolen siitä, etteikö uutisointi riittäisi demokratian turvaamiseksi.

Kun Yle jakaa uutisiaan ilmaiseksi tai tuotantokustannusten hinnalla, sanomalehdistöltä jää uutisointi huomaamatta sen huolestuessa sanomalehdistön eikä demokratian tilasta. Tässä asiassa toivoisin EU:n komissiolta päätöstä, joka turvaisi myös moniarvoisen ja uutisia taustoittavan sanomalehdistön tulevaisuuden.

Kersti Juva:

Lyhyellä tähtäimellä painetun lehdistön roolin heikkeneminen tiedon välittäjänä kaventaa kansalaisten tiedonsaantia. Toistaiseksi sanoma- ja aikakauslehdet ovat verrattomasti paras uutisten, kommenttien, arvioiden ja keskustelun foorumi.

Pidän kuitenkin mahdollisena, että sähköinen media kehittyy niin että se voi monin osin korvata paperille painetun sanan. Sitten kyselläänkin: kuinka käy Suomen metsäteollisuuden?

Timo Harakka:

Vaikka netti on uutisvälineenä nopein, vasta sanomalehdessä kyetään analysoimaan tapahtumien taustoja ja seurauksia – erityisesti silloin, kun on laajasti selvitettävä poninhännän (HS 1.4. sivu A5) suuri yhteiskunnallinen merkitys, vaikutukset tulevaisuuteen ja mahdolliset globaalit ulottuvuudet.

Pauli Aalto-Setälä:

Kyllä, mutta ei vielä. Punnittu sana viihtyy painetussa mediassa, koska siitä saa maksun. Demokratia vaatii elääkseen moniarvoista ja moniäänistä viestintää ja mikäli kaikki yrittävät toimia täsmälleen samalla tavalla, sisällöt samankaltaistuvat ja typeröityvät.

Laadukkaalla journalismilla on muitakin arvoja kuin nopeus ja ilmaisuus. Ilmestymisfrekvenssiltään hitaat aikakauslehdet ja erikoislehdet eivät siksi ole menettäneet lukijoitaan kuten sanomalehdet, mutta nekin romahduttavat kyllä taloutensa, jos aloittavat ilmaisjakelun.

Kuvaavaa tässä verkkolehtikisassa on se, että viime viikkojen uutiskeskustelua on ylivoimaisesti johtanut kerran viikossa ilmestyvä aikakauslehti Seiska, ei yksikään reaaliaikaisista verkkomedioistamme.

Kiba Lumberg:

Koska tiedon ja yhteiskunnallisten asioiden, kulttuurin ja tiedeartikkelien ja ulkomaanuutisten pitäisi olla kaikkien ulottuvilla erilaisina vaihtoehtoina. Sanomalehtien pitää olla myös niiden ulottuvilla, joilla ei ole tietokonetta, eikä osassa maailmasta ole sähköäkään.

Jos kaikki menee verkkolehtipalveluun tietokoneiden kautta, osa ihmisistä jää tiedon ulkopuolelle.

On totta, että kehityksen myötä tulee kirjoja sähköiseen muotoon ja myös sanomalehtiä ja niin edelleen, mutta demokratia kapenee, jos tieto valjastetaan kapea-alaiseksi.

On suuri urakka, että kaikilla maailman ihmisillä olisi luku- ja kirjoitustaito. Eli paperiin piirtyneet kirjaimet ovat tae tiedosta ylipäätään.

Jaakko Hämeen-Anttila:

Huolelliseen journalismiin perustuvalla lehdistöllä on ollut merkittävä asema yhteiskuntakriittisessä keskustelussa. Jos uutistarjonta pirstoutuu netin lyhytartikkeleihin, kansalaisten on yhä vaikeampaa saada kriittistä kokonaiskuvaa yhteiskunnan ja maailman tapahtumista. Lyhyt, taustoja tutkimaton uutisotsikoitten tarjoaminen muissa medioissa ei täytä tätä tarvetta.

Periaatteessa on yhdentekevää, onko mediana nettilehti vai painettu lehti, mutta ainakin toistaiseksi pitempi ja analyyttisempi kirjoittelu on keskittynyt paperilehtiin.

Markku Ruotsila:

Mitä useampi instanssi seuraa, analysoi ja valvoo julkisuuden tapahtumia ja tiedottaa niistä objektiivisesti, sitä paremmat edellytykset demokratialla on toimia.

Painetun sanomalehdistön ahdinko selvästi vaikuttaa demokratian toimintaedellytyksiä kaventavasti. Sama seuraus on tosin niin painetussa kuin sähköisessäkin lehdistössä aivan liian usein esiintyvällä objektiivisuuden puutteella.

Jukka Mallinen:

Demokratia, mitä se sitten onkaan, on pärjännyt ilman sanomalehdistöä – niin Magna Cartan ja parlamentin Englanti, antiikin kaupunkivaltioiden agorat ja forumit sekä Novgorodin kauppiastasavallan kansankokous "vetshe". Sanomalehdistö ei siis ole välttämätön osa demokratian metafysiikkaa – mutta (myös tiedollisesti) aktiivinen ja vaativainen kansalainen on.

Käytännössä demokratia nojaa syvään tietämykseen, merkittävän tiedon vapauteen ja saatavuuteen, syvällisiin keskusteluihin ja polemiikkeihin.

Siksi demokratiaa uhkaa pinnallinen tiedotusvälineiden seuraaminen, selaileminen ja vilkuileminen. Paitsi internet ja televisio myös lehdistö kärsii tabloidioitumisesta, kaupallistumisesta, vaikeampien ja vähemmän kaupallisten asioiden pimentämisestä.

Netissä ja tabloideissa surffataan hedonistisesti, unohdetaan paha maailma.

Printtimediassa, paitsi päivälehdissä myös aikakauslehdissä, pamfleteissa, kirjoissa navigoidaan syvälle tietoon. Lukemisen pinnallistuminen ja viihteellistyminen uhkaa demokratiaa.

Erik Söderblom:

Suomessakin on runsaasti ihmisiä, joille verkon käyttö ei eri syistä ole mahdollista.

Claes Andersson:

Kuvamedioiden kyky välittää nopeita uutisia ja kommentoida niitä on ylivoimainen. ja ne välittyvät miltei livenä kuvana. Sanomalehtien tehtävä ja suuri voima on tarjota taustatietoja, syventävää analyysia ja monia eri lähestymistapoja asioihin.

Sanomalehtien suurin uhka piilee niiden yrityksiin kilpailla kuvamedioitten kanssa lyhentämällä tekstejä ja pintapuolistaa artikkeleitaan. Tabloidikoko, yhä pintapuolisemmat ja sensaatiohakuisemmat jutut kaivavat itse asiassa sanomalehtien omaa hautaa.

Siinä on pahin uhka demokratialle – tyhmyys, henkilöityminen, sensaatioiden perässä juokseminen, yhteiskunnallisten ilmiöiden ja tapahtumien pätkittäminen.

Taru Mäkelä:

Sähköinen media rajaa monia käyttäjiä pois.

Juha Sihvola:

On suuri uhka demokratialle, jos argumentoivan poliittisen keskustelun ja vaihtoehtojen moninaisuuden edellytykset murenevat.

Tietysti myös uusi teknologia mahdollistaa uudenlaiset keskustelun lajit. Elämme jo blogien aikaa ja kohta voimme elää sitä vielä enemmän. Tietysti myös lamoja on tähän asti tullut ja mennyt, ja jos optimistisimmat skenaariot toteutuvat, ahdingot voivat olla kohta muisto vain.

Toisaalta yhtä hyvin nykyinen lama voi olla koko länsimaisen elämänmuodon suuren kriisin alkua. Ilman kriittistä kansalaismielipidettä ja sen forumeita demokratia ei ainakaan selviä.

Mutta toivottavasti motivaatio optimismiin säilyy, sillä luottamuksesta ja tulevaisuudenuskosta kaikki on viime kädessä riippuvaista.

Jyrki Kiiskinen:

Internet on lisännyt sananvapautta. Samalla tiedon laatu on heikentynyt.

Huhut liikkuvat vähän niin kuin entisessä Neuvostoliitossa ja ottavat tiedon paikan. Ja koska nettiyhteisöt ovat useasti omiin koloihinsa kätkeytyviä samanmielisten klaaneja, ei ristiriitaisille näkemyksille ole kaikenkattavaa julkista foorumia. Tällaiset foorumit ovat kuitenkin demokraattisten yhteisöjen perusta.

Kun tähän soppaan lisätään vielä ne rajut liiketaloudelliset paineet, jotka kohdistuvat taiteisiin, tieteentekijöihin että sanomalehdistöön, on kriittinen ajattelu vaarassa kadota täydellisesti marginaaliin. Tieto viihteellistyy tai muuttuu hataraksi tuotantoresurssien puutteessa, siitä tulee sitä paljon puhuttua informaatiota.

Eikä sellaisen varassa demokratia tietenkään lepää. Demokratia ei yksinkertaisesti kuulu pirstaleiseen informaatioyhteiskuntaan.

Kristiina Rikman:

Jos paperille painettu sanomalehti jää vain pienen vanhakantaisen elitistisen piirin luettavaksi ja nettilehdestä tulee "junttiversio", niin kolmannen luokan kansalaisia ovat sitten ne, jotka jäävät kokonaan päivälehtien ulkopuolelle.

Lehdistö on niin vanha instituutio että jos se katoaa kokonaan, se on aika iso shokki ja menetys.

Matti Kalliokoski:

Laatulehdistön aseman heikkenemisellä ja demokratian ohenemisella on sama taustamuuttuja: oman työn, kodin ja harrastuksen ulkopuoliseen maailmaan osallistuminen ei kiinnosta entisellä tavalla. Ilmiöt kulkevat siksi käsi kädessä.

Sanomalehdistön aseman rapautuminen voimistaa demokratian kriisiä. Sanomalehdistö on väline, joka parhaimmillaan kokoaa kaikki ikäluokat, kaikki yhteiskuntaryhmät, kaikkia koulutustasot ja kaikki aatesuunnat yhteiseen keskusteluun. Muut viestimet keskittyvät kytkemään samanlaisia ja samoin ajattelevia ihmisiä yhteen. Kaltaistensa parissa on helppo vahvistaa sekä valoisia että pimeitä piirteitään.

Ratkaisu ei ole muiden viestinten toiminnan vaikeuttaminen. Laadukas yleisradiotoiminta luo kiinnostusta omaan ympäristöön. Verkkomediat auttavat luomaan yhteyksiä myös kauas. Viihdyttämiseen pyrkivät viestimet vapauttavat holhouksesta.

Paperille painaminen ei ole kynnyskysymys. Nykyisen sanomalehden tehtävät voi tulevaisuudessa täyttää myös sähköisesti. Toistaiseksi siihen ei kuitenkaan ole pystytty ilman paperista olomuotoa.

Olennaista on ymmärtää, että viestimiltä saa ja pitää edellyttää laatua. Laatu maksaa, mutta se on kannattava investointi sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta.

Martti Koskenniemi:

Onhan se uhka. Mutta ei ainoa sellainen.

Lehtien viihteellistyminen – josta on jo aiemmin ollut puhetta – on sitä myös. Taloudellisen tilan korjaaminen ei siis yksin helpottaisi ongelmaa.

Timo Valjakka:

Kyllä, mutta niin että paino on sanalla sanomalehdistö. Luotettavan lehden ei tarvitse olla paperille painettu.

Minna Tawast:

Painetun sanomalehdistön ahdinko on uhka demokratialle, mikäli pahin skenaario sen tulevaisuudesta toteutuu eikä tilalle synny ammattitaitoisesti toimitettuja politiikkaa ja päätöksentekoa seuraavia nettijulkaisuja, joista lukijat ovat valmiita maksamaan. Mitä enemmän julkaisut joutuvat kilpailemaan mainostuloista sitä kevyemmäksi sisältö käy – oli se sitten paperilla tai netissä.

Paperi välineenä ei sinänsä ole tae millekään. Oleellista on, että mikäli netistä ryhdytään hakemaan vakavasti otettavaa, taustoitettua journalismia, se on sieltä myös helposti ja tunnistettavasti löydettävissä. Ilmaiseksi tällaista tietoa ei voi tietenkään pitemmän päälle tuottaa, mutta kustantajien nykyisiä liiketoiminnallisia tavoitteita olisi voitava tarkastella kriittisesti.

Eri asia on sitten, että paperijulkaisua on monen mielestä helpompi ja miellyttävämpi lukea ja kuljettaa mukanaan. Asiajournalismin rooli ja luonne arjessa saattaa muuttua, mikäli se löytyy vain läppäristä tai kännykästä. Läppäristä on vielä helppo lukea pitkääkin tekstiä, mutta ei sitä viitsi huvikseen kanniskella vaikkapa ruuhkajunassa. Kännykästä taas ei jaksa lukea kuin lyhyitä tekstinpätkiä.

Jaakko Heinimäki:

Eikä se koske ainoastan painettua eikä ainoastaan sanomalehdistöä. Uhka liittyy rajankäyntiin median journalististen, viihteellisten ja liiketoiminnallisten tavoitteiden välillä. Näyttää siltä, että journalistiset tavoitteet ovat usein tinkimislistalla ensimmäisinä.

Toisaalta puhe sanomalehdistöstä "kansanvallan foorumina" on korskeaa pröystäilyä – kansanvallan foorumi muodostuu pikemminkin erilaisista pienlehdistä ja marginaalijulkaisuista – sekä entistä enemmän blogeista ja verkkokeskusteluista. Niiden tuottamiseen ei kummoisiakaan ilmoitustuloja tarvita.

Elina Brotherus:

Pelkään, että on. Itse olen painettujen sanomalehtien vankka kannattaja ja luen netti-Hesaria ainoastaan pitkillä ulkomaanmatkoilla kun kaipaan jotain tuttua.

Voiko Suomessa edes puhua sanomalehdistöstä kun meillä on vain yksi laajalevikkinen sanomalehti, eikö siinä ole jo ahdingon alku?

Lisäksi lehden sisältö muuttuu kaiken aikaa kevyemmäksi, viihteellisemmäksi, anekdootteihin nojaavaksi, sensaatiouutisia paisuttelevaksi. Ns. uutisjutuistakin puuttuu analyyttisyys ja kehittely, ja kuvat vievät suurimman osan tilasta (puhumattakaan loputtomista sohva- ja ruokamainoksista). Ihmiset muuttuvat debiileiksi, kun lehtikään ei tarjoa haastetta ajattelulle.

Siinä on uhka demokratialle: tason madaltuminen lehtiartikkeleissa, josta seuraa aikaa myöten tason madaltuminen yhteiskunnallisessa keskustelussa, eikä tämä johdu mainosrahojen vähenemisestä.

Voisiko toivoa että sanomalehdessä otettaisiin uudestaan johtoajatukseksi lukijain sivistäminen heidän viihdyttämisensä tai shokeeraamisensa sijaan, mieluummin yliarvioitaisiin kuin aliarvioitaisiin heidän älyllistä kapasiteettiaan ja kiinnostustaan asioihin. Jospa tämä johtaisi positiiviseen takaisinkytkentään.

Juha Kuisma:

Lehti (kuten kirjakin) on edelleen kätevin ja tasa-arvoisin käyttöliittymä julkiselle keskustelulle, s.o. julkisuudelle. Internet ei sitä korvaa, koska internet on yhteiskunta ilman lakeja. Siellä julkisuus hajoaa pieniksi krokotiilialtaiksi, joissa voi huijata, levittää väärää tietoa, väärentää henkilöllisyytensä ja käyttäytyä kaikella tavoin huonosti. Katsokaa, miten köykäistä jopa Wikipedia on.

On outo inflaation muoto, että ilman moderaattoria keskusteluareenat myrkyttävät itsensä.

Sanomalehti edustaa parhaimmillaan harkintaa, avoimuutta, tarkistettavissa olevaa tietoa, esiintymistä omalla nimellä. Politiikan tutkijat tietävät, miten demokratia ja vapaa, moninapainen lehdistö kuuluvat yhteen.

Televisio on yksipuoluemaan media.

Sähköinenkään media ei ole ilmaista ja osittain siitä on kysymys. Lehdet pumppaavat rahaa toimintaan, joka tuottaa tappiota, koska ulkopuolella ei uskalleta olla. Kuka voi tosissaan kuvitella jättäytyvänsä nettilehtien varaan.

Helsingin Sanomat tekee outoja liikkeitä: poistaa aluetoimitukset muualta Suomesta, hyökkää Ylen kimppuun, mistä kysymys? Oma vastaukseni: luen Hesaria , Aamulehteä, Höblää, MaasTullia ja jopa vilkaisen Smaata

Atso Almila:

Unelma koko väestön sujuvasti käyttämästä netistä on harhaa. Vastahankaisuus tai taidottomuus (usein yhdessä) alkavat omassa tuttavapiirissäni jo neljänkymmenen vuoden iästä, kuusikymppisten ja vanhempien kohdalla on monia kokonaan netin ulkopuolella eläviä.

Netin palvelut ovat kaikesta rummutuksesta ja mokkuloinnista huolimatta maaseudulla äärimmäisen kankeasti saatavilla (mitä ihmettelen, kun sikariporraskin maalla lomailee).

Sanomalehti on edelleen painetussa muodossaan ainoa demokraattisesti toimiva käyttöliittymä. Sisältö on tosin asia erikseen...

Jarmo Papinniemi:

Vaikuttaa siltä, että mitä nuorempi tiedotusväline, sitä tyhmempi tiedotusväline. Televisio on tyhmempi kuin sanomalehti, ja netistä haetaan yleisesti ottaen vielä turhanaikaisempaa sisältöä kuin tv:stä.

Lehdistön kuihtuessa sähköisesti välitetty julkkisjuoruilu täyttää ihmisten tajunnan entistä tehokkaammin, ja se, mitä maailmassa todella tapahtuu, jää yhä hämärämmäksi ja kaukaisemmaksi asiaksi.

Matti Wiberg:

Kerrankin aiheellinen ja asiallinen kysymys!

Olen tullut pohtineeksi, mitataanko raatilaisilla oikeasti sitä, miten tyhjänpäiväisiä voidaan kysyä, ja vielä saada vastauksia. Mukava huomata, että välillä kysytään oleellisia.

Elävä kansanvalta tarvitsee vireää keskustelua – ja sanomalehdet voivat olla mainioita keskusteluareenoita.

Painetun sanomalehdistön ahdinko ilmenee paitsi taloudellisena niin myös ennen kaikkea kulttuurisena ja intellektuaalisena näivettymisenä: lehdet julkaisevat enenevästi joutavuuksia, juoruja, ihmiskohdesotkuja, hömppää – ja vähenevästi asiallisia, syvälleluotaavia, oleellisia juttuja, jotka olisivat lukijoille välttämättömyyksiä.

Ulkoisten seikkojen, kuten taitollisten pakkopaitojen paineissa journalistinen sisältö surkastuu: kriittinen analyysi ja yhteiskunnallisten muutosten havaitseminen ja kuvaaminen ovat esimerkiksi kulttuurisivuilla joutuneet väistymään pinnallisen kuluttajavalistuksen ja valikoimaesittelyn tieltä. Lopputulos ei ole edes viihdyttävä. Se on yhdentekevä.

Sanomalehdet menettävät tilaajia, koska asiakkaat eivät koe saavansa vastinetta rahoilleen. Niin toimii markkinatalous. Lehtien pitäisi pärjätäkseen tarjota parempaa tuotetta eli sisältöä, näkemystä, syvällisyyttä, perspektiiviä, taustaa, asiayhteyttä, maailman ymmärtämisen rakennuspuita. Muuta reseptiä menestykseen ei ole.

Paljon on parannettavaa. Edes nykyisiä voimavaroja ei kohdenneta järkevästi, vaan moni oleellisuus jää lehdissä huomiotta. En saa millään uskottua, että nykyjournalismin surkeus johtuisi ensisijaisesti taloudesta.

Annanpa esimerkin: viitisen kuukautta sitten vinkkasin usealle tämän lehden toimittajalle, että opetusministeriö valmistelee tekijänoikeuksiin tekijöiden kannalta oleellisia huononnuksia. Miten lehti reagoi? Ei mitenkään, kunhan toimittajat pallottelivat ideaa toisilleen. Kesti yli neljä kuukautta ennen kuin asiasta oli tässä lehdessä ensimmäinen juttu. (Journalistin kantasana viittaa päivään!) Mm. oleellisesti pienemmillä voimavaroilla toimiva, mutta silti aina valpas Hufvudstadsbladet oli silloin jo ehtinyt julkaista lukuisia eteviä juttuja aihepiiristä, ärhäkkää pääkirjoitusta myöten.

Ottaen huomioon, miten mahtavat voimavarat HS:lla taloudellisesti, teknisesti, toimituksellisesti ja hegemonisesti on, sen tuotos on surkea. Paljon huonompi kuin voisi nykyvoimin olla.

HS:n toimittajien valtaenemmistö on omaksunut ylimielisen, omahyväisen ja itseriittoisen asenteen. Liian harva on osannut ottaa ammatillista etäisyyttä asemansa takia kokemaansa imarteluun. Liian moni on vetänyt sitä henkeen. Moni on turmeltunut. En tiedä, mikä monien toimittajien päähän oikein on noussut, mutta arvostelukyky ja omasta asemasta seuraavan vastuun oivaltaminen sieltä näkyy poistuneen. (Toimitan kohtuullista maksua vastaan luettelon erisnimistä.)

Samalla HS:n toimituksissa kritiikin sietokyky ja edes sen vastaanottokyky on huonontunut. Harhakuvitelma omasta ylivoimaisesta etevyydestä on mädättänyt liian monen aivan kehityskelpoisenkin toimittajan sielun: menetys on, pahaa pelkään, lopullinen.

Vanhana avustajana on ollut tuskallista seurata lehden sisällöllistä rappiota, tyhjänpäiväisyyden vallatessa kaikki sivut. Valistuksen projekti ei tässä lehdessä enää juhli, edes kulttuurisivuilla. Ihmettelen, etteivät omistajat vaadi parempaa sisältöä. Heillä luulisi olevan keinot asioiden saattamiseksi tolkulliselle tolalle.

Kulttuuriosaston pitäisi olla uusien avausten ja perusteellisten taustoitusten viljelyä. Nyt se ei ole kumpaakaan. Kulttuurisivujen pitää haastaa avantgarden hengessä lehden muut osastot. Lehden unelias kulttuuritoimitus ei nysväilyltään tätä tee. Analyysin sijaan palstat täytetään joutavalla silpulla.

Laatuongelma ei ole vain kulttuuriosaston. Lehden muutkaan osastot eivät järjestelmällisesti raportoi omaehtoisesti perusteellisen journalistisen harkinnan pohjalta esimerkiksi julkisen ja yksityisen sektorin keskeisten toimijoiden valmistelukoneistojen toimia. Mitä eri virastoissa ja yrityksissä sekä eri organisaatioissa on vireillä? Millaista asiantuntemusta niissä käytetään uusiin haasteisiin vastaamisessa? Millaisten arvojen vallitessa ratkaisuja tehdään? Miten laadukasta tietoa valmistelijoilla on käytössään? Keillä on valtaa uusia ehdotuksia tehtäessä? Mitä intressejä edistetään? Mitä asioita tukahdutetaan?

Aivan liikaa käytetään palstatilaa politiikan henkilökysymysten ruodintaan politiikan päiväjärjestyksen muokkaamisen valvonnan jäädessä käytännöllisesti katsoen hoitamatta. Tätä lehteä lukemalla ei pääse käsitykseen siitä, mikä suomalaisessa politiikassa tai taloudessa on oleellista. Henkilöt syrjäyttävät asiat nykyisessä politiikkaa ja taloutta koskevassa journalismissa, tässäkin aviisissa. Tilasta voi syyttää niin ylintä toimituksellista johtoa, keskijohtoa kuin yksittäisiä toimittajiakin.

Uutisia ovat asiat, joita joku haluaa salata. Muu on suhdetoimintaa. Esimerkiksi tällä lehdellä on muutama asiallinen ja omia skuuppeja tuottava toimittaja, mutta kuinka monta näitä on lehden n. 300 toimittajasta? Laskin mielessäni havaitsemani ja päädyin lukuun 16. Näistäkin moni on sellainen, että olen havainnut hänen kirjoittavan sinänsä mielenkiintoisista aiheista, mutta jättäneen työt kesken. Kyä o surkiaa!

Tilaan Financial Timesia ja International Herald Tribunea ja saan niistä jatkuvasti sellaisia juttuja, joita kaipaisin Helsingin Sanomista, mutta en saa. En ole koskaan yli 30 vuoteen käyttänyt päivittäin niin vähän aikaa HS:n lukemiseen kuin viimeisen vuoden aikana: en koe saavani lehdeltä oikein mitään tuoretta ja omaa.

HS:n pitäisi tarjota kansakunnalle pohdittujen vaihtoehtojen areena. Nyt se ei sitä ole, vaan pönöttää pönöttämistään. Turha ruikuttaa lisää rahaa. Uskon terästäytymisen olevan mahdollista nykyisilläkin budjeteilla, kunhan toimitusten työt kohdennetaan mielekkäämmin.

Paavo Lipponen on ilmaisuvoimaisessa mediakritiikissään harvinaisen oikeassa. Ihme on, että muut poliitikot eivät hänen tavoin esitä arvostelua, vaikka aihetta olisi. Asiat ovat pahasti pielessä, kun suvereenia valtiovaltaa käyttävät kansanedustajat pelkäävät mediaa, vaikka se ei haasta heitä oikeista asioista.

Painettujen sanomalehtien ahdinko ei kuitenkaan ole demokratian suurin uhka.

Antti Arjava:

Uhka demokratialle siinä mielessä, että jos nykyinen trendi "kaiken henkisen työn tuloksen täytyy olla yleisölle ilmaista" voittaa, se vaikuttaa radikaalisti siihen, kenellä on enää varaa saada äänensä kuuluviin. Mieliä kuohuttava ponnarikeskustelu on osoittanut, että tällä hetkellä 20 000 euroa riittää.

Kaikkia seurauksia on vaikea ennustaa. Verkkoyhteisöissä voi levittää ilmaiseksi tärkeitä ja turhia viestejä, mutta valikoituminen on aika sattumanvaraista.

Sanomalehtien vaikeuksiin on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin meillä on noin sadan vuoden ajan yhdistynyt kaksi intressiä: saada kuluttajille tietoja myytävistä tuotteista (mainonta) ja tietoa yhteiskunnallisista asioista (tiedonvälitys). Kun ne on paketoitu samaan kanavaan, on saatu merkittävää kustannusetua. Jos nyt joidenkin tuotteiden (asuntojen, työpaikkojen, autojen) mainonta on järkevämpää hoitaa verkossa, paketti murtuu.

Toiseksi maailman sanomalehdistö on monen vuoden ajan tarjonnut verkossa ilmaiseksi tuotetta jota se samaan aikaan haluaa myydä tilaajille. Se on ainutlaatuinen esimerkki kokonaisen elinkeinoalan suunnitelmallisesta kollektiivisesta itsemurhasta, jonka logiikkaa on ollut ulkopuolelta mahdoton ymmärtää.

Itse asiassa nopeammin markkinoilta voivat kuolla ne sanomalehdet, jotka ovat käyttäneet enemmän rahaa verkkoon, koska tulot joka tapauksessa tulevat vain painetusta lehdestä. Ovatko verkkosivut todellisuudessa merkittävämpi kilpailija kuin radio ja televisio ovat olleet kymmeniä vuosia? Kuka ylläpitäisi ilmaisia korkeatasoisia verkkouutisia, jos sanomalehdistö ryhdistäytyisi ja palaisi normaaliin ansaintalogiikkaan?

Soila Lehtonen:

Sananvapaus ja vapaa tiedonvälitys ovat demokratiaa; pörssitalouden kriisien yhä enemmän määräilemässä, kutistuvassa sanomalehdistössä sananvapaus kapenee. Kun toimitustyötä alkaa säädellä osakkeenomistajien edunvalvonta – joka ulottuu, esimerkiksi, kulttuuriosastojen kutistumiseen, taidekritiikin väheksymiseen ja

populistiseen ns. suuren yleisön mieltymysten huomioimiseen –, sanomalehdistön vastuulla ollut tiedonvälitys tietysti menettää vapautensa, merkityksensä ja tärkeytensä.

Virpi Suutari:

Ilmiö on laajempikin. Samaan tapaan kuin aikaavievän ja "kalliin" tutkivan journalismin tila sanomalehdistössä kaventuu, ollaan visuaalisella puolella ajamassa yhä ahtaammalle esimerkiksi luovaa dokumentarismia, jolla on myös merkittävä rooli todellisuuden tutkimisessa ja näkymättömän tekemisessä näkyväksi.

Esitysfoorumi ei sinänsä ole oleellinen, sisältö on. On oltava poliittista tahtoa tukea tällaista totuuden etsintää demokratian turvaamiseksi.

Minna Lindgren:

Tietenkin, jos tarjonta merkittävästi kaventuu.

Toisaalta tässä voisi myös olla median pelastus. Teemalla "Lama, mikä ihana tekosyy" harvennetaan tarjontaa niin, että jäljelle jää laatujournalismi. Onnellisessa taantumassa ihmisiä ei enää kiusata kohuilla pömppömahoista ja tekstiviesteistä. Samassa seulassa pakotetaan toimittajat luopumaan sopulikäyttäytymisestä.

Lotta Backlund:

Oikeasti haluaisin vastata "kyllä" ja "ei" koska uskon, että se on uhka demokratialle lyhyellä aikavälillä.

Uutisanalyysi ja syvempi journalismi ei tule kansalaisten ulottuville lyhyissä nettisähkeissä. Ne, ja tutkiva journalismi ja pitkäjänteinen asioiden ja päättäjien seuraaminen ovat demokratian kulmakiviä. Netin uutiset tulevat olemaan lyhyitä niin kauan kuin ihmisten kulutustottumukset ovat paperisanomalehdissä.

Hitaasti mutta varmasti kuitenkin ihmisten tavat muuttuvat, ovat jo muuttumassa. Kun ihmiset oppivat lukemaan uutisanalyysinsä netistä, ehkä hieman eri muodoissa, ja mahdollisesti useammasta lähteestä, niin ollaan taas back on track.

Netti voi olla suuri mahdollisuus niille medioille (joko olemassa oleville tai uusille), jotka sen osaavat itselleen valjastaa. Hyviä esimerkkejä on Amerikassa jo aika paljon, lähtien esim. Huffington Postista. Suomessa sinne päin tavoittelee Uusi Suomi, joka varmasti vuosien saatossa yhä enemmän tulee kasvattamaan lukijamääräänsä.

Amerikassa tietyt bloggarit ovat jo jossain määrin "mediataloja". Siellä tehdään skuuppeja, ja bloggaajat saavat pressipasseja tärkeisiin tapahtumiin. Suomessa ei vielä ole tähän päästy, mutta varmasti parin vuoden sisällä, myös tietyt blogit tulevat olemaan uskottavia vallan vahtikoiria siinä missä printtimediakin.

Juha Vakkuri:

Suurin uhka on demokratialle median viihteellistyminen, mikä on tapahtunut nopeimmin sähköisissä välineissä, mutta sama viihteellisyys on tapahtumassa myös sanomalehdistössä.

Maailma on menossa kohti suurta jakautumista, jossa pieni (ja vaalien kannalta mitätön) vähemmistö on kiinnostunut yhteiskunnallisten asioitten substanssista, ja suuri yleisö tekee valintansa, myös poliittiset ja yhteiskunnalliset, viihteellisen aineiston perusteella.

Mitä hitaammaksi tämä kehitys saadaan sitä parempi. Tässä jarrutustaistelussa sanomalehdistöllä on oma roolinsa.

Irina Krohn:

Verkkojulkaisut voivat tiedon ja keskustelun ohella esimerkiksi painettuja lehtiä paremmin sisältää linkkejä alkuperäisille tiedonlähteille. Näin valpas kansalainen voi helposti itse saada käsityksen siitä kuinka paljon toimittajalla on asioissa omaa tulkintaa.

Nykyään esimerkiksi lehtien nimettöminä kirjoitetut pääkirjoitukset käyttävät paljon arvovaltaan rakentuvaa yhteiskunnallista valtaa ilman, että henkilöt vastaavat näistä. Jos eduskunta tai valtuusto toimisi näin, niin kansalaisille kerrottaisiin vain äänestystulos, ei yksittäisen edustajan äänestyspäätöstä

Henkilökohtaisesti rakastan sanomalehtiä, jopa niiden fyysistä ilmiasua. Paperin kahina aamukahvin kanssa käynnistää päivän.

Samalla tiedän, että koko rituaali on suurta ekologista tuhlausta.

Tulevaisuudessa toivon, että Amazon Kindle -tyyppinen johdoton elektroninen ja vedenkestävä elektroninen paperi on aamun kahvikaverina. Teknologian kehityksen myötä uskon, että Hesaria siis voi lukea jopa kylvyssä.

En siis usko, että puhdas verkko julkaisu on tulevaisuuden lukijatrendi, vaan että sanomalehden tilausmaksu sisältää vieläkin helppokäyttöisemmän päälaitteen kuin nykyinen lehti.

Sinänsä on surkuhupaisaa, että lehdet nyt huutavat demokratian perään. Demokratiaan erittäin paljon rapauttanut ilmiö on lehtien pinnallinen, kyyninen ja henkilöihin keskittyvä poliittisen päätöksenteon seuraaminen. Samaan aikaan äänettömästi esimerkiksi on sitouduttu siihen mitä niin sanotut kolme suurinta puoluetta on pitänyt järkevänä vaikkapa hallinnon läpinäkyvyyden osalta.

Muistan kun kansanedustaja aikana tein aloitteen vaalirahoituksen julkisuudesta. Lehdet tyytyivät sitten helposti hallituksen torsoon esityksen, joka jätti asian porsaanreikiä. Luullakseni syynä oli juuri halu turvat ehdokkailta saadut ilmoitustulot.

Niin sanotulla pimeällä ja isännättömällä rahalla oli niin helppo ostaa mainostilaa.

Ben Zyskowicz:

Toimiva demokratia edellyttää monipuolista ja elinvoimaista lehdistöä.

Risto Pelkonen:

Demokratiaa ei voi olla ilman vapaata tiedonkulkua. Eikä vapaata tiedonkulkua ilman kaikkien kansalaisten ulottuvilla olevaa vapaata sanomalehdistöä.

Antti Nylén:

Raadin kysymyksissä on ennenkin pyydetty ajattelemaan, miten jokin asia vaikuttaa "demokratiaan". Tämä tuntuu kiertoilmaisulta, kun oikeasti kysytään vain, onko jokin asia hyvästä vai pahasta.

Niinpä vastaan nytkin kyllä, koska pidän paperisen sanomalehden katoamista kauheana tulevaisuudennäkynä. En tiedä uhkaako se "demokratiaa", mutta varmasti se uhkaa jotakin arvokasta. Maailma hukkuu sekavaan, viimeistelemättömään ja estottomaan tekstimassaan, niin kuin se jo hukkuu tavarajätteeseenkin.

Internet nimittäin kärjistää yhtä paperisen sanomalehden huonoa puolta: nopeutta. Lehdet ilmestyvät yleensä joka päivä, siis aivan liian usein. Mitä vähemmän aikaa kuluu tekstin kirjoittamisesta sen julkaisemiseen, sen pahempi. Harkinnan, arvioinnin ja verifioinnin vaatima aika vähenee, kun julkaiseminen nopeutuu. Totuuden hippuset eivät seuloudu esiin kaikesta sakasta ja tomusta. En tarkoita uutisia vaan oikeaa journalismia, jonka perään tässä ensisijaisesti kyseltiinkin.

Uskon myös, että painetun lehden lukeminen elektronisten laitteiden näpyttelyn ja tuijottelun sijaan on edullisempaa sekä ekologisesti että mielenterveydellisesti.

Seppo Zetterberg:

Painettu sana on yleensä ammattitaitoisesti toimitettua ja parhaimmillaan valppaan kriittistä – siis demokratiaa tukevaa. Painetun sanan talouden ja sitä kautta aseman heiveröityminen heikentää sanomalehdistön perinteistä vahtikoiran virkaa. Verkossa tarjoiltu, yleensä täysin toimittamaton mössö, ei ollenkaan täytä tätä tehtävää.

Kunnallisten ilmoitusten jääminen pois lehtien sivuilta tietenkin vähentää niiden tuloja ja sitä kautta voi heikentää demokratian valvomista toimituksellisen aineiston kautta. Voimistuessaan tämä siis saattaa olla huolestuttava kehitys.

Teivo Teivainen:

Aktiivinen ja tietoinen kansalaisuus on yksi demokratian ehdoista.

Sanomalehdistö on perinteisesti pystynyt välittämään tietoa ja näkökulmia lukijoilleen. Blogit ja Facebook eivät pysty korvaamaan laatulehdistöä.

Kysymys on samalla myös kapitalistisesta kulttuurihegemoniasta. Kun perinteisen massatuotannon rajat alkavat tulla vastaan, on kapitalistisen kasaantumisen tapahduttava halujen ja uusien tarpeiden kentällä. Taloudellisen ahdingon lisäksi sanomalehtien demokraattista merkitystä uhkaa temaattinen ahdinko.

Kapitalismin keskeinen voima on uusien halujen ja intohimojen tuotannossa. Juoruilun, tirkistelyn, pornon ja kepeyden himot ovat osa kapitalistista tuotantoa. Uusi kapitalistinen lehdistö, iltapäivälehdet, seiskat ja hymyt, on luonut ihmisille uusia tarpeita ja himoja. Pääoman on täytynyt luoda niitä uusiutuakseen.

Demokraattisen tahdonmuodostuksen kannalta tämä lehdistön käsittelemien teemojen muutos on ongelmallista.

Fiikka Forsman:

Toimivan demokratian perusvaatimuksiin kuuluu kansalaisten kyky osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Painetun sanomalehden ahdinko luo tiedonjaon puolueettomuuden ja saavutettavuuden ongelman, joka on osa demokratian kaventumiskehitystä.

Sanomalehti loi aikanaan ihmisille osallisuuden yhteiskunnalliseen kehitykseen lukutaidon välityksellä, jos tiedonsaantiin tulevaisuudessa tarvitaan sekä nettiliittymä, näyttöpääte, että sähköä ei journalismi ole enää kaikkien ulottuvilla.

EI

Osmo Soininvaara:

Ei, se on uhka painetuille lehdille ja paperitehtaille ja lehden jakajille ja ehkä myös kotimaisen journalismin tasolle, mutta ei demokratialle.

Painetut lehdet siirtyvät internetiin. Ne ovat varmaankin ladattavissa aika lehdennäköisinä kätevälle lukulaitteelle, elektroniselle paperille, niin ettei aamukahvipöytää tarvitse läppäriä ottaa.

Mainostulot katoavat paljolti sen takia, että luokitellut ilmoitukset, työpaikka- ja asuntoilmoitukset etunenässä, tavoittavat kohteensa verkossa paremmin.

Sisällöstä aletaan maksaa mikromaksuja suunnilleen sivu kerrallaan. Tämä voi johtaa journalismin tason laskuun, kun klikkauksia houkutellaan iltapäivälehtien lööpeistä tutuilla keinoilla.

Kansa voi jakautua entistä jyrkemmin laatusisältöjen ja hömppäsisältöjen lukijoihin.

Maailman parhaat artikkelit ovat myös kaikkien saatavilla ja nopeasti.

Netti on hyvin demokraattinen tiedonvälityskanava, mutta

toki se suosii myös vääriä tietoja ja kohuväitteitä.

Mirkka Lappalainen:

Demokratia ei ole riippuvainen selluloosasta.

En usko, että journalismi on tulevaisuudessakaan vain netin anonyymien "asiantuntijoiden" varassa.

Johanna Sinisalo:

Sanomalehtien merkityksen väheneminen on looginen seuraus tiedonkulun sähköisestä murroksesta.

Paperilehti ei sinänsä pysty tekohengittämään demokratiaa – yhteiskunnalliseen keskusteluun, sen seuraamiseen ja siihen osallistumiseen tarvitaan sekä journalistien että kansalaisten omaa motivaatiota ja tahtoa, ei tietyn formaattista mediaa.

Postilaatikkoon tipahtava sanomalehti ei tee automaattisesti kansalaisesta aktiivista ja tiedostavaa; lehdestä on aivan yhtä helppoa jättää lukematta vaikkapa politiikkaa käsittelevät jutut, kuin olla etsimättä niitä esimerkiksi internetistä.

Anu Kantola:

Päivälehdistö on samanlainen instituutio kuin kansankirkko ja puoluelaitos. Kaikilla on ollut vahva asema, mutta nyt niillä on suuria vaikeuksia sopeutua yhteiskunnan muutokseen.

Pravda-konseptin aika on ohi. Ihmiset haluavat yhden totuuden sijaan moniarvoisuutta ja hankkivat tietonsa monista eri lähteistä. Se taas on demokratian kannalta oikein hyvä asia.

Päivälehdistö on ajautunut kuolleeseen kulmaan ehkä siksi, että se näyttää kadottaneen ajatuksen siitä, mikä sen toiminnan tarkoitus on.

Kun lehden idea on tehdä rahaa omistajille, niin tämä heijastuu helposti myös lattiatasolle niin, että jutuista tulee hengettömiä ja tasapaksuja.

Päivälehdistö meillä ja ulkomailla on itse kaivanut kuoppaansa journalismilla, joka on usein kyynistä ja ylemmyydentuntoista, pelaa varman päälle, ei anna oman äänensä kuulua eikä ota riskejä.

En usko, että säätiöt ja julkinen tuki ovat tässä merkittävä ratkaisu.

Hyvillä lehdillä ja hyvillä jutuilla on aina lukijoita. Säätiöiden tai muiden julkisyhteisöjen rahoittamat lehdet ovat usein puisevia puolivirallisia julkaisuja, joita hallitsee asiat paremmin tietävien sisäpiiri.

Juha-Pekka Hotinen:

Kriittinen ja laadukas riippumaton journalismi, sikäli kuin sitä nykyäänkään on, siirtyy verkkoon. Siellä sekä journalismi että demokratia toimivat paremmin – nopeammin ja monipuolisemmin.

Parhaimmillaan taloudellisten ja ammatillisten intressien sitomasta leipäjournalismista siirrytään kutsumuksen ja todellisen riippumattomuuden varassa toimiviin wikipedia-lehtiin.

Juha Herkman:

En usko, että demokratia kiinnittyy johonkin tiettyyn viestinnän tai joukkoviestinnän muotoon. Miksei (julkisen palvelun) televisio, radio tai verkkoviestintä voisi toimia tulevaisuuden demokratioiden keskeisinä viestinnän muotoina – onhan niillä nytkin tärkeä rooli julkisuudessa?

On tietenkin historiallinen tosiasia, että demokratia ja kansallisvaltiot syntyivät vuorovaikutuksessa painetun sanomalehdistön kehityksen ja lukutaidon leviämisen kanssa. Toisaalta lehdistö on muuttunut aikojen kuluessa ja kattaa niin monenlaisia muotoja, että niistä toiset ovat demokratian kannalta olennaisempia kuin toiset.

Liittyykö vaikkapa Venäjän demokratiavaje ennen muuta sanomalehdistön asemaan? En usko.

Sanomalehti on erinomainen käyttöliittymä. Ei se mihinkään ole katoamassa. Lehdistön ahdinko on paljolti itse aiheutettua ja johtuu kohtuuttomista tulosodotuksista ja taloudellisen kasvun paineista pörssitaloudessa. Jos pörssivetoiset lehdet joskus kaatuvat, tilalle tulee enemmän ideologisista lähtökohdista ponnistavia yrittäjiä.

Volyymit pienentyvät ja lehdistö palaa ennen hyperkilpailua hallinneeseen aatteelliseen toimintaan. Ei se demokratian kannalta ole huono vaihtoehto, jos lehdistön toimintaa määrittää muukin aate kuin viivan alle kertyvä loppusaldo ja sitä seuraavat pörssikurssit.

Hannu Väisänen:

Painettu lehdistö ei saa elätellä mielikuvaa, että se yksin toimisi demokratian takuumiehenä!

Nytkö vasta ymmärretään, ettei painettua lehdistöä voi ankkuroida lopullisesti taloudellisten konjunktuurien varaan?

Liian myöhään on herätty! Espoon esimerkkiä tullaan varmasti toteuttamaan muuallakin...

Kari Enqvist:

Uskon, että laatujournalismi on siirtymässä verkkoon ja tulee kukoistamaan siellä kun vain ansaintalogiikka kirkastuu.

En usko, että suurta muutosta demokratian asemassa tulee syntymään eikä varsinkaan mitään demokratiavajetta; suunta on pikemmin parempaan päin.

Silja Rantanen:

Uhka demokratialle on kovin ylevä tulkinta kolahduksen lakkaamisesta naapurin postiluukkuun. Ihmisjoukoille uskotellaan median keinoin myös asioita, joista on haittaa demokratialle.

Paperilehtien ahdinko on vapaan markkinatalouden ilmiö. Oletan lehtien omistajien kannattavan kysynnän ja tarjonnan lakia eikä yhteiskunnan valtaa tiedotuksessa.

Haluaisin lukea toimittajien ehdoilla toimitettua päivälehteä.

Sanomalehtien substanssia edustavat humanistisen koulutuksen saaneet toimittajat, mutta eivät kaikki toimittajatkaan näe tiedonvälitystä julkisena palveluna. Hufvudstadsbladetin kulttuuriosaston päällikön Tim Johanssonin mukaan kansanvalistus on kuin putkitelevisio, joka ei sovi 2000-luvun olohuoneeseen.

Ahdinko on jo laskenut lehtien tasoa. Yksi keino suojella painetun lehden asemaa on vedota lukijoiden pimeisiin vaistoihin.

Laman aikana on helppoa lietsoa ennakkoluuloja taidetta kohtaan. Tämä tendenssi on näkynyt päivälehtien kulttuurisivuilla. Kulttuurisivut nostavat esiin taiteellisia ilmiöitä, joiden arvataan herättävän kiukkua suuressa yleisössä. Kun asiantuntevat kulttuuritoimittajat sallivat tämän, sitä voi pitää tiedon tahallisena vääristelynä.

Paola Suhonen:

Vastaan ei, sillä mielestäni kysymys on hiukan kärjistetty ja mustavalkoinen.

Ilman muuta on selvää, että sanomalehdellä niin sanotun kaiken kansan perinteisenä mediana tietty asema ja pohja, mutta tänä päivänä internet on jopa "demokraattisempi" media, jos ajatellaan, kuinka monella se on käytössä, se on edullinen ja tiedonhakumahdollisuudet ovat rajattomat.

Jos ajatellaan sanomalehtien kulttuurihistoria-arvoa, toivon, että ne jäävät henkiin. Uskonkin näin, sillä silti niiden konkreettisuudessa on jotain arkielämän merkityksellisyyttä, esineellisyydessä – enemmänkin tunnelman ja mielikuvienluojana – jotain, jota internet ei koskaan tule päihittämään! Paperin tuntu, tuoksu ja esineellisyys viehättävät.

En usko, että kirjat tai aikakauslehdetkään tulevat menettämään asemaansa, niin kuin on pelätty myös niiden kohdalla.

Kotiin kannettavassa aamu sanomalehdessä on jotain itselleni hyvin merkityksellistä.

Tietysti jää nähtäväksi, ovatko nämä tunnelmat liitettävissä tietyn sukupolven nostalgia maisemaan, ja jäävätkö elämään.

Sanomalehden jakaja aamuöisessä kaupunkimaisemassa – kesäaamu jo aurinkoineen hereillä, sanomalehden kolahdus postiluukusta, äänet rapussa kun vielä saa hetken nukkua, kahvi ja tuore sanomalehti käsissä – arjen helmiä.

Olli Jalonen:

Sanomalehdistön taloudellinen ahdinko on uhka lehtiyhtiölle ja se voi olla uhka journalismille.

Demokratiaan kuuluva tiedon saanti sen sijaan saattaa hyvinkin löytää uudet väylänsä, joissa lehtiyhtiön hyvä taloudellinen tulos ei ole olennaisin asia.

Erkki Tuomioja:

Talouskriisi heikentää tietenkin kaupallisen medianasemaa, mutta on melkoista liioittelua julistaa tätä demokratian kriisiksi. Kun Sanoma Newsin toimitusjohtaja itkee asian päälle, hän ei ole huolissaan demokratiasta vaan liikevoiton kehityksestä, sillä samainen henkilö on kunnostautunut hyökkäämällä ei-kaupallista yleisradiotoimintaa vastaan.

Suurempi uhka demokratialle on koko ajan ollut median kaupallistuminen, viihteellistyminen ja keskittyminen, mutta se ei ole nyt autoteollisuuden tavoin veronmaksajia apuun huutavia mediataloja samalla tavoin huolettanut.

Sanna Kekäläinen:

Vierastan väitettä, että painettu sanomalehdistö olisi vanhan sanonnan mukaan vahtikoira, joka pitää silmällä valtaa.

Sanonta piti varmaan suhteellisen hyvin paikkansa 1800-luvun toisenlaisissa olosuhteissa. Nykyään painettu sanomalehti voi yhtä erinomaisesti myös olla vallankäytön väline edellyttäen että lehdellä on riittävästi levikkiä siihen.

Helena Hiilivirta:

Tämä ahdinko ei vielä ole uhka demokratialle, sillä uskon mediatalojen pystyvän selvittämään ongelmansa ja pitämään korkeatasoisen painetun sanomalehdistön hengissä nykyisen laman yli. Sillä ehdottomasti sitä tarvitaan.

Koetetaan päästä nykytilanteen yli ja luetaan sanomalehtiä.

Internetin kehitys ei lupaa hyvää vapaalle, moniarvoiselle ja perusteellista työtä edellyttävälle lukuaidon kehitykselle.

Yrjö Juhani Renvall:

Pitää kysyä suoraan, olisiko Helsingin Sanomien ja Aamulehden mahdollinen ahdinko uhka demokratialle.

Mille demokratialle? Mitä eroa?

Olen joskus kuvitellut naivisti niin, että "vapaata" lehdistöä pidetään yllä "vapaan" mielipiteen tähden. Nyt hoikkien lehtien aikaan näyttää siltä, että "vapaa" markkinatalous on mainonnallaan pitänyt siinä sivussa demokratiaakin hennossa kukassa.

Lehdistä viis, kunhan lööpit jäävät. Ne pitävät tämän kansan demokratian syrjässä kiinni.

Leena Lehtolainen:

Ei vielä. Tosin tuntuu, että sanomalehdistö rakentaa ja syventää ahdinkoaan itse viihteellistämällä sisältöään. Esimerkiksi Helsingin Sanomat itse uhraa sivutilaa venäläismiljonäärin naisenmetsästykselle ikään kuin kiitokseksi siitä, että sai tältä ilmoitusrahaa.

On totta, että verkon runsaudessa asiamateriaali hukkuu roskan sekaan, mutta käsiä ei kannata nostaa pystyyn. Asiajournalismille tulee vielä olemaan tarvetta.

Raoul Grünstein:

Lehdistömme on aikojen kuluessa ennemminkin samastunut vallankäytön ja korporaatioiden puhemaailmaan kuin ottanut niihin kriittisen etäisyyden. Vaikka perinteinen media on kriisissä, demokratia voi paremmin kuin aikoihin. Näkemyksellisen journalismin puolesta voi kuitenkin aidosti olla huolissaan, sillä mediatalot eivät ole löytäneet tapoja lisätä (siis ei vähentää) sen resursointia.

Uuden sisältömedian luomiseen on nyt aikaa kymmenen vuotta, jonka kuluessa perinteinen paperille painettu sanomalehti saattaa kadota.

Riikka Ala-Harja:

Mediatalot toki seuraavat taantuman aikana muuta taloutta ja kärsivät ilmoituspulasta, mutta ei paperisten sanomalehtien tilaus- ja ilmoittelumäärän väheneminen ole uhka demokratialle. Kriittiselle, korkeatasoiselle journalismille on useita foorumeita. Ja syntyy koko ajan lisää. Uskon että taso saattaa foorumien painoarvon muuttuessa myös nousta niin että artikkelit muuttuvat terävämmiksi ja kerkeämmiksi.

Ulkomailla asuvana seuraan suomalaista mediaa yhtä paljon kuin Suomessa ollessani. Luen nyt enemmän uutisia verkosta kuin aiemmin, mutta esim. minulle tärkeimmät aikakauslehdet ja päivälehtien laajemmat artikkelit luen poikkeuksetta paperisena. Tämä lienee suunta myös niillä lukijoilla, joille paperilehtien saaminen on helpompaa kuin minulle.

Ymmärrän täysin Espoon kaupungin päätöksen. Virallisiin ilmoituksiin käy jokin muukin foorumi kuin paperinen lehti. Sekä tavoittaa varmasti espoolaisia myös paremmin.

Veera Luoma-aho:

Demokratiaa tuskin uhkaa, jos journalismin jakelualusta muuttuu. Ei ole itseisarvo, että uutisensa lukee juuri paperisesta käyttöliittymästä. Nettiaikana printtimedian on päivitettävä tarkoituksensa ja tehtävä itsensä uusin tavoin tarpeelliseksi lukijoiden elämässä.

Ongelman ydin on, mikä on tulevaisuudessa laatujournalismin ansaintalogiikka, oli julkaisualusta sitten mikä tahansa. Ovatko ihmiset valmiita maksamaan siitä? Ainakaan printtiversioiden mainostuottoja ei ole saatu ohjattua onlineen.

Netin perustuote on bulkkiuutinen, ja siitä emme saa enää kuluttajaa maksamaan euron euroa. Uutiskilpailussa ja ajantasaisuudessa painetut sanomalehdet eivät yksinkertaisesti pärjää netin kanssa. Sanomalehtien onkin siirryttävä yhä enemmän siihen, mitä ne todella myös osaavat: taustoittamaan, selittämään ja jäsentämään tietoa. Siis auttamaan ihmisiä tekemään päätöksiä omassa elämässään.

Ja se on tietenkin journalismin ydintä. Tarve journalismille ei katoa minnekään, vaan kasvaa entisestään.

Jatkossa hengissä säilyvät sanomalehdet ovat ehkä tulevaisuuden luotaajia, kokonaisuuden hahmottajia ja keskustelun herättäjiä pikemminkin kuin uutislehtiä.

Median edessä olevista ongelmista voi nähdä viitteitä, kun seuraa musiikkibisneksen kamppailua. Kuka haluaa maksaa sisällöistä ja miten?

Mutta itse musiikki ei mullistukseen kuole, eikä kuole journalismikaan.

Median muutos muuttaa myös toimittajan työn arkea. Ammattitoimittajan työstä tulee taustoittavampaa ja siten ehkä myös entistä kiinnostavampaa. Toisaalta tulevaisuudessa syväluotaavaa journalismia saattaa olla mahdollista tehdä vain säätiöiden apurahoilla. Sanomalehdistössä freelancerien käyttö yleistyy ja yhä useammat toimittajat tekevät tulevaisuudessa työtään yrittäjäriskillä. Silläkin voi olla vaikutuksensa sisältöihin.

Eilina Gusatinsky:

Uhka demokratialle on lööppi-journalismi, jonka avulla ihmisiä totutellaan olemaan kuluttajia. Jos lehden teossa tärkeintä on mainoksen paikka ja lyhyet jutut, niin on turha odottaa lukijoilta myötätuntoa sekä halua tukea lehteä tilauksen muodossa.

Tuomas Kyrö:

Sanomalehtien ahdinko on uhka omalle tulonmuodostukselleni ja käsitykselleni hyvästä journalismista. Sen saatavuudesta, jatkuvuudesta ja tasosta.

Mutta liekö siitä uhkaa demokratialle? Uudet sukupolvet hallitsevat uudet sisällöt, verkkoyhteisöt, -uutiset, niiden tuottamisen ihan itse, kommentoimisen, laajentamisen, levittämisen. Luultavimmin se vahvistaa demokratiaa, jos demokratia käsitetään ihmisen kykynä, haluna ja ymmärryksenä vaikuttaa yhteisiin asioihin.

Tämä on pois perinteiseltä sanomalehdistöltä, televisiokanavilta ja vaikkapa kaunokirjallisuudelta, mutta on siellä välissä riittävästi pennejä niillekin, tärkeintä on osata työntää käsi, kamera ja riskirahat oikeaan paikkaan.

Suurimmat, perinteikkäimmät ja vakaimmatkin sanomalehdet ovat ihan itse valinneet linjansa, joka näkyy etenkin lehtien nettisivuilla.

Otsikot tyyliin "Miehellä kasvaa tissit", "Poika räjäytti koulunpihalla tajuntansa" ja "BB-tähti kuolee suorassa lähetyksessä" ovat lehtien sisäänheittotuote, Juhla Mokkaa alle kahden euron. Sillä erotuksella, että niiden kylkiäisenä ei mennä, eikä päästä laajempien ja syvempien artikkeleiden äärelle vaan klikkaillaan vielä syvemmälle paskaan.

Johanna Korhonen:

Demokratia elää ihmisissä, ei sanomalehtipaperille painetuissa musteläikissä. Viestintä on ihmisen perustarve ja löytää siksi aina väylänsä.

Journalistien ja mediatalojen ongelma on, miten olla mukana myös niissä uusissa väylissä, joiden ilmaisutapoja ja liiketoimintamalleja parhaillaan haetaan. Jos suhtaudumme nyt muutokseen laiskasti, tympeästi tai vastahankaisesti, jäämme pian yksin kitisemään – harva lukee juttujamme silkasta velvollisuudentunnosta, säälistä nyt puhumattakaan.

Koska yleisöllä ei ole mediaa kohtaan mitään velvoitteita, median tekijät joutuvat nyt sekä ryhdistäytymään että notkistautumaan ja hakemaan ne tavat, joilla yleisö haluaa laatujournalisminsa vastaisuudessakin. Kun oikea tapa löytyy, myös maksuhalukkuutta on.

Laura Kolbe:

Kukin aika kehittää oman kommunikaatiomuotonsa, jolla kansalaisuuteen, poliittiseen toimintaan ja aktiivisuuteen liittyviä teemoja edistetään.

Sanomalehdet kasvoivat 1700-luvulla "porvarillisen julkisuuden" osaksi, eli aikana, jolloin perinteisten säätyjen mureneminen antoi tilaa uudelle politiikalle ja sitä tukevalle informaatiolle. Nyt noin 250 vuotta myöhemmin porvarillisen julkisuudenepookki saattaa ollatyhjentynyt ja paperi on menettämässä otteensa massojen tietotarpeen tyydyttäjänä.

Samalla nykyisen kaltainen journalismi on tullut tiensä päähän; tulevaisuuden "toimittaminen" ja toimittajat löytänevät väylänsä uuden teknologian ehdoilla – moniarvoisesti, demokraattisesti ja uudella intohimolla! Kyseessä on uusin ja kiehtovin vallankumousvaihe information historiassa!

Harri Hautajärvi:

Uhkakuva on suuri, mutta jos sanomalehdistö alkaa todella kuihtua, tilalle mitä todennäköisimmin kehittyy muita vallan vahtikoiria, ja niitähän on ollut jo pitkään.

Esimerkiksi suomalaista hyvin monet seuraavat radion ja television uutisia, ja kyllä Yleisradion uutiset ovat yhtä luotettavia ja ajankohtaiskeskustelut yhtä laadukkaan kriittistä journalismia kuin mitä parhaissa suomalaisissa sanomalehdissä.

Jos suuriakin sanomalehtiä alkaa kadota, niin internetiin toivottavasti kehittynee sitä paikkaamaan ajankohtaisuutisointia ja kriittistä ja parhaassa tapauksessa tutkivaakin journalismia. Poliittisten ajankohtaiskysymysten ja yhteiskunnallisten epäkohtien käsittely saattaa saada lisää tilaa sähköisessä mediassa, televisiossa ja radiossa.

EN OTA KANTAA

Pirjo Hiidenmaa:

En kaipaa painettua sanomalehteä sinänsä, siis paperia ja painomustetta. Voin hyvin lukea ruutua tai lukulaitetta, vaikka se vaatiikin vähän totuttelua aamukahvipöydässä.

Kaipaan kunnon journalismia. Painomuste ei valitettavasti takaa, että lehden sisältö olisi riittävän kriittinen, moniarvoinen ja luotettava. En jaksa pitää isona ja polttavana kysymyksensä sitä, miten poninhäntä muotoillaan (ks. HS 1.4.).

En jaksa uskoa, että demokratia vaatii toteutuakseen lehtiin kuntien tai yritysten ilmoituksia. Näyttää kuitenkin siltä, että hyvä journalismi maksaa.

Ilmisesti se maksaa saman verran kuin ylimalkainenkin, koska samassakin lehdessä voi olla hyviä ja sisällökkäitä juttuja ja vieressä huitaisten tehtyjä juttuja, joissa on asiavirheitä ja heikosti perusteltuja näkemyksiä.

Suurempi uhka demokratialle on nykyinen uskomus, että poliittista kritiikkiä on politiikkojen henkilökohtaisten ominaisuuksien rääpiminen. Poliittisten päätösten taustoja ja sisältöjä ei jakseta käsitellä, sen sijaan keskitytään henkilökohtaisuuksiin. Tämä asiahampaattomuus haittaa demokratiaa. Paranisiko tämä rahalla?

Jään odottamaan, millainen työnjako syntyy radion, television, netin ja painetun median välille. Jollain lailla kaikki varmasti jatkavat elämäänsä. Ja kaikille on käyttäjiä, jotkut tarvitsevat kaikkia, jotkut vain yhtä.

Antti Alanen:

On vaikea vastata, onko painetun sanan ahdinko uhka demokratialle. Uhka kulttuurille ja laadukkaalle debatille se on.

Suomessa Henna Virkkunen on arvioinut, että laatulehtiä ei enää ole, vaan kaikkia on kohdannut tabloidisaatio.

Viime viikolla oli noloa seurata Baltian maiden terrorin ja vapauden muistoviikon epäolennaista, pinnallista ja loukkaavaa käsittelyä mediassa. Jos laatujournalismia ei voida turvata perinteisin keinoin, olisi kehitettävä uusia.

Kari Uusikylä:

Näinkin voi olla, jos lehdet ovat todella monipuolisia ja asiallisen kriittisiä, eivätkä pelkää tuoda esiin todellisia epäkohtia ja vallan väärinkäyttöä. Sanomalehtien vajoaminen juorulehdistöksi ei demokratiaa edistä.

Toinen asia on se, että monet ns. "demokraattiset", "puolueettomat" lehdet ovat aika yksisilmäisiä, näennäisen moniarvoisia, jonkun poliittisen ideologian äänitorvia.

Ei kaikki mitä pääkirjoituksissa sanotaan ole totta – paitsi Pravdassa.

Sirpa Kähkönen:

Demokratiaa rapauttaa eniten syrjäytymiskehitys, jossa kansalainen nähdään enää kuluttajana ja taviksena, jolle armollisesti ylhäältäpäin tarjoillaan leipää ja sirkushuveja.

Toimittajat eivät yleisölle näyttäydy kansalaisina vaan osana kapeaa eliittiä, joka käyttää näennäistä kansanvaltaa kansan puolesta.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi